Mies lähti vuotuiselle vaellus- ja kalastusreissulleen Lappiin. Ajatus reilusta viikosta perheen ainoana aikuisena sai viime talven aikana vatsalaukun taakse hiljalleen kerättyä ahdistusta valumaan esiin. Huomasin jännittäväni, miten pärjään. Minä tosissani hetken panikoin, miten handlaan päivät kahden lapseni kanssa. Tsiisus! Vaikka tässä on ollut kuukausitolkulla aikaa nuoleskella haavojaan, uupumukseen asti vienyt viime talvi repi näemmä syvät arvet jonnekin äitiyteni ytimeen.

Päätin ostaa junaliput Pohjanmaalle, vanhempieni luo. Siellä on nyt juuri vuoden kovin härdelli meneillään, kun vanhempieni ympärivuotisten töiden lisäksi meneillään on ”kesätöiden”, eli marja- ja vihannestilan kovin sesonki. Mitään lastenhoitoapua en siis voinut odottaa, vaan päinvastoin ajattelin voivani itse auttaa vanhempiani edes vähän keittämällä kotimyyntiasiakkaille kahvia ja laittamalla niin isoja padallisia sapuskaa, että äiti ja isikin saavat välillä syödäkseen. Siitä huolimatta toiveissani oli saada hieman helpotusta eloon.

Vaikka olen onnellinen kaupunkilainen ja koen elämän kaupungissa kokonaisuutena helpommaksi ja ehdottomasti meille sopivimmaksi tavaksi elää, maalla olemisessa on puolensa. Etenkin näin kesäisin. Välipalan voi käydä syömässä suoraan pellosta ja muistakin ruoka-aineksista monet voi käydä hakemassa paljain varpain pihalta. Kotimyyntiasiakkaiden lapset takaavat non-stop-kaveriseuran, ja mummilan polkuautoilla voi ajaa rallia aamusta iltaan.

Maalla harvoin voi puhua varsinaisista tehoneliöistä, ja kaksioasukkina otan siitä neliöiden kertakaikkisen hämmästyttävästä määrästä ilon irti. Kun kylpyhuone on makuuhuoneemme kokoinen, ei kaikkea tarvitse keskittää siihen vajaaseen neliöön, joka suihkukopissamme on. Lapset mahtuvat kylpemään samaan aikaan kun käyn suihkussa. Suihkukopin seinät eivät meinaa kaatua ihan yhtä vähästä niskaan – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Ei akrobatialiikkeitä ja kompasteluja kylpyleluihin! Ja jos ja kun jollekin tulee vessahätä vielä yökkäreiden pukemisen jälkeen, kylppäristä erilliseen vessaan voi sipsutella kuivin jaloin. Pieniä, mutta kummallisen merkityksellisiä asioita sitten loppujen lopuksi.

Parasta on kuitenkin suora kulku ulos. Suoraan ulko-ovelta alkava piha helpottaa elämää niin paljon, että ensimmäisien maaseutupäivien ajan sitä pitää aina päivitellä parikymmentä kertaa päivässä. Talvella ei koko lössin tarvitse hikoilla eteisessä, kun puettu mukula voi jo mennä ulos odottelemaan muita. Kesällä ketään ei edes tarvita pukemaan, kun lapset juoksevat pihalle ilman kenkiä ja toisinaan täysin ilman vaatteitakin.

Ja käsittämättömintä on, että mun ei tarvitse välttämättä mennä perässä ulos. Voin syödä aamupalani kiirettä loppuun, laittaa ruokaa ja siivota rauhassa ilman hermot pikku hiljaa ohuen ohueksi nakertavaa kitinää – ainakin teoriassa ja välillä siinä ihan tosissani onnistuen. Lapset kun temmeltävät pihalla sillä aikaa. En tiedä, kuinka monta vuotta menee, että voin haaveilla tällaisesta meidän kaupunkiarjessa. Välillä olen perustanut työpisteeni ikkunan eteen, josta näen suoraan pihalle. Kotona voin tehdä töitä vain, jos joku muu aikuinen ottaa kopin tai jos lapset nukkuvat.

Niin ja on vielä mainittava oma sauna, joka on ihan överiluksusta helsinkiläisen näkökulmasta, mutta maalla otan siitä ilosta kaiken irti. Löylyjen jälkeen juoksen tissit heiluen pihalle vilvoittelemaan, jos siltä tuntuu. Pyykit voi viedä niitä mutsikalsareita myöten kuivumaan ulos, ja kesätuulessa homma on viikkausta vailla valmis nopeammin kuin kuivausrummullamme. Ja eteisen yhteydessä oleva kodinhoitohuone, jossa on jättimäin lavuaari! Ah niin ja kuopuksen rataspäikkärit ulkona samalla, kun itse voin halutessani olla sisällä! Onhan näitä syitä. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa – sekä kaupunkielämän että maaseutuelon ihanuutta – mutta kiitos lasten mummilan, tarvittaessa voimme hypätä toiseen todellisuuteen toviksi.

