Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Karavaani on lastattu yhdellä rinkalla, yhdellä junaviihdytystarpeistokassilla, yhdellä hoitorepulla, yhdellä äidin käsilaukulla, yhdellä eväskassilla, yhdellä lapsen käsilaukulla (sisältäen tärkeitä tavaroita, kuten pikku-Totoro, isin vanha bonuskortti, vanhoja lasten junalippuja ja käpy), yhdellä pehmonallella, rattailla, yhdellä vauvalla, yhdellä kolmevuotiaalla ja yhdellä kolkytplussalla.

Niin ja yhdellä kädessä keikkuvalla take away -kahvilla, joka pitää napata mukaan matkustusperinteitä kunnioittaen, vaikka sumpit ovat kannesta huolimatta pitkin housuja ja käsivarsia ennen kuin edes päästään junaan.

Jos olisin rakennus, olisin varmasti ison kaupungin juna-asema. Aina tulossa ja menossa, lähdössä ja saapumassa. Täynnä ihmisiä ja elämää, vastakeitetyn kahvin tuoksua ja lukemattomia kirjoja. Ikävää ja jälleennäkemisen iloa. Vähän kolho ja vanhoja aikoja henkivä. Kykenemätön nukkumaan. Jäärä, joka on ja pysyy, maailmanmenossa muuttuen ja mukautuen.

Autottomana perheenä matkaamme pitkän matkan junilla keskimäärin kerran kuukaudessa. Vaikka matkoja tehdään myös ystävien luo ja lomamatkoille, esikoiselle juna on yhtä kuin mummila. Mitä vanhemmaksi esikoinen on tullut, sitä mukavammaksi junamatkat perheellisenä ovat tulleet.

Leikkivaunu saa välillä itseni henkisesti hyperventiloimaan, mutta ilman sitä neljän tunnin matkat vanhempieni luo Pohjanmaalle tärinasanterin kanssa kulkiessa olisivat tooodella pitkiä. Leikkivaunussa on kavereita, menoa ja meininkiä. Lungi vauva on tyytyväinen, kun saa katsella siskonsa säätämistä ja välillä ottaa rinnasta huikkaa. Unet kiskaistaan kantoliinan uumenissa. VR:n ravintolavaunujen uudistaminen on onnistunut mainiosti, ja meillä onkin nykyään tapana käydä eväiden jälkeen nauttimassa jälkkärit ravintolavaunussa. Lapselle croisantin natustaminen liikkuvassa kahvilassa on elämys sekin.

Taannoin esikoisensa saanut ystäväni kyseli minulta, miten ihmeessä junalla matkustetaan lapsen kanssa ja mitä pitää ottaa huomioon. Naurahdin hyväntahtoisesti, että eihän tuossa mitään ihmeellistä. Kunnes muistin oman ensimmäisen junamatkani vajaa parikuisen vauvan kanssa. Soitin sitä ennen kaksi kertaa VR:n asiakaspalveluun. Kaksi!

Minne vaunut jätetään? Pitääkö vaunujen mukaan ottamisesta maksaa, kuten pyörästä? Minkälaisen lipun ostan, tarvitseeko vauva oman pilettinsä, mikä on perhelippu? Missä voin vaihtaa vaippaa? Toivotaanko lapsiperheiden eristäytyvän leikkivaunuun, vai mikä sen pontti on? Mietin myös jännittyneenä, miten junavaihdot hoituvat ja miten itse käyn vessassa. VR:llä pitäisi olla oma Näin matkustat vauvan kanssa -opas ummikkovanhemmille. Vai kenties sellainenkin onkin?

Nykyään muunlaista tapaa matkustaa junalla ei edes mieti. Vaikka tosiaan, joskus oli aika, kun mukana ei tarvinnut raahata kolmen ihmisen vaatteita ja tavaroita kuravaatteineen sekä vaippoineen. Silloin piti reissua ennen ainoastaan miettiä, ottaako mukaan kirjan, lehtiä tai neuletyön, vai nukkuisiko sittenkin koko matkan. Kuulostaa utopistiselta.

Yksinmatkustamista otan mielellään tulevaisuudessa harvinaisena luksuksena, mutta muuten olen kuitenkin tässäkin asiassa sitä mieltä, että jaettu ilo on parempi ilo. Mieluummin minä matkaan tärkeiden tyyppien kanssa, kaikkine kommelluksineen.

Tosin vielä joskus minä aion juoda sen matkakahvini ennen kuin puolet mukin sisällöstä on läikkynyt pitkin poikin ja kahvi kylmentynyt.
Share: