Lapsena Aku Ankkoja lukiessani haaveilin silmät kimaltaen samanlaisista rantaretkistä kuin Aku veljenpoikineen tapaa tehdä. Sarjakuvissa pikkuinen punainen auto pakataan täyteen eväitä ja johonkin koloseen tungetaan vielä aurinkovarjo. Sitten ajetaan hikisestä kaupungista kuunsirppinä avautuvalle hiekkarannalle viettämään päivää.

Sarjakuvamaiset lapsuushaaveeni tulivat mieleen, kun kesälomalla Itä-Suomessa teimme ystäväperheen kanssa päiväretken Huuhanrannalle Ruokolahteen. Koska käytössämme oli teknorekka, pystyimme pakata mukaan muun maussa useamman kylmälaukun, rantapallon, pari aurinkovarjoa ja kaiken päälle vielä pallogrillin.

Huuhanrantaa kutsutaan Saimaan Rivieraksi, mutta ainakin yksi asia sen erottaa ranskalaisesta klassikosta – ja myös Aku Ankkojen rantalomakohteista. Huuhanranta oli lämpimänä heinäkuun päivänäkin lähes autio. Taivaanrannassa mylvivät ukkospilvet saattoivat olla syynä vähäiseen rantalomailijamäärään, mutta ehkä myös rannan pituus.

Luonnohiekkainen Huuhanranta on puolitoista kilometriä pitkä, ja näin yksi Saimaan pisimmistä hiekkarannoista. Sen varrelle mahtuu jengiä, ja me valikoimme yhden rannalla olevista nuotiopaikoista ja pystytimme aurinkovarjot sen viereen valloituksen merkiksi. Muutaman sadan metrin päässä joku oli pystyttänyt telttasaunan, ja rannalla majaili myös matkailuautoja sekä telttaseurueita. Silti tuntui kuin olisi löytänyt autiorannan, jossa tunnelma on unohtuneen auvoisa.

Kun on kotoisin ruskeiden pikkujärvien Pohjanmaalta ja kokee henkiseksi kodikseen ulkosaariston merimaiseman, Saimaa saa vähän sekaisin. Se on kirkas, se lainehtii tyynenäkin päivänä ja se jatkuu jonnekin kaarelle taipuvaan horisonttiin. Se rikkoo tuntemaani käsitystä järvistä ja samalla ei kuitenkaan ole meri, vaan hallittavampi ja pehmoisempi. Sen tuulessa eivät tuoksu suolaiset pärskeet tai seikkailut, vaan liplatus ja leppoisat päivät.

Lapset uivat Saimaan syleilyssä rivissä kuin pienet ankanpojat. Matala hiekkapohja jatkui pitkälle, mutta silti niin syvänä, että siinä pystyi sukellella, tehdä kuperkeikkoja ja seistä käsillään. Aikuiset toimivat rakettien laukaisutelineinä, kyykistyen pohjaan samalla kun lapset nousivat hartioille. Pienet vesikirppuraketit sinkoilivat ilmaan kikatusten saattelemana uudestaan uudestaan uudestaan.

Pitaleipäeväät katettiin nuotiopaikalle, vaikka metsäpalovaroituksen takia nuotion sijaan käytössä oli hiekalle pystytetty pallogrilli. Erivärisiä täytteitä eri kupeista, niin että lopulta tursuavasta leivästä oli ihan mahdoton haukata.

Sitten takaisin uimaan. Minäkin kelluin, sukelsin, räiskötin. Olin niin yltä päältä kesässä. Lapset kuskasivat vedestä leppäkerttuja kuivalle maalle. Niitä oli kymmenittäin; keltaisia, oransseja ja puolukoiden punaisia. Tummat pilvet saivat maiseman sävyt muuttumaan syviksi ja raikkaiksi kuin menneiden aikojen diakuvissa. Saderintaman lähestymisen näki paljain silmin, kun saari toisensa jälkeen peittyi sadeverhon taa.

Vasta kun lähinkin saari oli hävinnyt maisemasta, pakattiin sellaisella vauhdilla tavaramme, että jos siitä olisi piirretty sarjakuva, olisi näkynyt vain pölypilvi, jonka seasta olisi pilkahtanut kylmälaukkua, rantapalloa ja uikkaria.

Sade ryöpsähti päälle siinä sekunnissa, kun täyteen pakattu teknorekka lähti Huuhaasta räminällä kohti uusia seikkailuja. Aika sarjakuvamaista sekin, vaikka Aku luultavasti olisi saanut sateen suoraan niskaansa.