Askartelimme ystävän ja lasten kanssa vuodenvaihteessa unelmakartat. Kasasimme ruokapöytään läjän paperiroskiksesta löytyneitä Apu- ja Pirkka-lehtiä ja asettelimme päälle vielä muutaman Kotilieden ja Imagen. Sitten otimme esiin sakset ja aloimme leikellä lehdistä intuitiivisesti lauseita, sanoja ja kuvia. Tunnelmia, joissa jokin kosketti ja tuntui omalta, vetoavalta.

En ollut ehtinyt miettiä vuotta 2025 juuri lainkaan. En, vaikka vuodenvaihde on aina ollut itselleni sekä uuden alku ja mahdollisuus tilinpäätökseen. Mielessäni ei siis ollut valmiina mitään unelmaa, jota kohden tahtoisin tänä vuonna löytää reitin. No paitsi ”tasapainoa etsimässä”, josta tuli tämänkin unelmakartan yläotsikko.

(Alan jo tosin suhtautua tähän ikuisuushaaveeseeni tasapainosta vähän naureskellen. Minä olen ääripäiden ihminen niin monin tavoin, tasaisuus ei ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi pitkässä juoksussa, joten ehkä pitäisi luopua haaveesta, joka ei ehkä edes ole omani.)

Olikin mielenkiintoista huomata, miten leikkaamistani asioista alkoi selkeästi muodostua kaksi isoa teemaa. Hyvinvointi ja rakkaus.

Kaikkea muuta kuin puhelimella kökittyä elämää

Hyvinvoinnin esiinnousu peilaa varmasti edellisvuoden kiirettä. Ehdin kyllä liikkua, pakkokin oli, muuten olisi hajonnut kroppa ja pää vielä pahemmin. Mutta en todellakaan ehtinyt liikkua tarpeekseni, vaikka sainkin päivätöiden kautta elämääni vakituisen työmatkapyöräilyn (pyöräilin vuoden aikana yli 1 000 kilometriä ihan vain työpaikan ja kodin väliä!).

Tänä vuonna joka tapauksessa tahdon liikkua enemmän, tiristää vielä useammin hikeä niin ohjatuilla tunneilla kuin metsässä. Olen alkanut jopa haaveilla jostain urheilutapahtumaan osallistumisesta, mutta ei niinkään kilpailun, vaan yhteisöllisyyden takia. Joku kiva polkujouksutapahtuma ehkä?

Talviretkillä yöpymisen haluaisin oppia myös, liikuntaa ja hyvinvointia sekin.

Hyvinvointiin liittyy myös palautuminen, joka oli täysin retuperällä viime vuoden. Pyrin kyllä pitämään huolen kahdeksan tunnin yöunista, mutta liian usein kaaduin sänkyyn suoraan koneelta ja puhelimelta. Leikkasin talteen ”Puhelin pois!” -käskyn ja sen ympärille alkoi kerääntyä mielekkäämpää ja antoisempaa tekemistä. Nyt kun ei enää tarvitse, tahdon taas rauhoittaa illat ja minimoida ruutuajan työpäivien jälkeen.

Eilen olin puolen vuoden tauon jälkeen pilateksessa. Syyskaudelle unohdin ilmoittautua kaikessa hopussa, ja kun lopulta äkkäsin asian, oli kurssi ehtinyt mennä täyteen. Voin kertoa, että puolessa vuodessa ihminen saa kehonsa melkoiseen solmupingotukseen.

On omituista, että hikiliikkumaan kyllä lähden, kun kehoni niin käskee. Mutta kehonhuolto jää, vaikka olen kärsinyt sellaisista lihasjumeista, että ehdin jo säikähtää viiltävän pistävän tunteen rinnassa olevan sydänoireita. On vain todettava tosiasiat: tarvitsen jonkun sanomaan ja katsomaan perään, että nyt hengität ja keskitytyt venyttämään tästä näin.

Rakkauden uudet keski-ikäisen uhkeat tuulet

Rakkauden esiinnousu karttaa askarrellessa tuntui ja tuntuu suloiselta. Kyllähän se siellä on ollut kaikki nämä vuodet, rakkaus, mutta viime vuosina matkaan on mahtunut myös myrskyjä. Vaikka ne heittelivät ja riepottelivat suhdettamme, lopulta ne tuntuivat myös vievän meidät ihan uusille vesille.

Purjeisiin tuulta on varmasti antanut myös lasten kasvaminen. Me olemme nyt isojen lasten vanhempia, esiteinin ja teinin, ja kahdenkeskinen aika ei enää perustu Pikku Kakkoseen. Hallelujah!

Myös nelikymppisyys on tuonut kartalle uusia kulmia, joita ei tiennyt olevaksikaan (en nyt ala vääntää tähän mitään vertauskuvia huolella pidetyllä vanhalla purjeveneellä tehdyistä seikkailuista verrattuna vesiskootterilla mälläykseen, vaikka mieli tekisi. Kokeneet kipparit kyllä tietävät, mitä tarkoitan.)

Parisuhteen lisäksi perhe-elämä tuntuu juuri nyt olevan tosi kivassa balanssissa ja vaiheessa. On paremmin aikaa itselle, ystäville, parisuhteelle, lapsille ja perheelle, eikä jollekin ajan antaminen enää pääsääntöisesti tunnu siltä, että aika on joltain muulta pois.

Tämä siis noin neljän viikon kokemuksella. Sitä ennen viime vuosi oli aikaa, kun millekään ei ollut tarpeeksi aikaa. Että kattellaan!

Hukassa ollut suunta tarvitse rytinää löytyäkseen

Työasiat ovat unelmakartallani pienessä osiossa, mutta sanat innostuminen ja ilo leikkasin talteen kaksi kertaa. Se kertoo työstäkin paljon, samaa elämää kun sekin, työelämä. Lisäksi isoin kirjaimin painettu ”Tarinoiden vapaus” sisältää kaiken olennaisen.

On hurja ajatella, että viime vuonna tähän aikaan en tiennyt yhtään, että saman vuoden lopussa olisin ollut melkein 10 kuukautta täyspäiväisesti aikakauslehdessä töissä, kirjoittanut romaanin ja koittanut pitää oman brändini sekä yritykseni hyvinvoivana siinä sivussa. Se oli aivan mielipuolista, enkä ikinä enää tekisi moista yhdistelmää, mutta olen kiitollinen itselleni, että olin niin kreisi, että tein.

Tarvittiin rytinällä tapahtuneita muutoksia, että löysin kauan hukassa olleen suunnan.

Paluu journalismin pariin on tuntunut hyvältä, oikealta. En koe kotiseutukaipuuta, mutta tässä on jotain samanlaista. Paluu omille juurilleen on tuntunut huojentavalta, oikealta.

En voi kun ihmetellä, miksi meni niin monta vuotta, että tajusin kaipaavani toimittajatöitä, kun selkeää oli, että jotain kaipasin. Se ei ollutkaan pelkästään uutta (fiktion kirjoittaminen), vaan myös vanhaa.

Pelkkä somevaikuttajan mantteli on tuntunut ahtaalta ja kinnaavalta, ja journalismin tuoma laajennus on mukavoittanut oloa. Puhumattakaan lämpimän pehmoisesta viihdekirjailijahupusta, jonka uumenissa sain viime vuonna olla.

Onkin hitsin onnekasta, että vaikka tämä työvuosi on kartalla vielä melkoisen udun peitossa, saattaa luvassa olla monta paikkaa, johon ankkuroida itsensä tekemään sitä, mistä nautin eniten ja missä olen hyvä: kirjoittamaan, kirjoittamaan, kirjoittamaan. Se on minun väyläni muuttaa maailmaa edes hippusen paremmaksi.

Tärkeintä on se, että olen saanut varmuutta navigointiin ja minulla luottavaisen varma olo, että löydän kyllä perille.

Matka sitä ennen olkoon seikkailu.