Miehen vanhempainvapaan aikana päästiin nauttimaan koko perheen yhteisistä viikonloppuvapaista. Ne ovat meillä tavallisessa arjessa harvinaisia, kuten niin monessa muussakin epäsäännöllistä työtä tekevässä perheessä.
Koska maailma edelleen pitkälti pyörii niin sanotun normaalin toimistotyöajan ympärillä, meillä oli kesällä miehen kanssa välillä tapana pysähtyä fiilistelemään, että tässä sitä vietetään rentoa lauantaipäivää kuten normaalit perheet. Lojutaan aamulla pitkään koko perheenä sängyssä, käydään torikahveilla, kuopsutellaan maata tiluksilla, lennätetään leijaa ja valutaan kotiin ruokakaupan kautta. Tehdään pizzaa ja katsotaan leffa.
Kun muuten elää kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa kasista-neljään ihmisten seassa, oli kutkuttavaa päästä elämään hetkeksi vallitsevaa elämäntapaa. Se oli tavallaan kuin kollektiivinen kokemus. Päästä osaksi sellaista maailmaa, jossa mennään aina lauantaisin samaan aikaan saunaan, vuosikymmenestä toiseen.
Vapaapäivät keskellä viikkoa ovat kivoja nekin, sillä se tuntuvat jännittävällä tavalla kielletyltä. Avoimesta ikkunasta kuuluu kiireisen aamun äänet, mutta meillä ei olekaan hoppu mihinkään. Käydään syömässä edullisilla lounashinnoilla ravintoloissa, mutta aterioinnin jälkeen ei tarvitse juosta töihin. Tekisi mieli näyttää pitkää nenää ja huutaa lällällää. Se kollektiivisuus ja tietynlainen pysyvyys siitä kuitenkin puuttuu. Se on vähän kuin päättäisi viettää joulupäivät helmikuussa ja juhannuksen marraskuussa. On monesti hauskaa ja kutkuttavankin erilaista tehdä asioita vastavirtaan. Mutta kun muu maailma juoksee arkeaan, puhelimet soivat ja sähköposti piippaa, vapaapäiväilluusiota on välillä hankala pitää yllä.
Kesän jälkeen mä olenkin huomannut monesti miettiväni, onko tässä meidän aikataulupalikkapelissä mitään järkeä. On, paljonkin. Se mahdollistaa omalta osaltaan meidän molempien vanhempien työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen. Ilman miehen viikkovapaita en voisi tehdä tässä määrin töitä kuin nyt. Jos oma työni olisi kiinni ajassa tai paikassa, tekisin joko huomattavasti vähemmän töitä tai vauva olisi jo hoidossa. Miehen pitkät työvuorot tuovat mukanaan myös pitkät vapaat, mikä mahdollistaa irrotteluja ilman lomapäiviä. Voidaan reissata viikolla, kun hinnat hotelleissa ja matkustusvälineissä ovat yleensä edullisempia. Eikä tarvitse ryysätä museoihin ja muihin kulttuuririentoihin silloin kun suuri osa muustakin kansasta. Eipä käy myöskään elo tylsäksi, kun joka viikko on ihan erilainen.
Ja silti. Silti olen ymmärtänyt kaipaavani sitä, että joka ilta toinen aikuinen olisi jakamassa arkea kanssani. Ja jos ei olisi, se tuntuisi vain hauskalta vaihtelulta, kuten miehen vanhempainvapaan aikana ihmeekseni huomasin. Olen ymmärtänyt kaipaavani kipeästi sitä, että voitaisiin nukkua koko perhe samaan aikaan. Että viikonloppuisin voitaisiin katsoa jotakin hölmöä koko perheen viihdeohjelmaa yhdessä ja syödä popcorneja. Toivoisin, ettei tarvitsisi miettiä, miten vietetään joulua, isänpäivää tai mitä juhlapäivää milloinkin, kun mies on töissä. Se on hämmentävää kaipuuta johonkin normaaliin, jota ei edes ole olemassa ja jota lopulta tajuan vähän välttelevänikin.
Tänä viikonloppuna mies lähti töihin perjantaina iltapäivällä. Takaisin hän tuli kömpiessään nyt sunnuntai-aamuna viereen nukkumaan. Tiedän kyllä, että ainoana aikuisena kahden lapsen kanssa olo ei ole mikään uroteko ja Nobelin selviytysmispalkinnon arvoinen juttu. Monet tekevät sitä ihan koko ajan. Ja monesti nuo viikonloput kolmistaan lasten kanssa ovat ihania, kuten viime lauantain Suomenlinnan-reissukin. Mutta sitten on näitä viikonloppuja, joiden paskuutta en edes lähde erittelemään. Paska mikä paska. Sellainen, joka imee musta kaiken, mitä annettavanani on.
Niissä niin sanotuissa normaaleissa perheissä valmistellaan nyt tulevaa arkiviikkoa. Meillä on aluillaan pitkä viikonloppu – viikonloppu, jona mä teen töitä, mutta kuitenkin. Juuri nyt nukuttujen päiväunien jälkeen, miehen ollessa pihalla lasten kanssa ja mun juodessa teetä hiljaisessa kodissa, tuntuu hyvältä. Että meidän hullunkurinen arki on just hyvä.
Ja silti en voi olla miettimättä, että mitä jos.
Kuten sanoit, kaikessa on puolensa. Kiitos edelleen blogista, nyt kun meidän vaavi on 2 kk ja isosisko tulta ja tappuraa, on ollut rauhoittavaa lukea teidän vauvavuodestanne. Ehkä meilläkin joskus helpottaa 😉
Olen vastaavassa tilanteessa kuin sinä. Miehen ollessa vapaalla arki tuntuu olevan jotenkin sekaisin. Itse kai jotenkin höllää ja kolmen pienen kanssa langat katoavat nopeasti käsistä. Olisi kiva pitää perhedynamiikka tavallaan samanlaisena, vaikka mies onkin kotona.
Mä kaipaan sitä 8-16 elämää, säännöllisyyttä ja vapaita viikonloppuja. Mies tekee epäsäännöllistä vuorotyötä pitkiä päiviä kerrallaan. Onhan ne pitkät vapaatki plussaa ja meillä on mummin avustuksella mahdollisuus pitää lapsi kotona vaikka itse aloitan työt. Silti. Sosiaalinen elämä, kyläilyt ystäväperheissä jää vähälle, juhlapyhät välillä viettämättä 🙁 illat ja yöt lasten kanssa keskenään on raskaimpia minulle, ja juuri silloin mies on useimmiten töissä. eikä apuna. Toivon että edes itse pääsen 8-16 työtä tekemään aina sillä etenkin koululaisten lasten kanssa molempien vanhempien vuorotyö olisi liian haastavaa.
Vertaistukea ah! Meidänkin perheessä viikonloppu on joskus aika liukuva käsite miehen töiden takia. Ja joskus vituttaa kyllä (pardon my french). Olen miettinyt että siinä vaiheessa alan huolestumaan kun ei enää vituta. Koska silloin saattaa olla niin että pärjätään jo paremmin ilman miestä ja hän vaan tulee häiritsemään meidän muiden arkea. Siskolleni kävi niin epäsäännöllistä työtä tekevän miehensä kanssa ja erohan siinä tuli lopulta. Eli annan veetuttaa rauhassa, minulle se merkitsee sitä että kaipaan kumppaniani. 🙂
Se olisikin omituista jos itse ja lapset olisi töissä/hoidossa 8-16 eikä tarvitsisi harrastaa tuota aikataulupalikkapeliä (lainatakseni ilmaisuasi). Mutta on se vaan kamala ajatus että viitenä aamuna putkeen pitäisi lapset raahata sinne päiväkotiin. 😀 meille sopii paljon paremmin että ovella moikataan miehen kanssa ja pari kertaa kuussa päästään viettämään perheaikaa yhteisen vapaan merkeissä, muutoin lapset viettävät joko äiti tai isä päivää/iltaa 🙂 kalenterista myös välillä miehen kanssa katsotaan milloin ehditään viettää ”aikuisten aikaa” ja sitä sitten hartaasti odotellaan, pysyy mielenkiinto yllä parisuhteessa kun kumppanin seura ei olekaan itsestäänselvyys 😉
Puolensa on, totta. Tsemppiä uuteen elämäntilanteeseen. Kyllä se siitä ihan varmasti ainakin vähän helpottaa 🙂
Mä huomaan, että vaikka kotitöitä jää roikkumaan, kun on se toinenkin jakamassa arkea. Yksin ollessaan ne paukuttaa heti valmiiksi, kun tietää, että itse ne on joka tapauksessa hoidettava.
Itse koen myös illat kolmistaan lasten kanssa raskaimpina. Varmasti se helpottaa vauvan kasvaessa, mutta silti.
Aivan hiton hyvä pointti! Meillä joskus silloin perhe-elämää harjoittelevana homma luiskahti siihen, että huomasin ajattelevani, että pysyisi nyt hitto siellä töissä, kun kotona ollessaan arki menee ihan sekaisin. Että on se kyllä hitokseen parempi, että vituttaa kun mies ei ole kotona kuin se, että vituttaisi kun se on.
Vuorotyö tosiaan on siitä kiva, että se ainakin meillä mahdollistaa työn ja perheen yhteensovittamisen. Jos molempien pitäisi olla kasista neljään viitenä päivänä viikossa töissä, yhteensovittaminen ei onnistuisi. Mutta silti välillä miettii, että josko edes ne yövuorot saisi pois. Ja että saisi viettää aina joulua yhdessä.
Joo, mutta yöt olisi suoraan pois palkkapussista..
Juuri näin. Ehkä se yhteisen arjen sekaisuuden tunne tulee myös siitä,että miehellä on eri tapoja tehdä asioita. Jos tekee itse saa sellaista kuin haluaa 😉