Aurinko on alkanut sulattaa merta peittävää jääkantta. Ihan pian pääsen palaamaan taas sissiuimariksi, joka pulahtelee uimaan mistä milloinkin; mieluiten Kivinokan rannoilta, joilta pääsee uinnin jälkeen lämmittelemään kesämajan takkatulen ääreen.

Näihin aikoihin täyttyy myös kokonainen vuoteni säännöllisesti luonnonvesissä uivana. Olen pulahdellut koko ikäni avantoon aina kun mahdollisuus on tullut eteen, mutta kuten niin monille on käynyt, viikoittain uivan minusta teki maailmanlaajuinen kulkutauti. Iso mahdollistaja on ollut myös kesämajamme, ja tässä ajassa juuri nämä ovat olleet yksiä isoimpia henkireikiä: pieni tölli fillarimatkan päässä kotoa ja mahdollisuus käydä tyynnyttelemässä mieli meren syleilyssä.

Tammikuun alussa kävin vielä uimassa avovesissä. Tai kävin sen jälkeen, kun ensin olin käsipelillä rikkonut rantaa muodostunutta jäätä ja paiskonut jääpalasia kauemmaksi, saadakseni reitin auki hyhmäiseksi kangistuneeseen avoveteen. Kunnon talvi kuitenkin jäädytti meren nopeasti, ja uimaan päästäkseen oli joko hakattava oma avantonsa joka kerta tai hankkiuduttava avannon auki pitävän avantopumpun ääreen.

Vaikka kirves uintikassissa houkuttikin ajatuksena – niin alkukantaisen voimallinen olo käsipelillä avantoreitin tekemisestä aina tuli – nöyrryin ja aloin käydä ylläpidetyllä avannolla. Olin onnekseni joulukuussa, ensimmäisiä jäitä uintireissulla rikkoessani, aavistellut kunnon talvea tulevaksi ja laittanut sisään hakemuksen paikalliseen avantouintiseuraan Herttoniemen Hylkeisiin.

Niinpä kerran kuussa käsiteltävät hakemukset soljuivat eteenpäin juuri parahultaisesti meren jäätymisen kanssa, ja tammikuun puolivälissä minulla oli takataskussa avantouintiseuran jäsenyys sekä pukukopin avain.

Herttoniemen hylkeiden avanto sijaitsee Tuorinniemessä, josta Herttoniemi-seura vuokraa kaupungilta käyttöönsä talviuintikaudeksi (1.9.–31.4.) rannan pukukopit vessoineen sekä laiturin.

Fasiliteetit Hylkeiden avannolla ovat hyvin alkeelliset. Avannolla ei esimerkiksi ole saunaa, mitä minä en tosin kaipaakaan viikoittaisen pulahdukseni kylkeen. Mutta siellä on tärkein: avanto, joka pysyy auki avantopumpulla.

Iloisena lisänä tulevat avantoon johtavat lämmitetyt ja kaiteelliset rappuset, mikä tekee veteen menemisestä miellyttävää. Pukutilat ovat pienet, ja rajoitusten takia niihin on joutunut usein jonottaa, mutta pukukoppeja vain kesäaikaan käyttäneenä yllätyin iloisesti, että niissä on pieni lämmitys päällä koko ajan. Ja vessakin tosiaan löytyy.

Pelkoni kotimatkalla jäätymisestä on myös onneksi osoittautunut turhaksi. Tuorinniemestä on kotiimme ihan kunnon tarpomismatka, etenkin kun on juuri uinut hyisessä vedessä monta minuuttia ja ulkona paukkuu pakkanen. Pelkäsin, että ehdin vaipua kotimatkalla horkkaan, mikä ei tietenkään ole hyvä. Uinnin jälkeen on tärkeä pitää lämmöstä huolta.

Mutta monen kerroksen pukeutuminen on pitänyt lämpimänä. Naurattaakin, että kaikkien niiden villakalsarien, toppahousujen ja villapaitojen riisuminen ja pukeminen vie harrastuksesta kauemman aikaa kuin itse pulahdus veteen. Paksujen vaatekerrosten lisäksi olen aina pakannut mukaan termosmukissa teetä, jota on ollut mukava hörppiä kotimatkalla lämmikkeeksi. Toki myös reippaahko kävely pitää kehon lämpimänä omalta osaltaan.

Koska avantouintiseurallani on käytössä vain kaikki mitä tarvitaan (ja enemmänkin; moni seuralainen on etenkin nyt korona-aikaan vaihtunut vaatteensakin laiturilla), seuran jäsenyys on varsin edullinen. Uintimaksu on 25 euroa kausi + seuran jäsenmaksu 10 euroa. Liittymisvuonna peritään lisäksi 25 euroa avainkuluna.

Tuon  summan malttaa maksaa hyvin, vaikka kävisi uimassa vain silloin, kun meri on jäässä. Laskeskelin, että itselleni kahden kuukauden uintikerroille on tullut ilman avainkulua hinnaksi kolmisen euroa kerralta. Ja saattaapa olla, että käyn Tuorinniemessä vielä meren avauduttakin.

Olin nimittäin yksinuimarina jotenkin karttanut ajatusta avantouintiseuraan liittymisestä. Muita ihmisiä, jaiks! Mutta kuluneiden kuukausien aikana olen monet kerrat ollut sydän lämpöä hykerrellen ihmiskohtaamisistani avannolla. Miten kivoja, rentoja ja ihan kaikenlaisia ihmisiä siellä käykään. Siellä minä olen vaihtanut kuulumisia tuntemattomien mutta silti tuttujen kanssa uimakopissa, ajankuvan mukaisesti naama maskilla peitettynä, mutta muuten alasti.

Avantouintia harrastava isini joskus kuvailikin osuvasti; avantouintiseuran tilat ovat ehkä ainoat tilat maailmassa, jossa ihmisen taustoilla, nimillä tai titteleillä ei ole väliä. Jokainen on ihan vain ihminen, kanssauimari.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Meillä lapset eivät saa rahaa kotitöiden tekemisestä. Eivätkä he muutenkaan saa viikkorahaa. Kun tänään aamuilla juttelin lasten kanssa, mistä olen kirjoittamassa tänään ja kysyin heidän ajatuksiaan, yhteinen mielipide oli; epäreilua. Ja onhan se tullut selväksi tässä monet kerrat, että lasten mielestä tämä periaate on ihan typerä, koska kaikki muut.

Tiedän kyllä, että oikeasti kaikki muut lapset eivät saa rahaa kotitöistä tai edes sitä viikkorahaa – kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia miettiä sellaisia – mutta tokihan tätä päätöstä ja sen mielekkyyttä sekä järkevyyttä on tullut mietittyä. Todennäköisesti sen kanssa tullaan myös ajan myötä tekemään muutoksia, mutta nyt on näin.

En nimittäin pidä ajatuksesta, että kotitöihin osallistuminen on sidottuna rahaan. Lapsiltamme ei edes odoteta ihan hurjaa panosta kotitöihin, mikä on sitten toinen tarinansa ja liittyy siihen, että minun pitäisi oppia sietämään enemmän säätöä ja sotkua, mitä opetellessa tulee. Koska eihän sitä opi, jos ei harjoittele, kokeile ja epäonnistu.

Tällä hetkellä lasten päivittäisiin kotiaskareisiin kuuluu omien sänkyjen petaaminen aamuisin sekä huoneen siivous iltaisin. Ensimmäinen sujuu mutinatta, toisen kanssa homma toimii joskus kuin unelma ja toisinaan hermoromahdellaan huoneen sotkujen ääressä koko sakki. Lisäksi he viikkaavat puhtaat vaatteensa kaappiin, kun minä tai puoliso olemme ensin hoitaneet pyykkäyksen.

Näiden päivittäisten hommien lisäksi he auttavat kattamaan pöytää, käyvät viemässä roskia, ja tyhjentävät sekä täyttävät tiskikonetta. Lakanapyykkien viikkauksessa he ovat apuna, samaten kuin kesällä pyykkejä ulos narulle ripustaessa. Oman huoneen imurointi luonnistuu jo ainakin keskeltä huonetta, ja pölyjen pyyhkiminen ei enää aiheuta puupinnoille kosteusvaurioita. Palautuspullojen kauppaan vieminen tekee siinä mielessä poikkeuksen, että viejä saa pitää panttirahat.

Haluan pitää kotityöt asioina, joihin jokaisen perheessämme on osallistuttava, ihan tavallisena osana arkea ja elämää.

Tosin tätä ajatusta vastaan sotii se, että jollain epätoivon hetkellä menin lupaamaan lukuläksyjä tekevälle koululaiselle, että hän saa euron jokaisesta luetusta kirjasta. En todellakaan tahtoisi, että kirjojen lukemisenkaan motiivi olisi siitä saatu raha. Olenkin tässä miettinyt, jos tämän asian keskustelisi ja kääntäisi niin, että jonkun tietyn kirjamäärän täyttyessä tehtäisiin yhdessä jotain kivaa; mentäisiin kahvilaan tai leffaan (sitten kun taas voi, huoh). Rahahan siihenkin toki on kytkeytyneenä, mutta ei yhtä suorasti.

Lapsemme eivät myöskään saa viikkorahaa. Säästämme heille molemmille kuukausittain, mutta niihin rahoihin heillä ei ole käyttöoikeutta vielä vuosiin. Niin sanottua taskurahaa he kyllä saavat tarvittaessa ja niin sovittaessa. Kaikki tarpeellinen ja myös turha (ja niin ihana) menevät nekin meidän vanhempien pussista. Rahankäyttöä olemme koittaneet harjoitella esimerkiksi joskus kirppareilla, kun olen luvannut, että heillä on molemmilla käytössään joku tietty summa rahaa. Samaten ravintolapäivät ja pihakirppikset ovat olleet omiaan antamaan pientä yrittäjyyskasvatusta (kaikki kassaan kilahtava ei olekaan suoraa tuloa, vaan siitä pitää vähentää kulut, jaiks!).

Juuri rahan arvon ja sen käytön harjoittelun takia olen miettinyt viikkorahaa, sitten joskus. Sitten kun rahaan voisi sisällyttää ainakin osan hankinnoista, jotka me vanhemmat nyt maksamme: leffaliput ja muut sisäänpääsyliput, kahvilakaakot, mahdolliset kosmetiikat ja ehkä vaatteetkin. Että tulisi ymmärrystä siitä, että aina ei ole varaa. Että jos törsää kaikki käyttövarat heti alkukuusta, ei loppukuussa ole rahaa käytettäväksi. Ja että jos säästää pitkään, voi ehkä hankkia jotain arvokkaampaa, kuten kaiuttimen, josta lastenhuoneessamme nyt haaveillaan.

Itselleni viikkoraha on kuitenkin vieras asia, sillä kuten puolisonikaan, minäkään en ole itse sellaista koskaan saanut. Tavallaan. En saanut rahaa kotitöistä, mutta toisaalta nurmikonleikkuusta – joka on kotityö sekin – sain tuntiperusteisesti palkkaa. Vieressä asuvien isovanhempien pienemmän nurmikkoalan leikkuu oli paljon rahakkaampaa: siitä sai joka kerta 20 markkaa. Yhden kesän nurmikonleikkuurahoilla ostin stereot, jossa oli kolmen cd:n vaihtaja. Vieläkin muistan, miten isolta jutulta tuntui voida mennä Vaasan Anttilaan ja ostaa laite itse tienatuilla rahoilla.

Monialayrittäjillä oli myös aina jotain pikkupuhdetta tarjolla, josta sain tuntimäärän mukaisesti rahaa: porkkanamaan kastelua, karkkikaupan lattioiden imuroimista, tillipenkin kitkemistä, pizzalaatikoiden taittelua, mansikoiden myynnissä avustamista markkinoilla, kahvilan tarjottimien pesua ja herneiden poimimista. Ja kun ikää oli tarvittava määrä, siirryin virallisesti vanhempieni palkkalistoille, kunnes pian sain töitä lukio-opintojen oheen myös perheyritysten ulkopuolelta ­­– mistä oli varmasti kiittäminen perhelahjana tullutta työkokemusta.

Joku sekasotku omista kokemuksista ja tämän hetken mahdollisuuksista olisi toiveissa toteuttaa omienkin lasteni kanssa: kotityöt kuuluvat jokaiselle, mutta isommista hommista on mahdollista sovittaessa saada korvausta. Vanhemmiten viikko- tai kuukausiraha ehkä opettaisi jotain rahanarvosta, sen käytöstä ja säästämisestä, jota kyllä koitamme pitää jo nyt arjen puheissa läsnä.

Ja sitten toisaalta. Minut on kasvatettu tekemään aivan hitokseen töitä, mistä olen suuresti kiitollinen. Mutta samalla sillä on varmasti tekemistä sen kanssa, että asetan yhä kaikkien uupumuspohjakuoppien jälkeenkin itselleni kohtuuttomia vaatimuksia ja olen joutunut tekemään valtavasti henkistä duunia kyetäkseni arvottamaan itseäni ja muita ennen kaikkea muiden asioiden kuin työn kautta.

Tahtoisinkin pitää lasteni talouskasvatuksessa läsnä ajatuksen siitä, että vaikka rahaa tarvitaan ja se tuo turvaa ja varmuutta, elämän arvoa ei voi mitata rahassa, eikä ihmisen arvoa sen mukaan, miten tolkuttomasti hän tekee töitä.