©Lahiomutsi Visit Nekala Blogimuiien miitti-3727

Lattia kenkien alla on tahmea ja ilma tanssilattian yllä hikisen kostea. Korot hakkaavat lasinsiruja pienemmiksi, sydän siirtyy lyömään basson tahtiin ja tyypit siinä ympärillä laulavat mukana biisejä toisensa perään ihan yhtä kovaa kuin sinäkin.

Mietittekö te koskaan erinäisissä tilanteissa, miten viime kerrasta tässä tilassa tai tällaisessa tilanteessa on ikuisuus? Että miten paljon elettyä elämää niiden hetkien väliin mahtuu. Että olisinko voinut kuvitella sillä viime kerralla tässä, että seuraavalla kerralla tässä olen ehtinyt elää uudenlaisen elämän, mutta olla ihan samanlainen kuin silloin vuosia sitten? Ai ette ihan? Antakaas kun selitän tarkemmin.

Oltiin viikonloppuna Tampereella; minä, Valeäiti-kaima, Mamma Rimpuilee –Laura ja reissumme matkajohtaja sekä paikallisopas Asikaine-Maiju. Olen mankunut luultavasi kaikkien niiden vuosien ajan, kun olen Maijun tuntenut, että pääsisin käymään autenttisella Nekala-retkellä Tampereella. Ja nyt talven kovimpien pakkasten paukkuessa kaikki oli lastenhoitoa myöten (kiitos Outi!) järjestetty. Sain matkustaa junalla Manseen muina turisteina tietäen, että reilun vuorokauden saisin olla enemmän Hanne kuin äiti ja että minun sijaan joku muu pitää huolta aikatauluista ja tekemisistä. #visitnekala ja pieruperseinen blogimiitti, let’s go!

On jännää, miten Tampere ottaa heti kiinni ja ympäröi ihmiset rennolla ja armollisella tamperelaisuudella. Maiju toi meille juna-asemalle tervetuliaismaljoiksi paikallispanimon kaljat, ja ihan missä tahansa muussa kaupungissa olisi vähän nolottanut juoda kaljaa keskipäivällä juna-aseman säilytyslokeroiden edessä yhden soittaessa huuliharpulla ja toisten nauraessa niin että asemarakennuksen seinät kaikuivat. Mutta ei Tampereella.

Maiju oli järjestänyt meille yllätysnumerona visiitin Vihahuoneelle. Sen kanssa kävi vähän samalla tavalla kuin osallistuessani ensimmäistä kertaa lasersotaan. En oikein tykkää tällaisista ampumisleikeistä, ja lopulta möyrin pimeässä pelitilassa adrenaliini korvissa suhisten ja ammuin niin maan perkeleesti jokaisen solunkin valppaaksi saavassa voitontahdossa. Vähän tämän touhun ekologisuus mietityttää, ja lopulta hakkasin tavaroita paskaksi pienessä huoneessa teknon jumputtaessa ja tuntien syvää ja alkukantaista tyydytystä sekä nautintoa tekemiseni voimasta.

Ennen Nekalaan suuntaamista vietimme yllättävän monta tuntia syöden, että voisimme tovin kuluttua siirtyä syömään vähän lisää. Pääsimme vihdoin myös nauttimaan väliaperitiividrinkit salakapakka Tiimaan (hys!), jonne koitimme jo kesäisellä likkojen Tampere-reissulla päästä. En tiedä, voiko vauvavuosien jälkeen suhtautumiseni ravintoloissa syömiseen ja juomiseen aikuisseurassa olla enää ikinä sama. Hyvällä tavalla siis. Yhä edelleen nautin syömisestä ilman keskeytyksiä, jonkun muun laittamasta ruuasta, ajatuksella rakennetusta drinkistä ja siitä kaikesta ruokailuun kuuluvasta sosiaalisuudesta niin paljon, että onni ihan kuplii kropassa.

Maijun ja perheensä vaaleanpunainen puutalo oli vielä ihanampi kuin olin kuvitellut. Värikäs, rento, kodikas ja söpösti hippi. Kun Maiju laittoi takkaan tulta ja me muut hipsuttelimme (ja lopulta tanssimme) narisevilla lautalattioilla, pyysin anellen, että voisiko Nekalaan päästä kesällä sellaiselle hippileirille. Tahdon lisää tätä jo nyt, vaikka tätäkin reissua on vielä jäljellä! Saa nähdä, miten käy. Nyt Maiju hiljensi suuni juustolla ja punaviinillä, kun hän kantoi pöydälle jättimäisen juustotarjottimen kaikkine herkkuineen.

Myöhemmin illalla päädyimme Dorikseen, Tampere-nuoruuteni ydinpisteeseen. Vielä ennen lapsia minulla oli tapana tehdä sinne kavereiden kanssa ekskursioita, joista edelleen kerrotaan legendaa. Nyt viime kerrasta oli kuitenkin vierähtänyt jo ainakin seitsemän vuotta, jos ei kahdeksankin. Miten eri ihminen olin silloin, mutta silti tämä ihan sama. Mietin, tuntisinko tutulla tanssilattialla itseni joukkoon kuulumattomaksi – hyvänen aika – vanhaksi.

Vielä mitä! Doris oli juuri niin ihana kuin aina ennenkin. Sitä ei voi määritellä, se pitää kokea. Siitä ei voi kertoa tarkkaa asiakasprofiilia, mikä on juuri se taika. Saman katon alla oli nytkin ihan kaikenlaisia ihmisiä. Oli bilehepenettä ja korkeita korkoja, huppareita ja tennareita, opiskelijahaalareita ja pari tuolin selkänojalle riisuttua puvuntakkiakin. Ikähaarukka leveä kuin eri vuosikymmenet levitettynä viuhkaksi.

Ja siellä tututulla tanssilattialla mietin, että hitto soikoon on siistiä saada elää. Että miten siihen samaan pisteeseen siinä samalla tanssilattialla kytkeytyy ihan vain yhden naisen tarinassa niin monenlaisia elämänvaiheita, tärkeitä ihmissuhteita ja kasvutarinoita. Olisinko voinut viimeksi tässä kuvitellakaan, että seuraavan kerran olen tässä vuosia ja vuosia myöhemmin; kahden upean muksun mutsina ja ihan hemmetin onnekkaana siitä, minkälaisia ystäviä onkaan saanut elämäänsä jonkun blogin kautta, josta silloin ei vielä ollut aavistustakaan. No en olisi, ja se juuri elämässä on parasta. Vaikka kuinka suunnittelisi ja kipparoisi, ikinä ei voi tarkalleen tietää, mitä ihanaa tuolla on vielä tulossa.

DJ soitti koko illan niin hyviä biisejä, että kaljatuopillinen erittyi suoraan hieksi ja sai nahkahameen liimautumaan kiinni ahteriin. Soittolista poukkoili kasarista tämän päivän hitteihin. Kaikki vuosikymmenet ja tyylit sulassa sovussa, ihan kuten asiakaskunnassakin. Pompimme ääneen laulaen Nirvanaa ja Apulantaa, ja tuntui hassulta, että tosiaan nämä ihmiset, joihin olen tutustunut vasta muutamia vuosia sitten, ovat myös eläneet nuoruutensa näiden biisien tahdissa. Hekin olivat jo silloin, vaikka meidän elämämme kohtasivat vasta paljon myöhemmin.

Aamulla heräsin yläkertaan pedatusta siskonpedistä seurueen viimeisimpänä ja sain kävellä valmiiseen aamupalapöytään. Takassa paloi tuli, ei tunnelman vaan talon lämmittämisen takia, mutta turistille Nekalassa sellainenkin on vain ihanaa puutaloromantiikkaa. Pöydillä näkyi edellisilta ja olo oli kohmeloinen, mutta samalla lämmin ja niin perskuleen onnekas. Sanonpahan vaan, että kaikki on parempaa ystävien kanssa koettuna, myös darra.

Jaa: