Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Saimme kuulumisia Kambodzasta ja Keniasta, kun odotetut vuosiraportit kummilapsistamme saapuivat. Pandemian keskellä kirjeiden kulku on takunnut ­­– viime vuoden helmikuussa kummilapsille hankkimani pienet yllätyspaketit värikynineen ja piirustuslehtiöineen odottavat nekin yhä mantereiden välisen postinkulun alkamista – mutta World Visionin paikallisten työntekijöiden Kenian Ngoswetissa ja Kambodzan Santukissa tekemät vuotuiset raportit saapuivat kuin saapuivatkin perille.

Kulunut vuosi on tietenkin ollut aivan poikkeuksellinen myös meidän kolmelle kummilapsellemme ja heidän perheilleen. Esimerkiksi Ngoswetissa on tarvinnut jakaa 650 perheelle hätäavustusta, jotta he ovat pystyneet hankkimaan ruokaa ja muita perustarvikkeita. Santukissa taas monien perheiden elinkeino on jäänyt suljettujen rajojen taakse, sillä Kambodzasta on yleistä lähteä siirtotyöläisiksi esimerkiksi Thaimaahan.

Silti kaiken tämänkin keskellä vuosiraporteista paistoi toivo ja asioiden edistyminen. Vaikeutuneista olosuhteista huolimatta World Visionin paikalliset kenttätyöntekijät ovat onnistuneet tekemään konkreettisia käytännönasioita kummilapsiamme ja heidän yhteisöjään auttaakseen. Ja lisäksi perheitä tuetaan esimerkiksi koulutuksilla voimaan paremmin ja löytämään tapansa kukoistaa.

Pysyvä muutos tehdään yhdessä (ei norsunluutornista huutelemalla)

Tämä on se, minkä ilolla olen saanut nähdä ollessani mukana Suomen World Visionin kenttämatkoilla Keniassa ja Kambodzassa: kenttätyöntekijät eivät istuskele norsunluutorneissa huutelemassa, miten asiat pitäisi tehdä. He ovat paikallisia, jotka tietävät ja tuntevat yhteisönsä arjen, tavat ja ongelmat.

Korskeiden toimistorakennusten sijaan paikallisten työntekijöiden työpöydät ovat hankealueiden ytimessä. Nyt korona-aikaan on tietenkin ollut toisin, mutta normaalisti monet heidän työpäivien tehtävistään ovat ripoteltuna punaista hiekkaa pöllyävien polkujen varrelle, sinne missä hankealueiden lapset perheineenkin asuvat.

Kummitoiminnan mahdollistaman avun tarkoitus onkin auttaa kummilapsien perheet ja heidän yhteisönsä alkuun. Päämääränä on siis antaa paikallisille heitä kuunnellen työkaluja parempaan huomiseen ja olla sitten tukemassa matka alkuun. Kummitoiminnan mahdollistamin varoin ei siis ole tarkoitus vain esimerkiksi antaa ruokaa ja saippuaa – kriisitilanteissa tilanne on tietenkin eri – vaan löytää köyhyyden juurisyyt ja löytää tavat, joilla perheet voivat itse hankkia elantonsa, ruokansa ja saippuansa.

Konkreettisten muutosten lisäksi osa World Visionin kenttätyötä on antaa tarvittavaa koulutusta, käytännön työkaluja parempaan arkeen ja henkistä tukea.

Kambodzassa kummilapset ovat oppineet lastenoikeuksista

Vuosiraporteista sain ilolla lukea, että Kambodzassa kahdeksanvuotias Chhunna on perheensä kanssa osallistunut kuluneen vuoden aikana monenlaisiin koulutuksiin.

Koulutukissa on esimerkiksi käsitelty lasten oikeuksia ja sitä, minkälainen käytös lapsia kohtaan ei ole oikeutettua. Kambodzassa lapsiin kohdistuva väkivalta on valitettavan yleistä, ja sen hyväksyvän asenneilmapiirin muuttamisessa on kova työ. Koulutuksissa annetaankin vanhemmille väkivallan sijaan muita keinoja kasvattaa lapsiaan.

Viisivuotias Phannou on taas osallistunut perheensä kanssa esimerkiksi koulutuksiin, joissa on käsitelty erilaisia keinoja kunnioittaa ja pitää huolta ympäröivästä luonnosta. Se on tärkeää, senkin takia, että luonto pitää vastavuoroisesti huolta ihmisistä, ja Kambodzassa yksi isoimmista ongelmista on puhtaan veden puute. Ilman parempaa tietoa monet ovat tehneet tarpeensa vesistöihin – ja käyttäneet sitten samaa vettä esimerkiksi ruunalaitossa.

Yksi isoimmista koko Kambodzan Santukia koskevista edistyksistä kuluneena vuonna onkin ollut juuri parantunut hygienia. Yhä useampi perhe on koulutusten ansiosta rakentanut kotinsa yhteyteen ulkokäymälän. Huussi oli Kambodzassa Phannoun isovanhempien kotona vieraillessani yksi niistä asioista, jotka minulle ylpeydellä esiteltiin. Alueelle rakennettiin viime vuonna myös uusia kaivoja takaamaan asukkaiden puhtaanveden saantia.

Kasvatusoppia ja kasvisten siemeniä Keniassa

Kenian Ngoswetista tulleessa vuosiraportissa taas näkyy vuodessa hurjasti kasvanut Evans, jolla on kuvassa leveä hymy kasvoillaan ja sylissään minun tuliaisena viemäni Kimble. Sain ryhtyä Evansin kummiksi viime vuoden alussa, ja yksikään kirje ei ehtinyt kulkea välillämme tapaamisemme jälkeen ennen koronan ryöpsähtämistä. Tämä kuvaterveinen olikin siis erityisen tärkeä ja liikuttava.

Kuten kaikkien kummilasten, myös kymmenenvuotiaan Evansin terveydentilaa tarkkaillaan World Visionin toimesta. Etenkin tässä ajassa on huojentavaa kuulla, että vaikka Keniassa tilanne on koronan kanssa huolestuttava, Evansilla pitäisi oleman kaikki hyvin.

Kuluneen vuoden aikana myös Evans perheineen on osallistunut erilaisiin hygienia- ja lastenoikeuskoulutuksiin. Yli kahden tuhannen kummilapsen kotiin on toimitettu isot vesikanisterit, joissa veden säilyttäminen ja sitä myötä käsienpesu on helpottanut. Isompien vesitankkien rakentaminen taas on mahdollistanut 13 600 lapselle puhtaan juomaveden saannin. Vau!

Oli myös ilo lukea raportista, että Evansin isä on osallistunut perheiden isille pidettyyn koulutukseen, jossa heidän kanssaan on keskusteltu lasten kunnioittamisesta ja isien kasvatusroolin tärkeydestä.

Meidän tavatessamme vuosi sitten, Evansin perhe viljeli maissia pienellä peltotilkulla. Se oli tärkein ruuanlähde perheelle, mutta satoa ei tullut tarpeeksi, saati myytäväksi asti. Olikin ilo lukea raprotista, että perhe on osallistunut koulutukseen, jossa on opetettu erilaisia viljelykeinoja, joilla parantaa peltojen satoa ja sitä myötä perheen ravitsemusta ja toimeentuloa.

Ngoswetin alueella 1835 perhettä on myös saanut World Visionilta lahjoituksena erilaisia kasvisten siemeniä.

Mahdollisuus unelmoida

Minun ja muiden kummien kuukausittaiset kummimaksut mahdollistavat paljon konkreettisia muutoksia. Sen lisäksi itse koen kummina tärkeäksi tehtäväkseni olla myös olla henkinen tuki siellä jossain. Toivon voivani olla se aikuinen, toivottavasti yksi useasta, joiden kummilapseni tietävät miettivän heitä ja uskovan heihin. Olisi upeaa, jos kummimaksun mahdollistaman toivon lisäksi voisin kummiudellani tuoda heille lisää mahdollisuuksia unelmoida.

Se kuulostaa niin suureelliselta, että nolottaa itsestään moisia kirjoittaa, mutta niin moni tapaamani kenttätyöntekijä sen minulle on sanonut, että alan uskoa siihen:

Että sillä tosiaan on merkitystä, että Chhunna, Phannou ja Evans tietävät meidän keittiön seinällä olevien kuvien ja kivojen muistojen seasta löytyvän myös heidän kuvansa. Että vaikka välillämme on tuhansia kilometrejä, he tietävät olevansa läsnä arjessamme, puheissamme ja ajatuksissamme. Sen tiedon varaan pieni lapsi uskaltaa rohkeammin rakentaa haaveita.

Täällä sinäkin voit ryhtyä World Visionin kummiksi.

*-merkityt kirjat saatu arvostelukappaleena. Kuvissa näkyvät kuulokkeet saatu.

Ilman lukemista minä en olisi minä. Ilman kirjoja en olisi tässä. Ilman kirjallisuutta olisin pieni – ei ei, oikeastaan aika iso – kuivunut rusina. Sellainen kuivatavarakaapin perälle tipahtanut ja unohtunut, epämääräistä jauhopölyä yltympäriinsä kerännyt koppurainen pipana. Kirjat tekevät minusta eheän, täyttävät ne tunteiden ja tietojen kolot, joita en aina tiennyt tyhjänä mukana kantavanikaan.

Siksi haluan kirjoittaa kirjojen ihanuudesta ja toisinaan myös ontoksi jättäneistä kirjakokemuksista. Jälkimmäisiä tulee tosin nykyään harvemmin, sillä luettuani useamman vuosikymmenen jokaisen aloittamani kirjan kuuliaisesti loppuun, ymmärsin, että hei oho, niin ei ole pakko tehdä (jos en sitten joskus taas päädy opiskelijaksi). Maailmassa on ihan liian paljon lukemattomia hyviä kirjoja, jotta käyttäisi aikaansa kirjoihin, jotka eivät raapaise sielussa tulitikkua.

Ja niistä luetuista kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista aion nyt tarkemmin kertoa myös täällä blogissa. Olen kirjannut niitä ylös Instagramiin stooreihin ja tallentanut siellä kohokohtiin. IG on kevyt päivittää, joten päivitykset on tuntunut näppärältä tehdä sinne. Itsekin bongaan kirjasuosituksista nykyään suurimman osan Instasta.

Mutta ne samat kirjat ansaitsevat pysyvämmältä ja jykevämmältä tuntuvan säilytyspaikan Instan lisäksi. Ihan jo lukijaystävällisyydenkin nimissä. Välissä kirjoista irtoaa niin paljon mietteitä, että olen jo luonut mainetta Instan kirjamuijana, jonka kirja-ajatukset on nakutettu pienellä präntillä stooriruudun reunasta reunaan. Ettei tarvitse hankkia suurennuslasia, kokoan joka kuukausi kirjamietteeni myös tänne blogiin.

Tässä siis ensimmäisen kuukauden, tammikuun, kirjapäiväkirja. Toivottavasti tykkäätte!

Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020)

Tätä kirjaa suositteli minulle moni tuttava ja myös seuraaja. Hyvin te kirjamakuni tiedätte: rakastin Finlandia-palkinnonkin viime vuonna voittanutta Anni Kytömäen Margarita-kirjaa!

Tarina sijoittuu pääasiassa 1950-luvulle, jälleenrakennusaikaan, mutta myös sotavuosiin. Näistä lähtökohdista monesti olisi luvassa kansallisidentiteettiä nostattavaa eeposta, mutta Kytömäki soljuttaa sivuille sen sijaan menestykseen nousseen Suomen kääntöpuolen: kansallista velvollisuutta täyttävien ihmisten kohtalot.

Moni kirjan teema venyy ajankohtaiseksi yhä tänä päivänä: kammottavat kulkutaudit, rokotteet, naisen itsemääräämisoikeus, synnytystalkoot, mielen järkkyminen, metsätalous, luonnonsuojelu.

Kirjassa on kolme minäkertojaa, mutta kaiken yllä humisee metsä. Luonto on osa tarinaa, ja pidän siitä, miten Kytömäki kirjoittaa luonnosta toteavasti, ei kuvaillen tai kuin-vertausten kautta. Luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, hiljaisen viisas mutta hauras sivustaseuraaja.

Margarita on nautinnollisen hitaasti avautuva kokonaisuus. Sen maisemat tulevat tutuiksi ja piirtyvät lukijan mieleen selkeänä kolmiulotteisena karttana. Päähenkilöt eivät kerro paljoa itsestään, heidät pitää oppia tuntemaan olemalla läsnä.

Kytömäki ripottelee kirjan sivuille tarinanlankoja, jotka lukija saa kirjan edetessä hiljalleen kietoa lomikkain ja sitoa yhteen.

Äänikirja ja sen kolme lukijaa toimivat hienosti, vaikka arkailin ottaa kuulokkeisiin 19 tunnin tarinaa. Mutta mikä nautinto oli juosta metsässä kirja korvissa ja olla samalla metsässä toisaalla ja toisessa ajassa.

Candice Carty-Williams: Queenie (WSOY 2021)*

Britannian-jamaikalaisella Queeniella on ollut rankka vuosi. Poikaystävä tahtoo tauolle, laastarisuhteiden jäljet saavat Queenien gynekologin huolestumaan, eikä töissä toimittajana saa tehdä mitään oikeasti merkittäviä juttuja. Lopulta tilanne eskaloituu ja Queenie romahtaa.

Minulla oli tämän kirjan kanssa ongelma: en tiennyt, onko se kissa vai kala. Queenie oli Lönkan lukupiirin kirja, ja itsekin äänestin sitä lukipiirikirjaksi kuultuani, että se pemistelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja freesisti. Sivuilla vastaan tuli vastaan tuli kuitenkin tusinaviihdekirjan asetelma miesongelmien kanssa sekoilevasta naisesta. (Olen vain totaalisen kyllästynyt siihen väsyneeseen asetelmaan, jossa esimerkiksi naisystävykset puhuvat keskenään lähinnä miehistä.)

Isommatkin teemat tulivat sitten vähän rapsuttamalla sieltä kaiken alta esiin: me too, black lives matter, mielenterveys. Ne kohdat tuntuivat kuitenkin irrallisista tarinasta, ikään kuin viime tingassa valmiiseen käsikirjoitukseen lisätyiltä. Tajusin jo tietenkin lukiessani, että kaltaisellani etuoikeutetulla valkoihoisella ei ole minkään valtakunnan ymmärrystä arvottaa mustan naisen, Candice Carty-Williamsin, kirjoittamaa kirjaa mustan naisen elämästä.

Kirjapiiriläisten kanssa keskusteltuani ymmärsin sen vielä paremmin (tämän takia kirjapiirit ovat ihan ässiä!): Queenie ei ole velvoitettu opettamaan minua asioista, jotka hänelle mustana naisena ovat arkipäivää. Hänen elämässään BLM näkyy koko ajan, kun vain lukija ymmärtää sen nähdä ilman perään lisättyjä hastageja. Queenie on Queenie, ja itse asiassa luultavasti ihan hemmetin väsynyt selittämään tekemisiään, ajatuksiaan ja niiden perimmäisiä syitä. Analyysien tekeminen ja asioiden oppiminen on lukijan tehtävä.

Oli miten oli, kirja oli suorasuisen viihdyttävä, katkeran rehellinen ja ahmittavan helppoluluinen kirja. Se toimisi varmasti hyvin myös äänikirjana, ja niille, jotka tahtoisivat vaihtaa kepeät mutta viisaat televisio-sarjamaratonit välillä kirjaan.

Frank Martela: Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä (Gummerus 2020)

Elämän tarkoitus – suuntana merkityksellinen elämä. No kas, siinäpä kirja, joka on tehty kuin tilaustyönä kaltaiselleni elämän tarkoituksen kanssa tasaisin väliajoin kriiseilevälle ja merkityksellisyyden tunteen aika tasan kerran vuodessa hukkaavalle (jännästi se tuntuu tapahtuvan aina marraskuussa).

Lisäksi kirjan kirjoittaja on vielä tutkija ja filosofi Frank Martela, jonka pitämä puhe yhteisten ystävien häissä vaikutti ja sai ymmärtämään, että rakkaus on verbi. Martela varmasti osaa siis selittää tämänkin homman minulle, täykkyä!

Martela käy kirjassa läpi elämän tarkoituksen kysymyksen historiaa, ja on jännä tajuta, että kysymys on esitetty kirjallisuudessa ensimmäinen kerran vasta 1800-luvulla. Sitä ennen kysymys olisi ollut järjetön, sillä tarkoitus löytyi ylimaallisesta.

Mietinkin, päteekö se yhä, että johonkin korkeampaan uskovat eivät joudu rimpuilla elämän merkityksen kysymyksen kanssa? Itse olen huomannut, että viime vuosina lähentymiseni ns. äiti maan kanssa on tuonut eloon juuri sitä kaivattua tasapainoa ja nimeämätöntä varmuutta, että näin asioiden kuuluu ollakin.

Martela ei kirjassaan anna vastausta modernin ajan ihmisen suurimpaan kysymykseen elämän tarkoituksesta, mutta tarjoilee helposti ymmärrettävän, ajatuksia herättävän ja hyvän mielen filosofistieteellisen kirjan aiheesta. Hän myös selvittää, miksi ei kannata miettiäkään elämän tarkoitusta, vaan merkityksellisyyttä.

Lyhyesti sanottuna Martelan mukaan avaimet merkitykselliseen elämään ovat: mahdollisuus itse määrätä elämästään, tunne siitä, että voi luottaa omiin kykyihinsä, läheiset ihmissuhteet ja halu tehdä muille hyvää (omat resurssinsa huomioiden).

Kirjan kuunneltuani oli lämpimän hyvä olo. Sain vahvistusta sille, että elämän merkityksellisyys voi koostua pienistä arkisista asioista ja niiden kauneuden näkemisestä. Ja samalla kirja hellästi tuuppasi eteenpäin antamaan maailmalle takaisin siltä saamani hyvän. Koska minulla on mahdollisuus – ja ihan pian taas tarpeeksi jaksamistakin.

Nazanine Hozar: Aria (Otava 2020)*

1950-luvun Teheranissa autokuski pelastaa kadulle roskien sekaan hylätyn vauvan. Hän ottaa vauvan tyttärekseen ja nimeää tämän Ariaksi. Hyväsydämisen isän lisäksi Ariaa kasvattaa vuosien varrella kolme naista, joiden mukana Aria kokee elämän ja Teheranin erilaiset puolet. Ariasta kasvaa nuori nainen, jonka yli ei noin vain kävellä.

Odotin Nazanine Hozarin esikoisromaani Arialta paljon, sillä se lupaa sitä, mitä kirjoissa rakastan: matkaa toisiin kulttuureihin, maisemiin ja aikaan. Toivon pääseväni Iranin lähihistoriaan sisään tavallisten ihmisten silmien ja kokemusten kautta.

Vetävän alun jälkeen kirjan henkilöt kuitenkin alkavat etääntyä. En saa kiinni heidän motiiveistaan ja ajatuksistaan. Moni pieni sivujuonne tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan ja unohtuvan. Mietin, olenko minä nyt vain tyhmä, vai miksi kirjassa tuntuu olevan sivukaupalla hutiloitua ja sekavaa tekstiä.

Tarinassa historia häilyy koko ajan taustalla, ottaa lopulta tapahtumat kokonaan haltuunsakin, mutta silti myös historia tuntuu jäävän etäiseksi. Meinasin jättää kirjan jo keskenkin, mutta lupaava alku sai junttaamaan sivut loppuun.

Kirjan lopussa oli vain hölmistynyt olo; mitä minä en ymmärtänyt, miksi en tykännyt tästä?

Onneksi kirjamakuasioista kuitenkin voi kiistellä, mieluiten toki keskustella. Tämä ei nyt vain toiminut minulle, paitsi yhdessä asiassa: kirja sai minut googlaamaan janoisena lisää Iranin historiaa ja sitten vielä lisää. Ehkä kaipaamani ymmärryksen lisääntymistä tuli sitä kautta.

Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Atena 2020)

Jos nämä naiset olisivat miehiä, olisin kuullut suuresta osasta heistä aikaisemminkin. Maria Petterssonin Historian jännät naiset -tietokirja marssittaa esiin yli sata naista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan, mutta joiden nimiä ei kuitenkaan ole useinkaan kirjattu tunnettuihin historiankirjoihin.

Siksi Petterssonin kirja on kunnianosoitus naisille, jotka raivasivat tietä moninaisille tavoille olla nainen, monesti henkensä uhalla ja lakia tai ainakin ajan soveliaisuusajatuksia rikkoen. Elämäntarinansa kuuluviin saavat esimerkiksi tutkijat (joiden teot on usein kirjattu miesten nimiin), taiteilijat (jotka joutuvat usein käyttää salanimeä, jep, miehen), toisinajattelijat ja aktivistit. Mutta mukana on myös julmia ja kerrassaan eriskummallisia sekä omalla tavallaan jänniä naisia merirosvopäälliköstä vakoojaprinsessaan ja huumeparonittaresta kulttijohtajaan (jälkimmäinen on ainut, josta varmuudella muistan kuulleeni aikaisemmin).

Kunnianosoituksena näille naisille – olkoonkin monien kunnia hyvin kyseenalainen – minä myös kuuntelin kirjan loppuun, vaikka se paikoin puudutti. Olin jostain syystä odottanut jotain Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan tapaista (ah, sitä kirjaa rakastin!), mutta tämä oli puhtaan jämpti tietokirja. Ehkä elämäntarinat olisivat kaivanneet hitaampaa kuuntelutahtia, yhtä tarinaa kerrallaan, sillä nyt pikatahdilla minulle esitellyt jännät naiset välillä puuroutuivat mielessäni.

Ei pään pyörälle meneminen toki ole ihme; kirjassa on naisia 4000 vuoden ajalta, eri mantereilta ja monista kulttuureista. Petterssonin työ on ollut valtava.

Twitter-tarinoina alkunsa saanut ja joukkorahoituskampanjalla kirjaksi muuttunut Historian jännät naiset on laajentunut myös podcastiksi. Jaksoissa on mukana vieraita, joita jakson teema henkilökohtaisesti koskettaa. Se kuulostaa tarjoavan sitä analyyttisyyttä, jota kirjaa kuunnellessa jäin kaipaamaan.

Evie Wyld: Me olemme susia (Tammi 2020)

Oi oi oi sitä hykerryttävää onnentunnetta, kun heti kirjan ensimmäiseltä sivulta tietää, että nyt on muuten hyvä kirja. Evie Wyldin Me olemme susia -kirjassa jo ensimmäiset lauseet tuovat varmuuden, että tästä lukumatkasta tulen nauttimaan.

Kirja sijoittuu kolmelle vuosisadalle. 1700-luvulla noituudesta syytetty Sarah pakenee metsään. 1900-luvulla Ruth yrittää löytää itsestään kotirouvaa ja kotiutua synkeään taloon Skotlannin rannikolla. 2000-luvulla lontoolainen Viviane koittaa selvittää elämänsä sekasotkuja.

Välissä on katkelmia nimeämättömästä naisista, jotka on alistettu, hakattu, raiskattu, paloiteltu, poltettu. Pyyhitty pois ja sitten unohdettu.

Ja sitä samaa jatkavat päähenkilöiden tarinat; miten nainen asettelee askeleensa niin että tulee hyväksytyksi mutta ei hakatuksi. Kärjistäen sanottuna. Wyld kirjoittaa sen kaiken hienovaraisen kammottavasti ja niin kevyestikin, että lukijalta saattaisi helposti mennä ohi, miten monella tavalla naisia yhä alistetaan, miten syvällä se on yhteiskuntien rakenteissa. Itsekin huomaan lukiessani havahtuvani, miten normaalina pidän vaikka sitä, että toki naisena pitää olla varuillaan pimeän jälkeen kulkiessaan tai että miten väsyttävää on joutua kuuntelemaan setien seksististä läppää.

Kirjan suomalainen nimi johtaa harhaan, ajattelemaan sitä, miten nainen on naiselle susi. Todellisuudessa kirjassa kun on kyse pelosta susia kohtaan, silmittömästä susijahdista: ”Oletko ikinä katsonut peiliin ja irvistänyt tahallaan, paljastanut hampaat, ärissyt ja murissut ja tajunnut yhtäkkiä, että sisälläsi on joku toinen jota et päästä ulos? Että me olemme susia ja sen tähden meitä jahdataan.”

Tässä kirjassa juuri naiset ovat niitä, jotka pitävät naisten, toistensa, puolta.

Kirja ei siis ole helppo, se haastaa lukijansa. Ruthin ja Vivianen tarinat nivoutuvat toisiinsa, kun noituudesta syytetyn Sarahin tarina jää etäisemmäksi. Kirjailijan antamat vihjeet saavat selaamaan kirjaa takaisin, lopulta melkein tekisi mieli lukea koko kirja uudestaan, että varmasti saisi poimittua kaikki sen nyanssit talteen.

Pidin kirjassa myös siitä, miten eri vuosisadat näkyivät myös tekstissä. Ihan kuin olisi lukenut toisiinsa sekoittuvia, mutta eri kirjoja limikkäin. Jos esimerkiksi Ruthin tarinassa kieli toi mieleen Brontën sisarukset (johtui ehkä myös tuulisesta ja hiljaisista tapahtumamiljööstä), Vivianessa oli mukana toivottomuudessaankin annos Bridget Jonesille ominaista huumoria.