Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

On olemassa monenlaisia ihania unia. Unia puhtaissa lakanoissa saunan jälkeen. Unia raskaan työviikon jälkeen. Unia hotellin valkeissa lakanoissa. Unia ilman herätyskelloa. Unia metsäretkellä.

Mutta kaikista parhaat unet ovat kuitenkin mökkiunet.

Sen tietää jo, kun astuu tölleröön. Ilmassa viipyilee keveänä puun, pellavan ja hapen raikkaus. Tieto siitä, miten hyvät yöunet ovatkaan luvassa. Ei ole tunkkaista, ja ani harvoin liian kuumakaan. Mökki hengittää rauhallisesti, ympärillä luonto hengittää. Minä hengitän, vaikka alla olisi taas ollut ripulipaskan veroiseen nautintoon verrattava lähteminen, kuten tuona iltana, kun iltapesujen jälkeen pyöräilimme lasten kanssa Kivinokkaan.

Heinäkuun loppua kohden kulkiessa illat alkavat jo hämärtää. Vaikka olemme lähellä Helsingin maantieteellistä keskustaa, ympärillä hämärä värisee pehmeänä. Vastarannalla kaupungin valot välkkyvät pieninä pisteinä kuin tuhannet kynttilät. Pidän siitä tunteesta, että on omassa rauhassa mutta muiden ympäröimänä. Se on lohdullinen ja turvallinen tunne.

Levitän sohvan isoksi sängyksi lasten kanssa. Vuodevaatteet ovat paremmat kuin kotona: peitot muhkeammat ja pussilakanan pellavat rapeammat. En tiedä, onko arki nukkunut kotona kaiken vähän myttyrälle ja littanaksi vai onko taikana sittenkin mökkielo, joka saa vuodevaatteetkin petautumaan paremmin.

Petauspatja ja aluslakana, joka on hivenen liian nafti isoon petiin. Pitäisi muistaa hankkia toinenkin aluslakana, mutta miten sen muistaakin aina vasta siinä vaiheessa, kun sänkyä levittää. Kaikille oma peitto ja tyyny. Sänky täyttää lähes puolet 12 neliön mökistä. Tölleröstä tulee turvallinen unipesä, hallittavissa oleva kokonaisuus.

Meri on lähempänä kuin kotona, ja olkoon kuvitelmaa tai ei, tunnen sen läheisyyden. Suolan, pärskeet ja aaltojen alaisen kristallisen vihreän maailman. Aurinko vajoaa mereen, ja näyttää kuin se olisi vesiväripensseli, jota kastetaan maalauksen jälkeen vesilasiin. Maisemaan laajenee värejä; punaista, keltaista, violettia, oranssia.

Luen lapsille iltasadun. (Tällä kertaa yhden lempilastenkirjailijani, Satu Kettusen, kirjan Aarteitani Suomesta, jonka sain. Se on luonnon upeutta, vuodenaikojen ihanuutta ja arjen iloja pursuva kuvakirja, jonka kuvitus on taattua laadukasta ja mykiöitä hellivää Kettusta.) Pian lapset jo tuhisevat mökkiunta.

Minä pitkitän vielä nautintoa. Kellertävän lukulampun hämyssä luen vielä tovin omaa kirjaani ja kuuntelen puiden huminan, lintujen yötä kohti vaikenevien laulujen ja mökin nurkkien nakseen luomaa hiljaisuutta. On jännä, että täydellinen hiljaisuus ei lopulta ole ollenkaan hiljaista. Se vain on, ilman että mikään hyökkää päälle.

Sujautan kirjanmerkin kirjan väliin, kahistelen peittojen keskeltä itselleni paremman asennon ja suljen silmäni. Ei mene kuin muutama minuutti, kun hiljalleen putoan mökkiunien pehmeyteen.

Mitä muuta pariskunta reissultaan tarvitsee kuin toisensa ja kahviloita luuhailtavaksi? No joskus jotain muutakin juu, mutta kun kesälomalla ystävien luoman turvaverkon avustamana pääsimme peräti kahden yön treffireissulle kahdestaan, siinä oli kaikki mitä tarvittiin, keskeytyksettömän keskustelumahdollisuuden lisäksi.

Lähdimme puolison kanssa käymään Loviisassa, sillä tuo vajaan sadan kilometrin päässä Helsingistä sijaitseva kaupunki on jostain syystä jäänyt ihan kokematta. Ehkä se on jäänyt Porvoon varjoon, ehkä kehnojen julkisten liikenneyhteyksien taa (nyt lainasimme ystävän autoa). Olen myös jemmaillut Loviisaa kahdenkeskiselle reissulle, sillä aavistin, että nämä kadut ovat parahultaisia juurikin käsikädessä kävelyyn ja kadunkulmissa pussailuun.

Loviisan-reissun kahvilasuunnitelmista vastasivat täysin Lähiömutsin Instagram-seuraajat, joilta kyselin vinkkejä. Kiitoksena siitä laitan hyvän jakoon ja vinkkaan loviisalaisia kahviloita luuhailtavaksi myös teille:

Tuhannen tuskan kahvila. Hassusta nimestään huolimatta Tuhannen tuskan kahvila on huoleton kesäkupla keskellä Loviisan puutalokortteleita. Mennyttä aikaa henkivissä isätiloissa on vain muutama pöytäpaikka, mutta meidän tapaamme monet hakeutuivatkin suojaiselle ja kukkivalle sisäpihalle.

Kahvilan lista on lyhyt ja herkut itsetehtyjä. Kahviloiden itsepalvelukulttuuriin tottuneena tunsimme itsemme suorastaan kuninkaallisiksi, kun meitä hemmoteltiin pöytiintarjoilulla. Posliiniset eripariastiat tuntuivat kädessä vapaapäivän kepeiltä.

Otimme puoliksi torttupalasen sekä kahvilan erikoisuuden sunkin, suolaisen munkin, joka oli valtavan hyvää. ”Tuon teille kuitenkin molemmille omat lusikat, vaikka olettekin noin vastarakastuneita”, totesi tarjoilija kujeillen, ja kolmattakymmenettä vuotta kimpassa olleina tallensimme tuon lauseen tyytyväistä noloutta myhäillen mieleemme.

Bistro Kronan. Päädyimme sattumalta pitelemään sadetta Bistro Kronanin markiisien alle, mikä sopi mainiosti.  Sieltä kehuttiin saatavan kaupungin parhaita cappuccinoja, joten minä otin sellaisen, kun puoliso pysyi vakkarissaan: mustassa suodatinkahvissa. Lisäksi puolitimme suolaisen piirakan, jonka kylkeen tuli raikkaan rapea salaatti.

Kronanissa oli jotenkin hupaisan pariisilainen tunnelma, vaikka olimme uneliaan pikkukaupungin hiljaisella kadulla. Ehkä tunnelman tekivät sirot pöytäryhmät markiisien alla, ehkä muiden pöytien tyylikkään huolettomat seurueet käsilaukkuun mahtuvine koirineen. Hyvin chic joka tapauksessa.

Loviisan kappeli. Jos ja kun kakut kiinnostaa, tämä on paikka, jonne mennä (paitsi jos olet tiukasti vegaani). 1800-luvun loistokkaaseen asuunsa restauroitu kahvila ja ravintola luovat yhdessä mitä mainoimman paikan aristokraattisen ajanvieton larppaamiseen. Kappelia ympäröivässä viheriöivässä ja vesiaihein kaunistetussa puistossa voi kävellä käsikynkkää, minkä jälkeen kelpaa istua nauttimaan käsintehtyjä herkkuja pitsisen kauniin Kappelin talvipuutarhaan tai avoverannalle.

Kappelissa on tarjolla myös suolapalaa, mutta me keskityimme kakkuvitriinin antimiin. Sitä tutkaillessa oli vähän samanlainen olo kuin silloin, kun sushi-buffettien mitäänsanomattomuuteen tottuneena pääseekin japanilaiseen ravintolaan, jossa jokainen suupala on makuyhdistelmien intohimoista valssia.

Me päädyimme puolittamaan punssilla maustetun tuulihattukakun. Hyvät hyssykät, miten ihanaa se oli! Kakun kaveriksi valitsimme teet Kappelin ilahduttavan laadukkaasta ja laajasta irtoteevalikoimasta. Tuuli liehutteli verannan verhoja, kesäsateen raikas makeus tuoksui ja oli niin kepeän lomalainen olo, että en näin jälkikäteen elokuun lopun arkimylläkässä en ihan enää saa siitä edes kiinni.