Käydessämme katsomassa pikkuista Kivinokan-tölleröämme ensi kertaa, sen ympärillä pihlajat notkuivat punaisia marjoja. Siitä tuli kummallisen rauhaisa ja turvallinen olo, joka lisäsi varmuutta siitä, että 12 neliön lautakasa toisi elämäämme onnea enemmän kuin etukäteen osaisimme kuvitella.

Ehkä se oli johonkin DNA:hani kirjattu tieto, sillä pihlajaa pidettiin ennen pyhänä puuna, joka suojasi ja vartioi kotia ja sen asukkaita. Pihlajan kaatamisen taas tiedettiin tuovan huonoa onnea. Kalevalassakin kirjoitetaan näin, 23. runossa, jossa neuvotaan, miten morsiamen tulee miehelässä elää:

”Noita sie kovin varaja

Pihlajaisia pihalla!

Pyhät on pihlajat pihalla,

Pyhät oksat pihlajassa,

Pyhät lehvät oksasilla,

Marjaset sitäi pyhemmät.”

Runo jatkuu, ja jos oikein sitä tulkitsen, noilla pyhillä marjoilla kerrotaan olevan vaikutusta myös nuoren miehen mieleen ja sulhon sydämeen. Ettei vallan lemmenrohtoja voisi pihlajasta keitellä! Sitä puoltaa myös Marttojen sivuilta löytyvä perimätieto pihlajan pyhyydestä ja taikavoimasta, jonka tunnistaa pihlajanmarjan päässä olevasta viisisakaraisesta rististä.

Tuo kyseinen risti on hyvin samanlainen kuin omenoissa, ja vaikka pihlajan hedelmiä kutsutaan kokonsa vuoksi marjoiksi, ne ovatkin epähedelmiä, kääpiöomenia. Sen kemiallinen koostumuskin on kuulemma kuin omenan! Oman kivan lisänsä tuo se, että kuten eräs viittomakieltä taitava seuraajani kertoi, pyhä ja pihlaja viitotaan samalla tavalla.

Pihlajanmarjat ovat kenen tahansa poimittavissa olevia vitamiinipommeja

Eikä pihlajanmarjan pyhät ihmeellisyydet siihen lopu, ja tämä ei edes ole kansantarua vaan faktaa: pihlajanmarjoissa on valtavat määrät C-vitamiinia, minkä lisäksi siinä on rautaa ja veren koostumusta vahvistavaa K-vitamiinia. B-vitamiiniakin löytyy. Voisinkin kuvitella pihlajanmarjan olevan etenkin kuukautisvuotavan kasvissyöjän supermarja!

Pihlajanmarjoja voikin siis tosiaan syödä, ihan kuten kymmenet viisaat lintulajitkin tietävät. Pihlajanmarjat poimitaan näin elo-syyskuussa, ja ensimmäisten pakkasten jälkeen niiden kirpeys taittuu – ja linnutkin alkavat hakeutua apajille. Tänä vuonna pihlajanmarjoja tuntuu olevan valtavasti, joten niistä riittää kaikenlaisille metsäläisille, ihmisillekin. Pihlajanmarjojen poimiminen kuuluu jokamiehenoikeuksiin, kunhan poimii esimerkiksi metsien pihlajista, eikä kotien pihapiireistä.

Pihlajanmarjasato talteen kuivattamalla

Itse olen tavannut pakastaa pihlajanmarjoja ja käyttää niitä sieltä jäisenä smoothieissa tyrnin tapaan, pienen kourallisen kerrallaan muiden marjojen kanssa yhdistettynä. Kotimme kaksi pakastinta kuitenkin natisevat liitoksissaan aina sadonkorjuun jälkeen, joten jos satoa on mahdollista säilöä muuhun tapaan, näin tehdään.

Tänä vuonna koitin ensimmäistä kertaa seuraajieni vinkistä kuivata pihlajanmarjoja ja tehdä pihlajanmarjajauhetta. Tämä onnistui niin hienosti, että näin teen myös jatkossa.

Mainio vinkki pihlajanmarjojen kuivaamiseen on vetää marjat ensin sellaisenaan blenderissä massaksi. Marjat kun itsessään ovat niin kovakuorisia, että kuivaamisessa menisi meidän Orakas-kuivurillakin varmasti viikko jos ei ylikin. Pihlajanmarjat ovat myös sen verran kuivia koostumukseltaan, että niistä tulee blenderissä hallittava massa, eikä sakkainen mehu, kuten monesta muusta marjasta tulisi.

Tuo blenderissä tehty pihlajanmarjamassa sitten levitetään ohueksi kerrokseksi kuivurin ritilöille. Vasta jälkikäteen lukemani vinkki leivinpaperin levittämisestä ritilän ja marjojen väliin olisi säästänyt kuivuneen massan raivostuttavalta raapimiselta irti ritilästä, mutta ensi kerralla sitten. Kuivasin massaa pari vuorokautta, mutta luultavasti vajaa vuorokausikin olisi riittänyt, sillä massa ei siitä juuri enää muuttunut.

Tahmean kuivaksi levyksi muuttuneen massan laitoin sitten taas uudestaan blenderiin, jossa suristelin sen jauhemaiseksi rouheeksi. Ja valmista oli! Kaksi litraa pihlajanmarjoja tiivistyi vajaaseen 4 desiin jauhetta, joka säilyy huoneenlämmössä. Täydellistä!

Jauhetta käytän smootheissa, puuroissa ja myslissä, ja jos olisin kovempi leipomaan, varmasti sujauttaisin jauhetta myös vaikkapa leipätaikinoihin.

Pihlajanmarjalikööriä, pohjolan kapriksia ja muut resepti-ideat pihlajanmarjoista

Sain seuraajiltani Instagramissa läjäpäin myös muita hyviä ideoita pihlajanmarjojen käyttöön. Tässä ne inspiraatioksi kaikille muillekin:

Pihlajanmarjojen pakastus kokonaisena. Jos pakkasessa on tilaa, sujauta pihlajanmarjat kokonaisina sinne. Sen jälkeen niitä voi käyttää ruuanlaitossa sellaisenaan. Jos tykkäät cocktaileista ja / tai mocktaileista, ovat pihlajanmarjat ensinnäkin hyviä raaka-aineita drinkkeihin, mutta myös kauniita syötäviä koristeita.

Pihlajakaramellit. Fazerin Kettukarkit, eli Pihlajanmarja-marmeladit valmistettiin alun perin aidoista pihlajanmarjoista. 1980-luvulla pihlajanmarjojen saatavuusongelmien takia aidot marjat vaihdetiin aromiksi. Kettukarkkeja voi kuitenkin tehdä pihlajanmarjoista itse, esimerkiksi tällä Minkun Matkassa -blogin reseptillä. Niin ihana idea, että alkoi ihan syyskuun kunniaksi joulututtaa!

Pihlajanmarjalikööri. Ja joulusta puheen ollen! Käytän nykyisellään alkoholia hyvin harvakseltaan ja ronkelisti, mutta laitoinpa silti ikkunalaudalle tekeytymään pihlajanmarjalikööriä. Se tulee olemaan parahultainen jälkiruokatujaus tämän vuoden kekri-juhliin, mutta mietinpä myös jo joulua. Teen liköörin tällä Satu Koiviston marjalikööriohjeella, sillä pidän siitä, että sokerin voi lisätä vasta liköörinteon loppuvaiheessa, maun mukaan. Alkoholina käytin giniä, sitä kun sattui olemaan kaapissa, mutta myös siksi, että pihlajanmarjainen GT kiinnostaa.

Pihlajanmarjahillo, -hyytelö, ja -marmeladi. Niputin nämä kaikki samaan, vaikka jokaisessa on tietenkin oma maku- ja suutuntumavivahteensa. Moni kertoo sekoittavansa pihlajanmarjat jonkun muun hedelmän tai vihanneksen kanssa samaan purnukkaan, ja yleisimmin kaveriksi laitetaan omenaa tai porkkanaa.

Pihlajanmarjajäähdyke. Oh, koko ajatus kuulostaa jotenkin kutkuttavan aristokraattiselta! Olenkohan koskaan edes syönyt jäähdykettä, josta itselleni tulevat mieleen kellastuneiden keittokirjojen klassikkojälkiruuat? En ole varma, mutta sen tiedän nyt, että pihlajanmarjoistakin tätä jälkiruokaa voi valmistaa.

Pihlajanmarjatuoremehu. Alan olla vuosi vuodelta varmempi, että keittiössämme kuuluisi olla mehulinko. Kaikenlaisten vihannestuoremehujen lisäksi haaveilen etenkin ärtsyn ihanista aamushoteista, joissa olisi tyrniä ja inkivääriä. Ja ah, tietenkin nyt sen ymmärrettyäni myös pihlajanmarjaa.

Pohjolan kaprikset, eli suola-etikkasäilötyt pihlajanmarjat. Rakastan kapriksia, joten tätä oli ehdottomasti kokeiltava! Niinpä ikkunalaudallamme tekeytyy paraikaa suolakylvyssä pihlajanmarjoja, jotka sitten lopulta säilötään etikkaliemeen. Tähän löytyy erilaisia reseptejä, mutta pidin tästä Kipparin morsiamen ylöskirjaamasta hitaasta versiosta eniten, joten olen noudattanut sitä.

Pihjalanmarjavispipuuro. Klassikoiden klassikko! Mitä ärtsymmät marjat, sitä parempi vispipuuro, jos minulta kysytään!

Pihlajanmarjajuoma sitruunahappomenetelmällä. Tänäkin vuonna pakkasessa odottaa kekrijuhlia ja joulua varten palanen kesää, kun olen tehnyt anopin ohjeita seuraillen mustaherukanlehtijuomaa. Tätä samaa menetelmää käyttäen voisi tehdä juomaa myös pihlajanmarjoista. Kuulostaa ihanalta, tämäkin!

Luin kesällä Katri Valan vuonna 1945 ilmestyneen kirjan Henki ja aine, eli yksinäisen naisen pölynimuri. Tuntui ihmeelliseltä pitää käsissään karheaselkäistä, kangasselkämyksistä ja menneiden aikojen kirjastohuoneilta tuoksuvaa opusta. Mutta vielä ihmeellisemmältä tuulahdukselta menneestä tuntui kirjan verkkainen kantaaottavuus.

Yksinäisen naisen pölynimuri on postuumisti julkaistu kokoelma runoilijana ja Tulenkantajat-ryhmän aktiivina tunnetun Valan pakinoita. Ne on alun perin julkaistu Tulenkantajien lehdessä vuosina 1933–1937, ja mukana on myös yksi Vapaassa pohjolassa julkaistu pakina vuodelta 1941. Selkeimmin teksteistä hohkaa läpi Valan pasifistisuus, natsivastaisuus ja vasemmistolaiset aatteet.

Kirjan sivuilla otetaan kärkevästi kantaa ja haastetaan nimiä mainitsemalla toisten ihmisten ajatuksia.  Ja silti tässä ajassa luettuna kaikki tuo mielipidetulitus tuntuu turvallisen leppoisalta.

Valan pakinat saivat minut kaipaamaan siihen itselleni lähes tuntemattomaan aikaan, kun omia kirjallisia mielipiteitään sai hioa monien päivien ajan. Kukaan ei nostattanut somemyrskyjä tai maalittanut. Yksikään ihminen ei olettanut, että kukaan olisi ympäri vuorokauden päivystämässä perustellen mielipiteitään ja osallistuen keskusteluun, jossa kukaan ei ehdi miettiä sanojaan tarpeeksi. Vastamielipidettä odoteltiin lehtien sivuille ehkä useamman päivän tai jopa viikkojen ajan. Eikä kukaan käynyt mölisemässä yöunien menettämisen arvoisesti tekstien kommenttiosioissa, koska sellaisia ei ollut.

Tietenkin sitten toisaalta mahdollisuus käyttää ja levittää sanaansa oli paljon rajatumman joukon hallussa. Samoin sanojen tavoittavuus rajautui siihen piiriin, jolla oli kulttuurista, sosiaalista, ajallista ja taloudellista pääomaa niiden pariin hakeutumiseen.

Mutta silti, aina pienessä varotilassa oleva kirjoittajaminäni takertui haaveilemaan noihin huolella ja ajan kanssa aseteltuihin sanoihin.

En ihan tarkalleen hahmota, milloin se tapahtui. Kaikki kävi kai niin huomaamattomasti liukuen, että vasta kuluneen vuoden aikana olen havahtunut siihen, miten työni somealustoilla työskentelevänä kirjoittajana on alkanut tuntua vaatimuksineen raskaalta tahkoa läpi.

