Nämä talvisäät, miten tavattoman onnelliseksi ne tekevätkään! Takapihalta alkavat ladut ovat tulleet niin tutuiksi, että nyt kun viikonloppuna oli mahdollisuus, tutkailin tovin Helsingin latukartastoa ja hilpaisin suksineni hiihtoretkelle syvemmälle itään.

Otin siis alle ski-metron ja päästelin sillä toiselle pääteasemalle, Mellunmäkeen. Metrikseltä köröttelin vielä bussin kyydissä muutaman pysäkin, kunnes pääsin laittamaan sukset jalkaan Mellunmäen-ladun alkupisteessä.

Siitä hiihdin Mellunmäki-Mustavuoren ladulle, joka on jotenkin niin Helsinkiä: se kulkee osittain luonnonsuojelualueella, mutta samalla lyhyellä ladunpätkällä hiihdellään myös Itäväylän ali. Niissä samoissa maisemissa olemme myös perheen kanssa telttailleet aikoinaan Itä-Helsingin pyöräretkellämme. Mutta nyt kulkupelinä olivat sukset ja hiihtelin lopulta Mustavuoren ladun kautta Mustavuori–Talosaari-ladulle, joka oli retkeni pääkohde.

Leppoisaa hiihtelyä Talosaareen

Olin pukenut ylleni retkeilyhiihtoon sopivat vermeet; vähän paksummat hiihtohousut, kerroksen lämpimiä villapaitoja, kaulahuivin ja säärystimet. Täysiä paahtamisen – mikä on nautinnollista sekin – sijaan kuljeskelin ihan rauhassa. Talosaareen vievä latu sopii siihen hyvin, sillä se kulkee loivasti mutkitellen ja kumpuillen metsässä sekä peltomaisemissa.

Tammikuun viimeisen viikonlopun aurinko välkähteli toiveikkaana mutta pehmoisena utuisen pilviverhon takaa, ja suksien suhina sekä ladun narina saivat aikaan mieltä tyynnyttävän äänimaton. Osan matkasta kuuntelin äänikirjaa, mutta huomasin pian, että antoisampaa ja etenkin tärkeämpää oli tällä kertaa keskittyä kuuntelemaan hiljaisuutta ja omia ajatuksiaan.

Vuosaarenhuipulta avautuvat näkymät lumiseen metsämaisemaan

Paluumatkalla poikkesin ladulta pienelle tampatulle polulle ja lähdin suksineni kiipeämään Vuosaarenhuipulle. Se on yksi Helsingin mielenkiintoisimmista ja erikoisuudessaan kauneimmista retkikohteista.

Korkeimmillaan 65 metriin kohoavan mäen alkuna on ollut 35 hehtaaria maantäyttöaluetta ja 25 hehtaaria kaatopaikkaa. Kaupungin luontopuutarhuri Jukka Toivosen aloitteesta ja vuosikymmenten työn jälkeen – joka jatkuu edelleen – alueelle on maisemoitu mahdollisimman luonnonmukainen sikermä erilaisia elinympäristöjä. Vuosaaren huipulta löytyy muun muassa pähkinärinne, luonnonruusupolkuja ja kanerva-katajanummi.

Vuosaarenhuippu onkin upea esimerkki siitä, miten ihmisten porsastelujen jäljistä saattaa onneksemme voida yhteistyössä luonnon kanssa rakentaa jotain uutta ja kukkivaa. Vaikka kaikki paikalla oleva on tuotu muualta – isoimmat kivilohkareet Kehä III:n työmaalta, kelohonka Roihuvuoren vesitornin alta, vanhan torpan kivijalka Pihlajamäestä ja kasveja Hartwall Areenan alta – luonto ja eläimet ovat ottaneet paikan kodikseen.

Kesällä auringon paahtaessa alue näyttää vähän kuin sekoitukselta Välimerellistä tunnelmaa ja tundraa. Silloin ilma aivan väreilee punaisen hiekan, havupuiden sekä kukkien tuoksua ja perhoset lepattavat siipiään maiseman yllä raukeina.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Vuosaarenhuipulla talvella, ja piskuisena hangesta törröttävä kasvillisuus ja alapuolella levittäytyvän maiseman lumiset puut saivat aikaan olon kuin olisi Lapissa. Mitä nyt katselusuuntaa vaihtamalla saattoi nähdä alhaalla nukkekotikokoiselta näyttävän Vuosaaren sataman värikkäine kontteineen tai lähiömaiseman sinne tänne metsämaisemaan ripoteltuine keksipurkkitaloineen.

Eväät ne retken tekevät

Nakkasin repun selästä kaatuneen puunrungon vieressä ja kaivoin repusta lämmintä vaatetta. Vaikka olin hiihdellyt leppoisasti, etenkin nousu Vuosaarenhuipulle oli saanut hien kihoamaan pintaan. Anorakki ja kuivat hanskat ja pipo tekevät ihmeitä. Samaten kuin termariin pakkaamani herukkamehu, jota kumosin pari kuksallista heti alkuun ihan vain janooni.

Istuin puunrungolle syömään ruokatermarissa mukaan pakkaamaani keittoa. Vaikka mieli oli vähän apeissa tunnelmissa, siinä hetkessä tunsin suunnatonta iloa. Minä, ympärillä hiljaisen turvallisena jöröttävä luonto ja kädessä höyryävän kuuma keitto. Jossain alempana kaverikaksikko laski mäkeä jollain lumilaudan tapaisilla niin että puuterinen lumi pöllysi ja nauru raikui. Miten paljon lumi muuttaakaan meidän helsinkiläisten elämää, miten paljon se muuttaa meitä.

Kun tuli jälkiruuan aika, horisontissa loimiva aurinko työnsi muutaman pilviverhokerroksen edestään niin että ilmassa tanssivat lumikiteet säihkyivät. Katselin näkyä haltioituneena, join mehua ja järsin repussa päivän aikana jo vähän jäiseksi ehtinyttä pullaa. (Onneksi pullan dippaaminen mehuun auttoi, mutta aloin tosissani miettiä jotain lämpöä eristävää astiaa ihan vain retkipullia varten. Pulla-asioita ei voi etenkään retkiolosuhteissa ottaa turhan vakavasti!)

Hiihtäen Mellunmäestä Vuosaareen

Ruokatauon jälkeen aloin hissuksiin lasketella Vuosaarenhuipulta takaisin alas ja laduille. Latuverkostoa pitkin olisi hyvin päässyt jatkamaan vielä vaikka Mustavuori–Vuosaarensilta-ladulle, mutta hämärä oli alkanut hiipiä maisemaan ja ruuan jälkeen oli raukea olo.

Hiihdin siis Talosaari-ladun loppuun, napsautin sukset pois jaloista ja kävelin lähimmälle bussipysäkille. Bussilla köröttelin metron toiselle itäiselle pääteasemalle Vuosaareen ja siitä oranssin metrojunan kyydissä kotiin Herttoniemeen.

Hiihtokilometrejä kertyi Mellunmäestä alkaneen ja Vuosaareen päättyneen monen tunnin retken aikana noin 16 kilometriä. Talvionnen, kotikaupunkirakkauden ja latujen tuoman mielenrauhan mittaamiseen ei kuitenkaan ole välineitä, vaikka niiden kertymä oli hiihtoretken isoin anti.

Jaa: