Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Ahdistukseni työhuoneeni menettämisestä toisen lapsen omaksi huoneeksi on ajautunut sen verran pahaksi, että olen keksinyt uuden Jodelin.
Sen alkuperäisen Jodelin tajusin poistaa puhelimestani kolmisen vuotta sitten. Huomasin silloin napsauttavani Jodelin auki vain jo valmiiksi ahdistuneella mielellä, rypeäkseni vähän lisää lukien keskusteluja, jotka saivat melko varmaksi siitä, että ihmisyyden sisin on paskasta muovailtu. (Joo, joo, on siellä myös hyviä keskusteluja, mutta ahdistus kaipaa polttoaineekseen paskaa.)
Mutta nyt sen keksin, Jodel 2.0, keski-ikäisversio: Oikotie-sovellus.
Sehän on vallan kiva sovellus, jos haaveilee uudesta kodista. Mutta minä en tahdo muuttaa minnekään, minä vain tahdon pitää ikioman huoneeni.
Niinpä ahdistuksen noustessa napsautan mustavalkoista sovellusnappia ja kidutan itseäni selailemalla, mitä kaikkea saisikaan samalla hinnalla ihan Helsingin sisälläkin, kun siirtyisi vaikka vähän syvemmälle itään.
Yksi asunto oli saada muutenkin kipeänä olevan mielen ihan hulluksi: asunnossa oli tarpeeksi huoneita, 60-luvun taiteilijakotia henkivä design ja materiaalit, kaksi takkaa, kaksi vessaa (utopia tulitikkuaskin kokoisen vessan perheelle!) ja lattiasta kattoon antavat ikkunat – ei saakeli sentään – atriumpihalle.
Kun tahtoo märehtiä, ei järkipuheet asunnon sijainnista, sähkölämmityksestä, jäätävistä odotettavissa olevista remonteista ja asuntoyhtiön pelottavan pitkästä vesivahinkolistasta vie kuin syvemmälle. Mutta kun atriumpiha ja kaksi vessaa. Takka! Ja se ikioma huone.
Ainoa, mikä Oikotieltä kiskaisee pois, on hokea taikasanaa: Herttoniemi.
Meidän elämä on täällä, vähän vahingossakin ankkuroituneena niin syvälle, että tulisi rumaa jälkeä kiskoa ankkuri ylös. Meillä on naapurit, joiden arvoa ei voi asuntohinnoissa määritellä. Naapurilottovoitto sellaisten saamiseen vaaditaan. Meillä on Kivinokan töllerö ja palsta, joille fillaroi kotoa kymmenessä minuutissa vaikka vain illaksi. Saman verran kuin mitä metrolla vie keskustaan – jos siellä nyt tulee joskus tässä elämässä vielä käymään.
Meillä on meri ja meillä on metsä. En vain enää oikein osaisi ajatella kotia, jonka takapihalta ei alkaisi metsä: luonnon vuodenkierrot, lenkkipolut, sienimättäät ja retkimaastot.
Meillä on ihana koti, kerrostalo metsän laidassa. Voi kun ahdistuksesta voisi muovailla siihen yhden ekstrahuoneen, materiaalia kyllä piisaisi.
Voisiko huonejärjestystä mitenkään muokata? Laura Holmström- ammattijärjestelijä tässä taannoin ”taikoi” yhden huoneen lisää.
Nyt osu ja uppos! 🙂 Keski-ikäisten kidutussovellus on täälläkin käytössä moninaisten tallennettujen hakuvahtien kera. Virhe! Toisaalta haluan pysyä kartalla myös oman omaisuutemme arvosta ja perustelenkin tätä asuntomarkkinoiden seuraamista myös sillä järkiperäisellä syyllä. Mutta pohjimmiltaan se on haaveilua varten käytössä. Ja ehkäpä joskus osuu eteen se täysosuma… 🙂 Muistatko muuten vielä kun ennen muinoin meidän lapsuudessa telkkarissa pyöri Asuntomarkkinat -ohjelma? Mainio formaatti!
Muistan tuon tunteen vaikka siitä on jo aikaa…päätettiin rakentaa silloin kun nuorin oli reilun vuoden ja vanhin 8 v… ja ajattelu meni juuri noin et pois alueelta ei haluttu muuttaa.
Nyt 17 v myöhemmin hämmästellään kohta kahdestaan tässä isossa 5 makuuhuoneen talossa et jospa kohta muutettais pienempään.
Kovin kauan ei kannata miettiä jos meinaa vaihtaa isompaan, muuten aika isommassa kämpässä jää aika lyhyeksi. Klisee..mut lapset kasvaa niiiin nopeasti.
Me sentään luultavasti ehditään asua 20 vuotta ennen kuin muutetaan tästä pois.
Eikö samasta talosta löytyisi yksiötä, josta saisi työhuoneen ja ehkä samalla vierashuoneen?
Viime syksynä takana oli vähintään 5 vuotta Oikotien hakuvahdin kanssa elämistä, ensin silleen TJOT-henkeen, lopun ajat päivittäin tai useamman kerran päivässä kytäten ja hakualueen lähes koko Helsinkiin laajentaen. Halu oli pysyä omassa kotikaupunginosassa (lapsen koulu, mahtava kaupunginosa yhdistäen urbaania ja luontoa, sopiva matka töihin) oli vahva, mutta Oikotiessä oli iso tyhjä aukko siinä kohtaa (siis aidosti nolla asuntoa tarjolla oikeassa kokoluokassa pitkän aikaa, vaikka kuinka venytti budjettia). Viime syksynä se sit ilmestyi Oikotiehen. Väärässä kaupunginosassa, väärän hintainen, väärää vuosikymmentä (nimimerkillä ei seitkytlukulaista taloa)…mutta jotain siinä oli, se kutsui puoleensa. Mentiin, tarjottiin, voitettiin. Kestettiin riistävä remppakuukausi (oon hieman samaistunut Hanna Gullichenin viimeaikaisiin remppastooreihin, vaikka meillä oli kuitenkin hieman iisimpää), hirveä muutto ja siihen vielä kuukausi muuton jälkeistä remppaa. Meillä väärä kaupunginosa on onneksi sen verran lähellä uutta kotikaupunginosaa, että lapsi jatkoi tutussa koulussa (2 minsan koulumatka vaihtui 15 minuutin reippaaseen kävelyyn tai muutaman pysäkin sporamatkaan) ja lapsen kaverit viettävät aikaa lapsen kanssa yhtä paljon kuin ennenkin muuttoa (joko meilläpäin tai vanhassa kotikaupunginosassa, aikuisten työmatka piteni fillarilla marginaalisesti. Tilaa saatiin 50% lisää, kylpyhuone+wc neliöt triplaantuivat (ja se 2. wc, parasta) ja ihaninta ikinä on iso parveke merinäköalalla, meidän kesäkeidas (jossa edelleen tomaatti kukkii ja kasvaa).
Ja se Oikotie, sen seuraamisen lopetin pikkuhiljaa. Jännä, se oli mun elämässä niin kauan, muuton jälkeen vilkuilin sitä vielä jonkin aikaa sisustuksia vaklaten, mutta sekin kävi tylsäksi.
Voimia ja hopeareunuksia arkeesi. <3
Hah ja aivan tuttu ilmiö tuo oikotien kyttäily. Me tosin sitten n.1,5 v. sitten päädyttiin myymään kerrostaloneliö Helsingissä ja kaikkien käänteiden jälkeen asumme lähellä samaa vanhaa asuinseutua, mutta omassa talossa. (En olisi ikinä uskonut meillä olevan siihen varaa, mutta näin hienosti nyt kävi.) Lapset saivat jatkaa vanhoilla kuvioillaan, joten ei suurta mullistusta senkään suhteen. Alkuun luulin, että entisen taloyhtiön yhteisöllisyyden menetys ja yhteiset juhlat ym.vuoden ympäri tuntuisi pahalta ja liian haikealta, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Kivat muistot vaan jäi.
Nyt meillä on arkea helpottavat tilat, kuten "eteishuone", jossa kaikki ulkovaatteet ja treenikassit, sekä kodinhoitohuone, joka saa pursuta pyykkejä ihan rauhassa yksinään. Wc:t löytyy molemmista kerroksista ja lisäksi erillinen kylpyhuone + sauna. Omat huoneet myös kaikilla ja porukan kokoava olohuone/keittiö tila talon sydämenä. Parasta on, että tästä tilasta pääsee myös ulos terassille. Edelleen tuntuu hyvältä tulla kotiin, joka tuntuukin eri tavalla kodilta. Ja aiempaan asuntoon verraten ei synny sellaista kaaosta, kun tavaroille on loogisemmat paikat ja tilat.
Vaikka mieli on minullakin synkkä, selittämättömällä tavalla surullinen ja toipuminen käynnissä, täytyy minun yrittää nauttia ja nähdä se hyvä mitä ympärillä on.
Ja niin, oikotie…edelleen surffailen, joskin harvemmin. Selitän itselleni että seuraan vaan aktiivisesti hintakehitystä..aina voisi olla jotain hienompaa ja parempaa, mutta useimmiten kuitenkin myhäilen, että oltiinpa onnekkaita kun saatiin tämä.
Mä haluan vaan lähettää sulle paljon lämpöä ja rakkautta. ❤️
Sitä se on. Rahaa ei ole riittävästi, on osa-aikainen määräaikainen työsuhde (=ei lainaa) ja kylä jonne sitoo lapset ja jossa asuntojen hinnat on eri tasoa (edellä mainitut asiat huomioiden ei hyvässä mielessä) kuin vaikka seuraavissa taajamissa. Tai vaikka lapsuudenkodin liepeillä. Mitä sillä rahalla saisikaan muualta mitä mulla pitäisi kohta olla osituksesta! Mutta täältä et saa kuin purkukuntoisen röttelön/talon jossa pitäisi rempata ensin katto ja sitten kaikki muu (ja on se sähkölämmitys).