Vaatimus olla aina tavoitettavissa ja vuorokauden läpi päivystävä mielipideautomaatti, on varmasti pitkälti oman pääni nikkaroimaa. Mutta ei pääni olisi ajatusta saanut kokoon, ellei sen nikkarointiin olisi tarjottu auliisti rakennusmateriaaleja.

Miksi et ota kantaa? Etkä ole kuullut tästä? Mitä olet mieltä tästä? Etkö koe tätä tärkeäksi, kun et ole puhunut asiasta? Tägään tähän nyt ne tilit, joiden tahtoisin käyttävän tavoitettavuuttaan tuon tämän ja sen asian eteen.

Joka päivä tulevat uudet päivänpolttavat, joihin kukaan muu kuin tuon alan asiantuntija ei voi sanoa mitään keskusteluun uutta tuovaa, ilman kunnollista perehtymistä asiaan. Ja kun on ehtinyt perehtyä, maailma on jo heittänyt kuperkeikkaa ja tuonut uudet kohut, kauhut ja kalabaliikit. Toisten ajatusten repostaaminen tuntuu saippualta, jolla on vain helppo pestä kätensä.

Jos teen linnuille paukkupakkasilla ruokaa, en ajattele köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa ostaa edes itselle niin kalliita siemeniä ja rasvoja. Jos lahjoitan humanitaariseen kehitysaputyöhön, en välitä eläinoikeuksista. Jos koitan ilolla ja alleviivaamatta inspiroida ihmisiä elämään maapalloa kunnioittavaa arkea, minun pitäisi tykittää ihmisten naamalle enemmän sitä, miten tuhoa kohti ollaan menossa. Jos puhun tasa-arvosta, en tee sitä kuitenkaan tarpeeksi usein. Ei saa iloita elämän pienistä iloista, sillä se ei ole aitoa. Ei saa ahdistua arjen kuormituksesta, sillä minulla on asiat liian hyvin.

Kaikki on niin helvetin ehdotonta, äkkiväärää ja yksitulkintaista. Keskitietä ei tunnu olevan olemassa, tai ainakin olen kinttupoluille tuupittuna eksynyt siltä reitiltä jo aikoja sitten.

Pienet vaatimukset, signaalit ja tökkäykset alkavat kasaantua ympärilleni yhä painavammaksi ja kiristävämmäksi mähmäkuoreksi, kunnes tekisi mieli alkaa omavaraiseksi keräilijä-viljelijäksi, muuttaa Kivinokan töllerölle ja katkaista kaikki yhteydet muuhun maailmaan, lukuun ottamatta kylpytakissa tehtyjä piipahduksia uimarannalle.

Olen tämän ajan vitun Marie Antoinette, joka tahtoo leikkiä raavaan työn raatajaa, kunnes taas säntää syömään vegaanisia – ja toki oman palstan antimista valmistettuja – artesaanikuppikakkujaan.

Koska sitten lopulta en tietenkään missään nimessä tahdo luopua luovasta työstäni. Haluan kirjoittaa, tehdä videoita ja valokuvata saadakseni ihmisessä aikaan tunteita, ajatuksia ja muutoksiakin. Haluan kaivella näppäimistöllä omaa napaani. Haluan olla vuorovaikutuksessa, oppia ja laajentaa ymmärrystäni sen sijaan että sulkisin kommentointimahdollisuudet ja möyhöttäisin vain keskenäni. Sosiaalisen median juttu on juurikin sosiaalisuus, yhdessä kokeminen.

Mutta jotain kehoni jatkuvalle ahdistustilalle pitäisi tehdä. En tahdo olla koko ajan henkisesti kyyristyneenä ja valmiina iskuihin.

Hymähdin, kun luin Laura Frimanin kolumnin siitä, miten alanvaihto on varmin tapa tappaa unelmat. Olenhan itse kirjoittanut Satu Rämön kanssa kirjan siitä, miten itselleen voi tehdä työn siitä mistä pitää – ja olen vielä itse onnistunut siinä luomalla blogiharrastuksesta alkaneen yhden naisen mediataloni.

”Se on unelmatyösi juuri siksi, että se ei ole työsi”, Friman kirjoittaa, ja nyökyttelen tietävänä, kuten jokainen unelmatyöläinen. (Älkää ymmärtäkö väärin, olen kaikesta huolimatta ihan peijakkaan onnekas saadessani tehdä työkseni tätä mitä teen, mutta fakta on se, että harrastus ja työ ovat eri asioita, jälkimmäisestä esimerkiksi pitäisi saada rahaa. Mistä olen muuten ­– kappas kappas – kirjoittanut Satu Rämön kanssa kirjan Unelmaduunarin tilipäivä.) Ja sitten samassa haaveilen erilaisesta työstä. Tai pikemminkin samasta työstä, erilaisella tahdilla.

Haaveilen, että voisin upota samaan tekstiin tai tekstikokoelmaan viikoiksi, ehkä kuukausiksi. Nyt tuntuu utopistiselta, että aikoinaan sanomalehtitoimittajana sain kolme kokonaista työpäivää käytettäväksi viikonvaihteen laajempiin juttuihin. Kolme! Eikä siinä välissä tarvinnut tuupata ulos yhtään mitään muuta. Kuvat, taitto, asiakaskontaktit, mainosmyynti ja ne lehden kaikki muut jutut olivat toisten vastuulla. Palautetta tuli harvoin, oli se sitten huonoa tai hyvää, ja nekin hoiti yleensä toimituspäällikkö. Tiedän toki, että perinteisen mediankin puolella tahti on muuttunut – siksihän minä sieltä jo vuosia sitten lähdinkin.

Kaikki tämä on tietenkin hyvin nurinkurista siihen nähden, että tekstiaihekansioni on nytkin niin täynnä ideoita, joista tahtoisin palavasti kirjoittaa, mutta joista kaikista en ikinä voi ehtiä kirjoittaa edes pienen pientä Insta-tekstiä, kunnes aiheet ovat jo vanhentuneet. Viikonloppuisin mietin, että voisipa laittaa kaikki somekanavat kiinni, mutta samalla olen niin vilpittömän innoissani pienistäkin kokemuksistani ja ajatuksistani, että tahdon ne jakaa IG stooreissa seuraajieni kanssa. Ja milloin minä sitä mielenkiintoista materiaalia stooreihin tuottaisin, kun arkipäivät istun työpöydän ääressä?

Fakta on silti se, että vaikka kuinka olen rajannut, fokusoinut ja merkinnyt lomia kalenteriin tasaisen lempeäksi nauhaksi pitkin vuotta, tuntuu liian usein siltä kuin repeäisin kappaleiksi.

Saisinpa kirjoittaa kirjoja vain kirjoihin keskittyen, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni (ja samassa somekanavani hengissä).

Saisinpa kirjoittaa blogiartikkeleita miettimättä, miten tähän kaikkeen liitän smoothisti jotain mielenkiintoista laskutettavaa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa kokeilla eloa ulkosaaristossa, elää harhakuvaisen luovaa kirjailijaunelmaani tavoittamattomissa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa perehtyä johonkin aiheeseen – esimerkiksi Kivinokan historiaan ja alueen merkitykseen yhteiskunnallisesti – kuukausien ajan, tonkia kansalliskirjaston pölyisimmät luolat ja haastatella ihmisiä ajan kanssa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa kirjoittaa lauluihin sanoja, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa matkustaa hitaasti maata ja meriä pitkin maailman ympäri, kirjoitusvälineet mukanani, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Saisinpa opiskella yhteiskuntatieteitä, kirjallisuutta ja folkloristiikkaa, pitäen turvallisen mukavan tulotasoni.

Mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta.

Vai onko? Onko tässä ajassa mahdollista olla kirjoittaja, joka ehtii miettiä ennen kuin kirjoittaa? Voiko olla kirjoittava someammattilainen, jos julkaisee jotain vain kerran viikossa tai harvemmin? Onko tässä ajassa mahdollista koettaa muuttaa maailmaa ilman että on jatkuvasti tavoitettavissa ja ottaa kantaa joka ikiseen asiaan?  Voiko julkista työtä tekevä kokea olonsa turvalliseksi toimikentällään, vai pitääkö koko ajan olla valmiudessa ottamaan vastaan vaatimuksia, odotuksia, iskujakin?

Onko tässä ajassa mahdollista lähestyä neljääkymmentä ikävuotta ilman että haluaa kääntää oman hyvän ja tasaisen (sekä taloudellisesti hyvin toimeentulevan) elämänsä ympäri?