Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

On olemassa monenlaisia ihania unia. Unia puhtaissa lakanoissa saunan jälkeen. Unia raskaan työviikon jälkeen. Unia hotellin valkeissa lakanoissa. Unia ilman herätyskelloa. Unia metsäretkellä.

Mutta kaikista parhaat unet ovat kuitenkin mökkiunet.

Sen tietää jo, kun astuu tölleröön. Ilmassa viipyilee keveänä puun, pellavan ja hapen raikkaus. Tieto siitä, miten hyvät yöunet ovatkaan luvassa. Ei ole tunkkaista, ja ani harvoin liian kuumakaan. Mökki hengittää rauhallisesti, ympärillä luonto hengittää. Minä hengitän, vaikka alla olisi taas ollut ripulipaskan veroiseen nautintoon verrattava lähteminen, kuten tuona iltana, kun iltapesujen jälkeen pyöräilimme lasten kanssa Kivinokkaan.

Heinäkuun loppua kohden kulkiessa illat alkavat jo hämärtää. Vaikka olemme lähellä Helsingin maantieteellistä keskustaa, ympärillä hämärä värisee pehmeänä. Vastarannalla kaupungin valot välkkyvät pieninä pisteinä kuin tuhannet kynttilät. Pidän siitä tunteesta, että on omassa rauhassa mutta muiden ympäröimänä. Se on lohdullinen ja turvallinen tunne.

Levitän sohvan isoksi sängyksi lasten kanssa. Vuodevaatteet ovat paremmat kuin kotona: peitot muhkeammat ja pussilakanan pellavat rapeammat. En tiedä, onko arki nukkunut kotona kaiken vähän myttyrälle ja littanaksi vai onko taikana sittenkin mökkielo, joka saa vuodevaatteetkin petautumaan paremmin.

Petauspatja ja aluslakana, joka on hivenen liian nafti isoon petiin. Pitäisi muistaa hankkia toinenkin aluslakana, mutta miten sen muistaakin aina vasta siinä vaiheessa, kun sänkyä levittää. Kaikille oma peitto ja tyyny. Sänky täyttää lähes puolet 12 neliön mökistä. Tölleröstä tulee turvallinen unipesä, hallittavissa oleva kokonaisuus.

Meri on lähempänä kuin kotona, ja olkoon kuvitelmaa tai ei, tunnen sen läheisyyden. Suolan, pärskeet ja aaltojen alaisen kristallisen vihreän maailman. Aurinko vajoaa mereen, ja näyttää kuin se olisi vesiväripensseli, jota kastetaan maalauksen jälkeen vesilasiin. Maisemaan laajenee värejä; punaista, keltaista, violettia, oranssia.

Luen lapsille iltasadun. (Tällä kertaa yhden lempilastenkirjailijani, Satu Kettusen, kirjan Aarteitani Suomesta, jonka sain. Se on luonnon upeutta, vuodenaikojen ihanuutta ja arjen iloja pursuva kuvakirja, jonka kuvitus on taattua laadukasta ja mykiöitä hellivää Kettusta.) Pian lapset jo tuhisevat mökkiunta.

Minä pitkitän vielä nautintoa. Kellertävän lukulampun hämyssä luen vielä tovin omaa kirjaani ja kuuntelen puiden huminan, lintujen yötä kohti vaikenevien laulujen ja mökin nurkkien nakseen luomaa hiljaisuutta. On jännä, että täydellinen hiljaisuus ei lopulta ole ollenkaan hiljaista. Se vain on, ilman että mikään hyökkää päälle.

Sujautan kirjanmerkin kirjan väliin, kahistelen peittojen keskeltä itselleni paremman asennon ja suljen silmäni. Ei mene kuin muutama minuutti, kun hiljalleen putoan mökkiunien pehmeyteen.

Jaa: