Seisoin Helsingin Aleksanterinkadulla ja sisälläni ryskyi ja kuohui. Se ei ollut mitään omaan elämääni liittyvää, mutta jotain sisälläni olevaa ympärilläni tummana soiva musiikki kosketti, sillä imeydyin sen sisään iltapäiväruuhkan keskellä.

Näyteikkunassa olevassa jättinäytössä pyöri Jää-oopperan traileri tai mainos, en enää muista kumpi se oli, mutta muistan, miten kehoni pysähtyi tiedostamattani sen äärelle. Ihan kuin se olisi tunnistanut jotain, kaivanut pienen palasen dna:stani, sen mikä sukulinjassani on kulkenut vuosisatojen ajan, ja asettanut sen paikoilleen tummana mylvimän meren ja musiikin aaltoihin.

Oikeasti olen – ainakin kirkonkirjoihin merkittyjen tietojen ja niiden mukaan tehtyjen sukututkimusten mukaan –  osa satoja vuosia maata viljellyttä ja pitkin lakeuksia ryskännyttä  pohjalaissukua. Merta on nähty ehkä sen verran, että kerran elämässä on käyty viemässä perunakuormaa Vaasaan, kärjistetysti sanoen.

Mutta silti jokin minussa on aina tuntenut kuuluvansa keskelle ärjyviä vesiä, luonnon voimien siloiseksi kuluttamia kallioita ja päättymättömiä horisontteja. Meri on tuntunut ystävältä, haasteelta, kunnioitusta herättävältä. Kodilta.

Oli selvää, että tahtoisin kokea Kansallisoopperan näyttämösovituksen Jäästä, mutta halusin sitä ennen lukea kirjan, johon ooppera perustuu: Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin. Se löytyikin kirjastosta suoraan hyllystä, ja lukukokemus oli niin vahva, että kirjan sivujen tapahtumat muuttivat minuun useaksi viikoksi.

Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani on surullisen kaunis rakkaustarina

Juuri kun olin kirjapiirissä ihmetellyt, miten en itkuherkkyydestäni huolimatta koskaan ole itkenyt lukiessani, Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani sai kuumat ja äänettömät kyyneleet virtaamaan noroina pitkin poskia.

Jää sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan kaukaisille ulkoluodoille, jonka seurakuntaan saapuu uusi nuori pappi puolisoineen ja lapsineen. Kaikkea yhteisössä ja sen elämässä määrittää ympäröivä meri, joka antaa ja ottaa, lainehtii ja jäätyy.

Lukijana elin saaristolaishaaveitani ja -pelkojani yhdessä pappilan väen kanssa; heidän haluaan juurtua kallioisille luodoille, jonne puutkaan eivät saa juuriaan kasvatettua.

Tarinan pappi, Petter on niin rakastettava, että se voisi olla jo epäuskottavaa, kunnes tajuan, että hänenkaltaisiaan ihmisiä on olemassa. Näen Petterissä oman puolisoni. Ja samalla tunnistan hänen puolisossaan, hyvässä ja pahassa, itseni. En sano, että kirjojen pitäisi tarjota samaistumispintaa, mutta yllätyin kokiessani niin vahvasti samaistuttavuutta nuoreen ja hartaaseen pappispariskuntaan.

Joku kokee ehkä määritelmäni kirjasta rakkaustarinana kummallisena, mutta itse koin sen tarinan joka suuntaan kurkottavana rakkautena. Rakkaus ei ollut koreilevaa, vaan elämään uskovaa rakkautta: rakkautta kumppaniin, rakkautta arkisiin toimiin, rakkautta Jumalaan, rakkautta luontoon, rakkautta seurakuntalaisiin, rakkautta omaan kotiin. Mielen rauhaisaksi tekevää ja kiitollista rakkautta, kun on löytänyt tehtävänsä ja paikkansa maailmassa.

Tarinan toiveikkuuden ja uuden rakentamisen alla ritisee alusta lähtien tumma jäisen tumma tunnelma. Viimeisten 50 sivun ajan maistan kyyneleideni suolan ja tunnen kirjan tuskan kuin osa siitä lipuisi minuun.

Lundberg voitti vuonna 2012 Finlandian Jää-teoksellaan. Oman säväyksensä tuo, kun kirjan luettuani etsin kirjasta lisää tietoa ja tajuan, että romaanin taustalla on Lundbergin oman lapsuusperheen tarina: Lundbergin isä oli Kökarin pappi.

Kansallisoopperan Jää-ooppera on helposti lähestyttävä ja vaikuttava

Luettuani kirjan, varasin liput Kansallisoopperaan ja inspiroidun ooppera-illan tällingeissä kirjaan kuvittelemistani maisemista. Juu, vaikuttavimmat kirjat ujuttautuvat elämääni monin tavoin (Elena Ferranten perässä matkustin jopa Napoliin).

Lyhyesti sanottuna Jää-ooppera oli vaikuttava ja helposti lähestyttävä suomenkielinen ooppera.

Tarina seuraa melko tarkasti kirjaa, mutta papin ja tämän rouvan lämmin rakkaus toisiaan ja seurakuntaansa kohden jää etäiseksi. Pastorskasta – johon kirjassa koin yllättäen samaistuvani – oli kuorittu pois rakastettavuus, lämpö ja melkeinpä viisauskin, ja jäljelle oli jätetty pidättyväisyys ja kurittava ankaruus. Se harmitti, sillä se teki tarinasta turhan harmaan ja tasapaksun.

Mutta sen sijaan posteljoonin rooli avautui oopperassa kokonaisuudessaan. Ihan kuin olisin tarvinnut kertauksen ymmärtääkseni, miksi hän sivuroolissa on yksi tarinan tärkeimmistä hahmoista.

Mutta se kirjaan vertailusta. Jos kokemaansa ajattelee itsenäisenä teoksena, ja etenkin melko kokemattoman oopperakävijän silmin, Jää-ooppera on upea.

Saarison luonnon arvaamattomuus ja ankaruus oli luotu lavalle kekseliäällä lavastuksella. Ja Jaakko Kuusiston musiikki, se oli kuin eläväinen meri. Välillä ihan havahduin siihen että tosiaan, se on orkesteri, ei meri, jonka kuulen.

Ja kyllä, itkin. Luonnon oikukkuutta, rakkautta sekä ikävää, elämän kiertokulkua.

Kansallisoopperan näytökset ovat nyt tietenkin tauolla, ja Jään esityksiäkin peruttiin viime vuoden lopussa. Toivottavasti se saadaan ohjelmistoon vielä uudestaan, sillä toivoisin mahdollisimman monen voivan kokea Jään sen kaikissa muodoissaan.

Ensimmäisinä lumipäivinä hanget saivat minut niin onnesta sekaisin, että en meinannut saada untakaan. Kun Helsinkikin sai muutama viikko sitten kunnon lumipeitteen, tulin suorastaan ahneeksi luminautiskelijaksi.

Kodistamme Herttoniemestä kävelee muutamassa minuutissa lähimmälle hiihtoladulle, joka pujottelee kuvankauniilla luonnonsuojelualueella. Latuja Helsingissä saatiin nopeasti auki yli 200 kilometrin verran. Mutta minä tahdoin kokemaan suksilla myös umpihangen.

Lumi on harvinaista herkkua näillä leveysasteilla Suomea, mutta vielä ihmeellisempää on puuterisena pöllyävät puolimetriset hanget. Olin nähnyt Aamukahvilla-Henriikan suksivan menemään metsäsuksilla, mikä inspiroi koittamaan samaa lajia.

Retkeilyyn sopivat sukset

Metsäsuksille on monta nimitystä. Ne tuntevat metsäsuksien lisäksi ainakin nimet retkisukset, hankisukset, eräsukset, tunturisukset ja vaellussukset. Hiihtohifistelijät osaisivat paremmin sanoa, mikä näitä suksia erottaa, mutta kaltaiselleni innokkaalle villakasareissa hiihtelijälle riittää tieto siitä, että niiden mukana tulee alku seikkailuun. Metsäsuksilla kun painellaan latujen ulottumattomiin ja parhaimmillaan sinne, missä hangessa ei näy jälkiä muista kulkijoista.

Vuokrasin minulle ja puolisolle sukset, sauvat ja monot Liizistä (suosittelen tsekkaamaan heidän muunkin valikoiman, heiltä voi vuokrata vaikka mitä välineitä seikkailuihin). Pisimmät metsäsukset ovat jopa 2,5 metrisiä, joilla on hyvä painella menemään vaikkapa tasaisella järven jäällä. Meillä oli kuitenkin tiedossa mäkisempää menoa ja metsää, joten valitsimme lyhyemmät metsäsukset.

Metsäsukset ovat siis leveämmät kuin laduilla kiitämiseen tarkoitetut sukset. Kaltaiseni keltanokan silmään ne näyttävät vähän kuin laskettelusuksilta, ja leveyden ansiosta ne kantavat upottavassa lumessa. Mutta laskettelusuksista poiketen ainakin meidän vuokraamissamme suksissa oli todella pitävä pohja, joka ihan tarttui kiinni latuun, kun retkeämme edeltävänä iltana kävin tekemässä testikierroksen suksilla takapihan metsässä.

Metsäsukset eivät ole omiaan laduille

Metsäsukset siis sopivat kokonsa puolesta myös perinteiselle ladulle, vaikkakin vähän ahtaasti. Mutta metsäsukset eivät ole tampatuille laduille lainkaan omiaan. Ne jalassa ladulla olo oli kuin teroittamattomilla kaunoluistimilla auraamattomalla ja röpelöisellä meren jäällä; kyllähän tämä näinkin toimii, mutta eteneminen on nihkeää. Testikierrosiltanakin poikkesin ladulle vain sen verran, mitä pakko oli, kunnes pääsin hilpaisemaan metsän umpihangille.

Jos mietit pertsahiihtoon suksia, suosittelen mitä tyytyväisimpänä hiihtelijänä karvapohjasuksia. Omani ovat Salomonit, mutta merkillä ei ole väliä. Pohjassa olevat karvat ovat se juttu. Karvapohjasuksissa on aina säällä kuin säällä sekä pito että luisto kohdillaan, ja hiihtäjä voi vain keskittyä nauttimaan hiihdosta. Itse olen testannut ne niin pakkasen paukkuessa Lapin tuntureissa kuin loskan litistessä täällä Helsingissä. Pääkaupunkiseudulla asuvien kannattaa tsekata Sporttidivarin valikoima; siellä on käytettyjä talviurheiluvälineitä, mistä valita, ja toisinaan jo muutamia karvapohjasuksiakin.

Suksilla kuljeskelua

Suksien testaus lähimetsässä riitti vakuuttamaan, että jos vain asuisin varmojen hankien keskellä, tämä olisi lajini. Onneksi rakastan myös kiitää karvapohjasuksillani laduilla, eikä tarvitse valita vain yhtä lajia. Laduilla hiihtäminen ja metsähiihto ovatkin melkeinpä kaksi eri asiaa, vaikka molemmissa on sukset jalassa. Metsäsuksilla meno on enemmänkin leppoista kuljeskelua suksilla. Ei siinä, etteikö hikikin tulisi, etenkin jos kulkee rikkomattomassa ja puuterisena upottavassa umpihangessa.

(Silti on todettava, että niin paljon kuin trikoissani tyytyväisenä hiihtelenkin menemään, tunnen itseni vaatteiden puolesta enemmän minuksi voidessani pukeutua hikisen hiihtolenkin sijaan leppoisalle hiihtoretkelle.)

Testikierrosiltana hiihdin kotikylältä Herttoniemestä metsiä pitkin Kivinokkaan. Mukaan ottamani otsalamppu oli turha, sillä hanki toisti vastarannalla killittävän kantakaupungin valot luoden hiljaiseen metsään pehmeän hämärän. Sukset kyntivät umpihankea kuin laiva merta. Perillä Kivinokassa lumen keskellä törröttävät kesämajat loivat tunnelman kuin olisin hiihtänyt sisään satuun, joka kertoo talviunta uinuvasta Muumilaaksosta.

Kotiin hiihdin Herttoniemen siirtolapuutarhan kautta, jossa sielläkin sain kulkea rikkomatonta hankea pitkin, oranssin metron huristessa lumeen peittyneen minipuutarhakylän taustalla.

Helsinki, lumi ja talviretkeily, niin kertakaikkisen parasta!

(Kuvat ovat kuitenkin päiväaikaan tehdyltä hiihtoretkeltä Sipoonkorvesta, palaan niihin tunnelmiin myöhemmin.)