Kuten ehkä kuvista huomasittekin, meillä oli tällä kertaa mukana myös ystäväni Outi lastensa kanssa. Kävi nimittäin niin, että harmittelin, miten huonoon saumaan miehen reissu kirjaprojektin kannalta osuu. Heinäkuu on ollut täydellistä aikaa kirjoittaa, ja reilun viikon tauossa jään jälkeen monen monta liuskaa ja kappaletta muutenkin tiukahkoksi äityneestä aikataulusta. Outi ehdotti, että voisi tulla lasten kanssa myös maalle ja katsoa siinä samalla myös minun mukuloideni perään, jotta saisin kirjoittaa rauhassa. Jo on minulla mahtavia tyyppejä elämässäni, ei taas voi muuta sanoa! Näin siis tehtiin.

Mutta tietäähän sen, ettei lasten kanssa mikään mene, kuten ajateltiin. Nuorimmaiselleni iski sen sortin eroahdistusvaihe, että tuli mieleen viime kesä näihin samoihin aikoihin. Puolentoista metrin etäisyys minusta on liikaa, eikä kenenkään muun tutun syli kelpaa. Ymmärtäähän tuon. Ensin lähtee hoitovapaan aikana entistäkin läheisemmäksi tullut isi, minkä jälkeen vielä äitikin meinaa häipyä – oven taakse toiseen huoneeseen, mutta kuitenkin. Pitäähän siinä toimiin ryhtyä ja kertoa selkeästi yksivuotiaan tavoin, että ei muuten vetele tämä tällainen peli.

Kirjadokumentteja ei siis ole edes avattu reiluun viikkoon. Hyvä, jos koko tietokonetta on. Pakkoloma tuli vähän huonoon väliin, mutta ai että on ollut ihana viettää tovi yksinkertaista maalaiselämää. Kengät ovat unohtuneet jonnekin eteisen nurkkaan, ja lapset ovat pääsääntöisesti viettäneet päivänsä kirmaten nakuna pitkin pihaa ja peltoja. Vanhempieni tilan kotimyyntiasiakkaat ovat ihastelleet, miten onkin suloista, kun maalaislapset saavat tuolla tavalla ilakoida kesänsä vailla rihman kiertämää. Siinä on sitten kaikkia naurattanut, kun olemme tarkentaneet, että oikeastaan tuo varpaistaan hiekkainen ja suupielistään mansikkainen nakupellelapsinelikko on helsinkiläistä sorttia.

Totesimme taas Outin kanssa, että ystäväperheiden pihapiiri ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Onhan tästä ennenkin puhuttu: kaipaan sellaista koko kylä kasvattaa -meininkiä nyky-yhteiskuntaan ja urbaaniin eloon tuotuna. Kaksi lasta ei todellakaan mene siinä kuin yksi, kun sitä kaikkea on pyörittämässä heikoilla turvaverkoilla, mutta neljä lasta menee siinä kuin kaksi, kun arjen vastuuta voi jakaa ystäväperheen kanssa. Teimme ruokaa vuorotellen, eikä tarvinnut sotkea ja siivota kahta keittiötä. Annostelin ruokaa jäähtymään neljälle lautaselle lapsia varten ja mietin, että hyvinhän tuohon muutama lisälautanenkin vielä mahtuisi.

Kaiken pystyy sarjoittaa: pyykinpesun, hiusten letittämisen, aurinkorasvauksen, hampaiden harjauksen, käsipesun ja iltasadun. Toimivuuden salaisuutena on se, että siinä on silti koko ajan joku muu, joka voi kriisin syntyessä napata osansa vastuusta. Ja joku, jonka kanssa voi juoda kahvinsa yhdessä niinä kahtena sekuntina, kun kellään ei ole mitään akuuttia kriisiä. Lapset ovat onnesta naama näkkärillä, kun ihan koko ajan on kavereita.

Muita tärkeitä opetuksia tälle reilulle viikolle on ollut se, että kyllä minä tämän paketin hadlaan, vaikka keväällä meinasi usko loppua. Se pikkulapsiajan henkinen sekä fyysinen kaaos todellakin helpottaa ja sisarussuhde kehittyy paremmaksi sekä ihanemmaksi päivä päivältä. Testiviikkomme aikana paniikki ei ole iskenyt kertaakaan ja vitutuskin vain loppuunmyydyn junan leikkivaunussa paluumatkalla. Mutta niin zen tuskin koskaan olisin, etteikö korvat räjäyttävä meteli yhdistettynä päiväunet skipanneeseen kuopukseen, ylikierroksilla käyvään esikoiseen ja kolmesta Buranasta huolimatta jomottavaan päänsärkyyn saisi vähän hermot kireähköiksi.

On myös jollain nurinkurisella tavalla kiva muistaa pitkästä aikaa, miltä tuntuu lapsettoman ajan kaipuu. Miehen lähtiessä reissulleen, ihmettelin, miten hän kykenee olemaan niin kauan erossa lapsista. Nyt taas muistan paremmin, miten sellaiseen saattaisi kyetä.

Jaa: