Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Elämä on sillä tavalla eriskummallista ja arvaamatonta, että vaikka luulin jo jättäneeni hyvästit lapsuuskodilleni ennen kuin tiesin niiden olevan hyvästit, matkasimme sinne taas.

Monet hyvästit, muutokset ja tilanteen pitkittyminen tuntuvat jotenkin liitoitellun raastavalta, sillä koti ei sinällään liity enää minuun. Ja silti kaikki liittyy, juuriini ja vereeni. Muistoihini, minuuteni rakennuspalikkoihin, jotka ovat kaiken itsekkyydessään kohtuuttoman myllerryksen keskellä kuin lattialle paiskotut valokuva-albumit. Valokuvat ovat menneet väärään järjestykseen, kulmia on revennyt. Osa kuvista tuntuu vieraalta, osa on hävinnyt.

Mutta siellä me olimme taas, perinteisellä mansikkalomalla. Minä ja lapset, ystäväni ja hänen lapsensa. Tämä oli kuudes yhteinen Pohjanmaan-lomamme, jonka lapset ovat nimenneet ajankohdan mukaisesti mansikkalomaksi. Vaikka vanhempieni tilan mansikkakausi oli jo lopuillaan, söimme päivittäin litroittain mansikoita. Täydellisiä, punaisen meheviä ja makeita mansikoita. Ja muita pelloilla ja hedelmätarhassa kasvavia herkkuja: vadelmia, erilaisia herukoita, porkkanoita, karhunvatukoita, perunoita, saskatoon-marjoja, sipuleita, pensasmustikoita ja herneitä.

Mansikkalomaperinne alkoi kuusi vuotta sitten siitä, kun puoliso oli viikon vaellusreissullaan ja minun olisi pitänyt kirjoittaa kirjaa ja samaan aikaan olla yksivuotiaan ja kolmevuotiaan kanssa kesälomalla. Ihana ystäväni Outi ehdotti, että tulisi lastensa kanssa Pohjanmaalle mukaani. Että siinä samassa neljä lasta menee kuin kaksikin, mikä on kyllä monin tavoin taivahan tosi. Ja sitten ei. Eroahdistuksensa kanssa hätäilevä yksivuotias oli tuolloin suunnitelmasta eri mieltä, mutta vaikka kirja ei silloin edistynyt liuskan liuskaa, siitä alkoi kaikille tärkeäksi ja rakkaaksi muodostunut mansikkalomaperinne.

Kuudessa vuodessa lomaan on tullut suoraan pellosta syötävien herkkujen lisäksi muitakin perinteitä: kellon ja kenkien totaalinen unohtuminen elämästä, lasten juoksentelu pitkin peltoja pääasiassa nakuina, trampoliinilla pomppiminen kaikkien turvamääräysten vastaisesti ja pyöräretket lähikirpparille ja ehkä ihan kirkonkylälle asti (joskus ilman kenkiä, mutta aina kuitenkin vaatteet päällä). Viime vuosina olemme onnistuneet Outin kanssa lohkaisemaan ajasta myös kokonaisen kahden aikuisen kirppispäivän joko Vaasassa tai Seinäjoella.

Nyt huomasimme, että pystyimme Outin kanssa keskustella välillä täysin keskeytyksettömin lausein. Se aiheista toisiin pulppuavien keskustelujen hyväileväisyys tosin johti siihen, että havahduimme monet kerrat istuneemme keittiön ruokapöydän ääressä sisällä tunti kaupalla, samalla kun ulkona väreilivät heinäkuun viimeiset hellepäivät. Niinpä päätimme alkaa kattaa aamupalasta lähtien ruuan ulos. Siihen kelpasi unohtua laittamaan maailmaa paremmin ymmärrettävään järjestykseen, kunnes havahtui vatsan ilmoitukseen seuraavasta lähestyvästä ruokailusta.

Muistin taas, että vaikka tarvitsen paljon omaehtoista yksinoloa, ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin. Sitä ei ole tarkoitettu selviämään yksin tai edes kaksin pentuineen (saati ajatuksineen). Kaikki on paremmin, turvallisemmin ja varmemmin, kun nuotion tai ruokapöydän ääreen kerääntyy paljon isoja ja pieniä, yhtä pitävä lauma.

Lapsena Aku Ankkoja lukiessani haaveilin silmät kimaltaen samanlaisista rantaretkistä kuin Aku veljenpoikineen tapaa tehdä. Sarjakuvissa pikkuinen punainen auto pakataan täyteen eväitä ja johonkin koloseen tungetaan vielä aurinkovarjo. Sitten ajetaan hikisestä kaupungista kuunsirppinä avautuvalle hiekkarannalle viettämään päivää.

Sarjakuvamaiset lapsuushaaveeni tulivat mieleen, kun kesälomalla Itä-Suomessa teimme ystäväperheen kanssa päiväretken Huuhanrannalle Ruokolahteen. Koska käytössämme oli teknorekka, pystyimme pakata mukaan muun maussa useamman kylmälaukun, rantapallon, pari aurinkovarjoa ja kaiken päälle vielä pallogrillin.

Huuhanrantaa kutsutaan Saimaan Rivieraksi, mutta ainakin yksi asia sen erottaa ranskalaisesta klassikosta – ja myös Aku Ankkojen rantalomakohteista. Huuhanranta oli lämpimänä heinäkuun päivänäkin lähes autio. Taivaanrannassa mylvivät ukkospilvet saattoivat olla syynä vähäiseen rantalomailijamäärään, mutta ehkä myös rannan pituus.

Luonnohiekkainen Huuhanranta on puolitoista kilometriä pitkä, ja näin yksi Saimaan pisimmistä hiekkarannoista. Sen varrelle mahtuu jengiä, ja me valikoimme yhden rannalla olevista nuotiopaikoista ja pystytimme aurinkovarjot sen viereen valloituksen merkiksi. Muutaman sadan metrin päässä joku oli pystyttänyt telttasaunan, ja rannalla majaili myös matkailuautoja sekä telttaseurueita. Silti tuntui kuin olisi löytänyt autiorannan, jossa tunnelma on unohtuneen auvoisa.

Kun on kotoisin ruskeiden pikkujärvien Pohjanmaalta ja kokee henkiseksi kodikseen ulkosaariston merimaiseman, Saimaa saa vähän sekaisin. Se on kirkas, se lainehtii tyynenäkin päivänä ja se jatkuu jonnekin kaarelle taipuvaan horisonttiin. Se rikkoo tuntemaani käsitystä järvistä ja samalla ei kuitenkaan ole meri, vaan hallittavampi ja pehmoisempi. Sen tuulessa eivät tuoksu suolaiset pärskeet tai seikkailut, vaan liplatus ja leppoisat päivät.

Lapset uivat Saimaan syleilyssä rivissä kuin pienet ankanpojat. Matala hiekkapohja jatkui pitkälle, mutta silti niin syvänä, että siinä pystyi sukellella, tehdä kuperkeikkoja ja seistä käsillään. Aikuiset toimivat rakettien laukaisutelineinä, kyykistyen pohjaan samalla kun lapset nousivat hartioille. Pienet vesikirppuraketit sinkoilivat ilmaan kikatusten saattelemana uudestaan uudestaan uudestaan.

Pitaleipäeväät katettiin nuotiopaikalle, vaikka metsäpalovaroituksen takia nuotion sijaan käytössä oli hiekalle pystytetty pallogrilli. Erivärisiä täytteitä eri kupeista, niin että lopulta tursuavasta leivästä oli ihan mahdoton haukata.

Sitten takaisin uimaan. Minäkin kelluin, sukelsin, räiskötin. Olin niin yltä päältä kesässä. Lapset kuskasivat vedestä leppäkerttuja kuivalle maalle. Niitä oli kymmenittäin; keltaisia, oransseja ja puolukoiden punaisia. Tummat pilvet saivat maiseman sävyt muuttumaan syviksi ja raikkaiksi kuin menneiden aikojen diakuvissa. Saderintaman lähestymisen näki paljain silmin, kun saari toisensa jälkeen peittyi sadeverhon taa.

Vasta kun lähinkin saari oli hävinnyt maisemasta, pakattiin sellaisella vauhdilla tavaramme, että jos siitä olisi piirretty sarjakuva, olisi näkynyt vain pölypilvi, jonka seasta olisi pilkahtanut kylmälaukkua, rantapalloa ja uikkaria.

Sade ryöpsähti päälle siinä sekunnissa, kun täyteen pakattu teknorekka lähti Huuhaasta räminällä kohti uusia seikkailuja. Aika sarjakuvamaista sekin, vaikka Aku luultavasti olisi saanut sateen suoraan niskaansa.