Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Välillä kannattaa tehdä ihan toisin kuin on aina tottunut; toisin kuin on luullut, että kaikille parhaaksi on. Saattaa nimittäin yllättyä, että aikojen saatossa ainoaksi luultu totuus onkin antanut periksi ja muuttanut muotoaan.
Kuten nyt vaikka se, miten viettää vapaata lauantaita kolmistaan kahden lapsen kanssa. Meillä on ollut tapana lähteä kaupungille viettämään kulttuurilauantaita, mikä on ihana tapa nauttia lauantaista lasten kanssa. Kulttuuria, kahvittelua ja rentoa luuhailua ilman tiukkoja aikatauluja tai pakkoa tehdä mitään.
Kulttuurilauantaiperinteen takana on kuitenkin muutakin kuin tahto viettää lasten kanssa kiva ja rento päivä. Se on myös tahto minimoida mahdollisuudet hermoromahteluihin.
Jo esikoisen vauva-aikana sain tuta, että minun perhevapaani eivät tule olemaan eteeristä ja pehmeän pörröistä merinovillapaitahissuttelua kotona. Ei myöskään kahvittelua ja blogin kirjoittelua sohvan nurkassa lapsen nukkuessa päiväunia. Vauva oli tyytyväinen (ja nukkui) vain minussa kiinni ollessaan, liikkeessä ja menossa. Opin aika pian siihen, että päivästä tulee meille molemmille kivempi, jos vain heti aamusta lähdemme kotoa jonnekin. Ihan sama minne – vaikka tuijottelemaan sorsia merenrantaan tai kiertämään ympyrää Itikseen – kunhan emme jää kotiin.
Tämä opittu tapa jäi päälle ja jatkui luontevasti myös kahden lapsen perheenä. Välillä koitin viettää ihan kokonaisen päivän vain kotosalla, mutta iltaan mennessä lapset hyppivät seinille, koti oli kaaoksessa ja minä revin hiuksia päästäni väsyneempänä kuin ikinä minkään kaupungilla vietetyn päivän jälkeen.
Vaikka olen menossa viihtyvä ihminen, minussa elää vahvasti myös kotikissa. Viettäisin mielelläni kaiken hektisyyden vastapainoksi päiviä vain suoristellen kirjojen kulmia ja luoden hyllyjen nurkkiin asetelmia, noin niin kuin jossain utopiatodellisuudessa. Rakastan itkettävän paljon kotitoimistolla vietettyjä päiviä, kun saan kirjoittaa hiljaisuudessa ja sipsutella villasukissani siistiin keittiöön laittamaan kupillisen teetä. Mutta kokonainen päivä sisätiloissa lasten kanssa on ollut ideana yhtä seesteisyyttä lupaava idea kuin jalkapallohuligaanien kutsuminen kotiinsa jatkoille.
Muutama lauantai sitten meillä oli tarkoitus lähteä lasten kanssa katsomaan elokuviin Supermarsua ja piipahtaa sen jälkeen kulttuurilauantain tapaan jonnekin kahville. Olin kuitenkin kiireisen viikon jäljiltä niin väsynyt, että rohkenin väittää itselleni, että ihan hyvin voidaan olla kotonakin tämä päivä. Tämä itsepetos on tuttu niin monelta kerralta, että vaivoin jaksoin siihen uskoa. Koska aina, ihan aina, päivästä tulee parempi, jos edes piipahtaa roskakatosta pidemmälle.
Mutta kas, meillä oli aivan kertakaikkisen kiva kotilauantai. Tein aamupalalle croisantteja ja vaaleanpunaista smoothieta, ja sain lojua Hesarini kanssa pöydässä juuri niin pitkään kuin halusin. Lapset keksivät ihania leikkejä kahdestaan, ja päivän aikana jouduin puuttumaan vain muutamiin tappeluihin. Ihan täysin sisällä ei oltu, kun käytiin kaakaotermarin ja keksieväiden kanssa pulkkamäessä ja sen jälkeen hakemassa leffailtaa varten vähän herkkuja. Inventoimme yhdessä lasten vaatekaapit, pesimme pyykkiä ja tuuletimme petivaatteita pakkasessa.
Jossain välissä havahduin siihen, että puuhailimme lasten kanssa omia asioitamme, mutta silti yhdessä ollen. Se hetki tuntui maagiselta, sitä olen odottanut koko äitiyteni ajan. Yksin olemista yhdessä.
Illalla olimme taloyhtiön saunavuorolla. Istuin yksin lauteilla, kiuas napsui ja lapset räisköttivät vettä ammeissaan kylpyhuoneen puolella. Tajusin, että hyvänen aika, minä tosiaan istun tässä ihan rauhassa. Yhdessä, mutta yksin. Eihän siitä kauaa ole, kun miehen kanssa mietittiin, että milloinkohan voidaan saunavuorolla olla ilman loputonta säätämistä. Ja sitä paitsi, eihän siitäkään ole kuin ihan muutama hassu hetki, kun ylipäätään saunominen ainoana aikuisena lasten kanssa oli mahdotonta. Vau.
Vanhemmuus on parasta. Erityisen parasta siinä on se, että se parhaus vain paranee vuosien kuluessa.
Täällä arkikuva samalta viikolta kolmen vuoden takaa (sattuu muuten olemaan tarina saunavuorosta).
Kiitos tästä, just nyt oli niin tarpeen saada uskoa tulevaan… Itse kärvistelen megaväsymyksen pihdeissä, molemmat lapset sairaana kaikkien aikojen räkätaudissa, elämä on pelkkää räkää ja rääkymistä, valvottuja öitä, kitinää, vikinää, jatkuvia ja loputtomia tarpeita, oman pinnan ja omien tarpeiden venyttämistä, juosten kusten syötyjä ruokia joita ei ehdi edes lämmittää ja loputtomalta tuntuvia kotitöitä jotka vaan kasaantuu ja kasaantuu. Ajatus croissanttien leipomisesta on sama kuin kävisi kuussa. Mutta pikkuhiljaa, jonain päivänä, tämäkin mutsi oikaisee saunan lauteille tuntematta ilman että maailma kaatuu…
Piti hetki miettiä, että olenko kirjoittanut tämän tekstin toisen nimellä. Sama tilanne. Tsemppiä kanssasisarelle! Ja kiitos Hannelle maailman parhaasta vertaistuki blogista ja kun luot uskoa tulevaa.
Hei mä niin tiedän mistä puhut! Ihan vaikka tuo viime syksy tuossa kaikkine sairasteluineen ja kaikkine muine paskoineen potki niin lujaa päähän, että meinasi jaksaminen TAAS loppua. Hyvänen aika, jos lapset olisivat olleet pienempiä viime syksynä; en olisi kyennyt.
Mutta juuri nyt on niin hyvä, että tekisi mieli nipistää itseään, mutta ei uskalla, jos tämä vaikka onkin unta. Ja lapsien kasvaminen ja perhedynamiikan sekä arjen muuttuminen siinä mukana on kyllä ihanaa. Yhdessä, mutta välillä silti yhdessä yksin, parasta. Kaikenlaista kautta ja uhmaraivoa tähänkin kevääseen mahtuu, mutta se on pientä ja tervettä se.
Ja hei, ne croissantit tein valmistaikinasta, joku roti sentään! 😀
Oi mä niiin tiedän tuon tunteen! Mulla on sun kanssa saman ikäiset lapset ja tuntuu että lapsiperhe-elämä muuttuu aina vain mukavammaksi.
Vitsi, että se on ihanaa huomata, miten yhtäkkiä ja silti huomaamattakin elämä helpottuu. Niin niin parasta!
Tuota minäkin niiiin odotan!
Ymmärrän, ja voi että, odotus todellakin palkitaan!
Komppaan edellisiä. Tämä teksti luo uskoa tulevaan. Väsyttää nimittäin tällä hetkellä niin pirusti.
Mutta muutama heti vielä, sitten on kuopuskin vuoden. Ja sitten kaksi ja kaikki helpottuu vähitellen. Sitä odotellessa.
Tsemppiä vauvavuoteen <3 En onneksi enää edes kunnolla muista, miten hirveältä ja kuolettavan painavalta se väsy välillä (koko ajan) tuntui. Kyllä se siitä helpottaa, vähitellen ja ihan huomaamattakin.
Hyvä teksti, niin osuva kuvaus arkisen perhe-elämän virstanpylväästä. Minulla on hiukan nuoremmat lapset kuin sinulla ja odotan myös sitä vaihetta, kun voidaan kotona puuhailla omia juttuja mutta yhdessä, ilman että aikuisen huomiota vaaditaan ihan koko aikaa. Ihan tosi pieniä välähdyksiä tästä on jo joskus harvakseltaan päästy kokemaan. Enemmän saa kuitenkin nauttia tällä hetkellä juuri siitä, että asiat sujuu jo ihan kohtuullisella säädellä yksin lasten kanssa sen aiemman ei vaan onnistu -vaiheen sijaan. 5,5- ja 2,5-vuotiaiden kanssa saa kuitenkin joka päivä huomata, miten vihdoinkin alkaa jo oikeasti helpottaa.
Nämä erinäiset virstanpylväät ovat tärkeitä ja myös ihania huomata olevaksi! Ja pitää nyt selventää, että kyllä suurin osa ajasta menee edelleen hyvin vahvasti sillä ”ei hetken rauhaa” -meiningillä, mutta on ollut upeaa huomata, että arkeen on alkanut livahtaa ihan huomaamatta näitä hetkiä sinne ja tänne, kun voidaan kaikki touhailla omia juttujamme yhdessä, eikä koko ajan pidä olla sammuttamassa tulipaloja tai ennaltaehkäisemässä seuraavaa syttymistä.
Taas kolahti. <3 Haluan vain sanoa: KIITOS. Sun blogi voisi olla suoraan mun elämästä. Tosin oma jälkikasvu raahaa joitain vuosia perässä, mutta taas tässä rimpuillessa (ja juurikin siellä Itiksessä ympyrää pyöriessä vapaapäivänä…) tämä(kin) teksti antaa niin paljon uskoa tulevaisuuteen.
Olen lukenut blogiasi kauan. Olen nauranut ja itkenyt, niin samaistuttavaa tekstisi on. Se, miten raadollisesti kirjoitat äitiydestä, siitä synkästäkin puolesta, ja kuinka silti sinusta huokuu rakkaus ja se, että olet hyvä äiti… Se antaa tarttumapintaa: ehkä minäkin olen hyvä äiti, kaikessa vajavuudessani.
En osaa edes pukea sanoiksi, mitä yritän sanoa, mutta siis KIITOS. Blogisi ansiosta minä edelleen uskon itseeni äitinä. 🙂
T. Naapurilähiön mutsi
Voi että, ihan sanattomaksi menin. Kiitos näistä sanoista, tuli tosi hyvä mieli <3 Itiksessä ympyrän kiertämisestä tuli mieleen, että jos ja kun oletettavasti asut metron vieressä, menkää joskus kiertämään ympyrää Isoon Omenaan. Kävin siellä ekaa kertaa nyt länsimetron kuljettamana ja mietin heti, että olisipa tämä mahdollisuus ollut silloin sinä ensimmäisenä vauvatalvena, kun pakkaset paukkui, mutta silti piti joka päivä luuhailla jossain muualla kuin kotona edes osa päivästä. Siellä oli myös tosi kiva ja ilmainen leikkipaikka, jos isompi lapsi on jo sen ikäinen.
Kiitos vinkistä!
Oi kyllä, just näin. Meillä lapset ihan kohta 5 ja 8 ja jo hetken on viikonloput tuntuneet tosiaan rennoilta, ihan vaikka olisi tosiaan lasten kanssa kotosalla. Tosi usein noi ei itekään pahemmin lähtis minnekään kun vihdoin saa vaan olla ja leikkiä. Ja itse saa hipsuteltua niissä villlasukissa. Lasten kasvu – kyllä se on parhautta.
Oih, voisin kuvitella, että teillä on nyt tosi ihana lapsiperhevaihe meneillään. Just mietittiin miehen kanssa, että mieti, oikeasti mieti, miten iisiä on sitten, kun kuopus on samanikäinen kuin esikoinen nyt ja esikoinen yhdeksän. Vau! Pikkulapsivaihe ohi, mutta teini-ikä ei vielä ovella. Niin ihanaa saada elää näitä hetkiä vanhemmudessa <3
Aivan ihana. Välillä tuntuu, että itse elää sellaista ”sitten kun lapset ovat noin vanhoja” -vaihetta tällaisia ihania seesteisiä kotipäiväpostauksia lukiessa. Sitten kun ne ovat niin vanhoja, että nukkuvat yönsä, ja mulla jää aikaa tuulettaa petivaatteet ja leipoa, sitten kun ne voi hetkeksi jättää vahtimatta kaksistaan… Edustan itsekin sitä äitityyppiä, joka paljon mieluummin järjestää koko päiväksi toimintaa itselleen ja muksuille, kuin yrittää pärjätä koko päivän samojen seinien sisällä ja hajoilla lasten tylsistymiseen. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että yllättävän hyvin tylleröt melkein 1v ja melkein 2,5v jo nyt toisiaan viihdyttävät.
Niin totta, eihän siitä kauaa ollut, kun lapsia ei voinut jättää oikein hetkeksikään kahdestaan! Roskiakin viedäkseen piti molemmat muksut pukea ja ottaa mukaan ulos. Huhheijaa. Näin sitä huomaa, että moni muutoksista tulee niin hiljalleen, että ne menevät vähän ohi.
Kyllä sullakin vielä tulee eteen se eka kotipäivä, kun voit halutessasi tuulettaa petivaatteet ja leipoa (mä tosin tein croissantit valmistaikinasta, mutta ihana tuoksu ja lisä aamupalaan siitä tuli silti). Jo se, että kaikki nukkuvat yönsä, tekee elämästä niin paljon valoisampaa.
Tätä se tarkoittaa kun moni vanhempi sanoo että lapset on vain hetken pieniä… ärsyttävää silloin kun tilanne on päällä ja väsyttää. Mutta kuitenkin niin totta.
Aika lyhyt aika on tuo pikkulapsivaihe, jolloin joutuu lapsia koko ajan vahtimaan. Sen jälkeen tietty tulee omat uudet ilonsa ja murheensa, mutta se on sitten toinen juttu.
Itse ”kipuilen” pesästä lentäneiden tai kohta pesästä lentävien lasten kanssa… vanhin muutti syksyllä opiskelupaikkakunnalle, huomenna keskimmäinen 18 v, nuorin pääsee ripille kesällä ja sitä vaan ihmettelee jatkuvasti, että mihin tämä aika on oikein hurahtanut. Mun mielisanonta onkin nykyään… syötän kutistuspulveria teille kaikille kun olette jo niin isoja…
Joo, toi lause on niiiiiiiin rasittava siinä hetkessä, kun tilanne on päällä. Vaikka kyllä sen jo silloinkin ymmärtää, hyvinä päivinä.
Hyvänen aika, sattuu sydämeen edes ajatella, että joskus nuo muuttavat omilleen, ehkä näe heitä moneen päivään tai viikkoon tapaamisten välillä. Ai kamala. (Ja sitten samalla vähän fiilistelen myös niitä siistejä puolia siinä, kun on taas vain me kaksi, mutta silti neljä.)
Osuit niin nappiin! Totaalisesti samat fiilikset. Osasit valita täysin oikeat sanat: maagista yksi olemista yhdessä. Se on itselle autuasta onnea, jonka kanssa en kuitenkaan ihan vielä osaa olla varaukseton. Tutustumme vielä tuon maagisen mukavuuden kanssa
Tajuttoman väsyn kanssa kamppaillessa haaveilen noista isompien lasten kanssa elettävistä päivistä. Esikoinen on kohta puoltoista ja seuraava syntyy syyskuussa. Eikä me olla päätetty mitään tiettyä lapsilukua. Mutta välillä puskee läpi ajatus, että ehkä kaks vois olla jo aika hyvä määrä. Tai kolme. Sit vois oikeesti alkaa odotaan aikaa, kun äitiä ei tarvita ihan joka hetki.