Äiti ja kaksi lasta Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Miehen vanhempainvapaan aikana päästiin nauttimaan koko perheen yhteisistä viikonloppuvapaista. Ne ovat meillä tavallisessa arjessa harvinaisia, kuten niin monessa muussakin epäsäännöllistä työtä tekevässä perheessä.

Koska maailma edelleen pitkälti pyörii niin sanotun normaalin toimistotyöajan ympärillä, meillä oli kesällä miehen kanssa välillä tapana pysähtyä fiilistelemään, että tässä sitä vietetään rentoa lauantaipäivää kuten normaalit perheet. Lojutaan aamulla pitkään koko perheenä sängyssä, käydään torikahveilla, kuopsutellaan maata tiluksilla, lennätetään leijaa ja valutaan kotiin ruokakaupan kautta. Tehdään pizzaa ja katsotaan leffa.

Kun muuten elää kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa kasista-neljään ihmisten seassa, oli kutkuttavaa päästä elämään hetkeksi vallitsevaa elämäntapaa. Se oli tavallaan kuin kollektiivinen kokemus. Päästä osaksi sellaista maailmaa, jossa mennään aina lauantaisin samaan aikaan saunaan, vuosikymmenestä toiseen.

Vapaapäivät keskellä viikkoa ovat kivoja nekin, sillä se tuntuvat jännittävällä tavalla kielletyltä. Avoimesta ikkunasta kuuluu kiireisen aamun äänet, mutta meillä ei olekaan hoppu mihinkään. Käydään syömässä edullisilla lounashinnoilla ravintoloissa, mutta aterioinnin jälkeen ei tarvitse juosta töihin. Tekisi mieli näyttää pitkää nenää ja huutaa lällällää. Se kollektiivisuus ja tietynlainen pysyvyys siitä kuitenkin puuttuu. Se on vähän kuin päättäisi viettää joulupäivät helmikuussa ja juhannuksen marraskuussa. On monesti hauskaa ja kutkuttavankin erilaista tehdä asioita vastavirtaan. Mutta kun muu maailma juoksee arkeaan, puhelimet soivat ja sähköposti piippaa, vapaapäiväilluusiota on välillä hankala pitää yllä.

Kesän jälkeen mä olenkin huomannut monesti miettiväni, onko tässä meidän aikataulupalikkapelissä mitään järkeä. On, paljonkin. Se mahdollistaa omalta osaltaan meidän molempien vanhempien työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen. Ilman miehen viikkovapaita en voisi tehdä tässä määrin töitä kuin nyt. Jos oma työni olisi kiinni ajassa tai paikassa, tekisin joko huomattavasti vähemmän töitä tai vauva olisi jo hoidossa. Miehen pitkät työvuorot tuovat mukanaan myös pitkät vapaat, mikä mahdollistaa irrotteluja ilman lomapäiviä. Voidaan reissata viikolla, kun hinnat hotelleissa ja matkustusvälineissä ovat yleensä edullisempia. Eikä tarvitse ryysätä museoihin ja muihin kulttuuririentoihin silloin kun suuri osa muustakin kansasta. Eipä käy myöskään elo tylsäksi, kun joka viikko on ihan erilainen.

Ja silti. Silti olen ymmärtänyt kaipaavani sitä, että joka ilta toinen aikuinen olisi jakamassa arkea kanssani. Ja jos ei olisi, se tuntuisi vain hauskalta vaihtelulta, kuten miehen vanhempainvapaan aikana ihmeekseni huomasin. Olen ymmärtänyt kaipaavani kipeästi sitä, että voitaisiin nukkua koko perhe samaan aikaan. Että viikonloppuisin voitaisiin katsoa jotakin hölmöä koko perheen viihdeohjelmaa yhdessä ja syödä popcorneja. Toivoisin, ettei tarvitsisi miettiä, miten vietetään joulua, isänpäivää tai mitä juhlapäivää milloinkin, kun mies on töissä. Se on hämmentävää kaipuuta johonkin normaaliin, jota ei edes ole olemassa ja jota lopulta tajuan vähän välttelevänikin.

Tänä viikonloppuna mies lähti töihin perjantaina iltapäivällä. Takaisin hän tuli kömpiessään nyt sunnuntai-aamuna viereen nukkumaan. Tiedän kyllä, että ainoana aikuisena kahden lapsen kanssa olo ei ole mikään uroteko ja Nobelin selviytysmispalkinnon arvoinen juttu. Monet tekevät sitä ihan koko ajan. Ja monesti nuo viikonloput kolmistaan lasten kanssa ovat ihania, kuten viime lauantain Suomenlinnan-reissukin. Mutta sitten on näitä viikonloppuja, joiden paskuutta en edes lähde erittelemään. Paska mikä paska. Sellainen, joka imee musta kaiken, mitä annettavanani on.

Niissä niin sanotuissa normaaleissa perheissä valmistellaan nyt tulevaa arkiviikkoa. Meillä on aluillaan pitkä viikonloppu – viikonloppu, jona mä teen töitä, mutta kuitenkin. Juuri nyt nukuttujen päiväunien jälkeen, miehen ollessa pihalla lasten kanssa ja mun juodessa teetä hiljaisessa kodissa, tuntuu hyvältä. Että meidän hullunkurinen arki on just hyvä.

Ja silti en voi olla miettimättä, että mitä jos.

Jaa: