Hotellimajoitus saatu

On ollut rakkaudesta pörhöinen juhlaviikko. Meillä tuli puolison kanssa täyteen 25 yhteistä vuotta ja viisi vuotta avioparina.

Seurustelun vuosipäivää vietimme Porvoossa, jonka marraskuinen alkuviikon hiljaisuus oli mitä ihanin parisuhdereissulle. Kuljimme pientä kolmiota vanhan kaupungin kujilla: Runo-hotelli, kahvilat, ravintolat. Oli lempeät puitteet, ja tutun kaupungin ollessa kyseessä, ei mitään muuta erityistä nähtävää ja koettavaa kuin toinen siinä vieressä.

Olen huono juhlimaan itseäni, mutta meitä minä ja me totta vie osataan juhlia. Viime vuosina olen ymmärtänyt, että parempi niin päin; jos ei nyt ihan kaikkea ehdi juhlistaa pieteetillä, juuri ihmissuhteet ovat ne, joita kannattaa juhlia.

Se, että minä synnyin, ei sinällään ole minun ansiotani mitenkään, joten vaikka omat nelikymppisetkin jäivät juhlistamatta, ei se haittaa. (Vaikka ylipäätään elossa oleminen toki – saati sitten sen valitseminen – on juhlanpaikka sekin). Parisuhteet ja muut itse luodut sekä valitut ihmissuhteet, kuten ystävyyssuhteet, eivät täyttäisi vuosia, ellei niiden syntymiseksi ja ylläpitämiseksi tee asioita, näe vaivaakin.

Me olemme olleet yhdessä neljännesvuosisadan, ihan käsittämättömän määrän vuosia. Siinä olisi jo itsessään syytä juhlaan. Mutta etenkin viimeksi kuluneen vuoden-puolentoista takia, nyt on ollut syytä juhlistaa meitä.

Me olemme tässä, vaikka olisi voinut käydä toisinkin.

On ollut kamalia kuukausia, repiviä viikkoja, hengähdyksen antavia suvantoja siellä väleissä. Oliko osansa omalla neljänkympinkriisilläni? Todennäköisesti. Entä yksilöterapiassa alkaneella myllytyksellä, joka oman pääni sisältä laajeni ravisuttamaan kaikkea ympärilläni? Varmasti. Joku voisi arvella, että klassinen ”lapset kasvoivat ja yhtäkkiä me huomasimme, että emme enää tunne toisiamme” -tilanne, mutta ei se ole ollut sitä. Oikeastaan päinvastoin.

Me olemme halunneet ja kyenneet järjestämään kahdenkeskistä aikaa lähes kaikki nämä vuodet lapsiperheellistyttyämme. Nytkin menneiden kuukausien ajan kahdestaan oli pääsääntöisesti hyvä. Meitä yhdistävä kuumaliima löysi lämpölähteensä aina kahdestaan. Enemmänkin perhearki, se, jonka jakamisessa ja elämisessä olimme aina olleet hyviä, alkoi takuta, hiertää ja ahdistaa. Olin aidon oikeasti, kirkkaan selkeästi varma, että olisi kaikille parempi, jos muuttaisin yksinäni jonnekin saareen.

Ja sitten päälle tuli se, mitä lopulta totuin vastaamaan kuulumisia kyseleville ihmisille, kun en halunnut valehdellakaan, mutta en myöskään läväyttää kaikkea esiin: kaikenlaista.

On kai suorastaan ihme, että ensimmäinen kunnon kriisi teinirakkaustarinassamme tuli vasta nyt. En todellakaan tahtoisi samaan myllyyn enää uudestaan, mutta nyt orastavan uuden alussa osaan olla jo hivenen kiitollinenkin siitä kaikesta itkemisestä, voimat vieneestä puhumisesta ja sisuskaluja mukiloivasta epämääräisestä mutta tykyttävästä kivusta. Siitä, että haimme ja saimme apua parineuvonnasta.

Kaiken keskellä ymmärsin hämmästyttävän kirkkaasti sen, että hän on elämäni rakkaus. Kävi miten kävi.

En usko yhteen oikeaan, sehän on ajatuksenakin aivan hirvittävän lukitseva ja tuurin varaan laskeva. Tiedän, että me molemmat voisimme rakastaa ja tulla rakastetuksi toisaallakin. Mutta silti tiedän, että tällaista ei yhteen ihmiselämään toista mahdu. Vaikka eroaisimme, vaikka sydämen volteille heittävä ritisevä sähkö väliltämme hiipuisi, vaikka rakastuisin hänen jälkeensä kahdesti tai viidesti, hän tulee aina olemaan elämäni rakkaus.

Se oli ajatuksena lohdullinen. Siinä hetkessä kaikki oli ihan vitun paskaa ja hirveää, mutta tunsin silti kiitollisuutta, että olen saanut kokea hänet, meidät. Vaikka rakkaus muuttaisi muotoaan ja monilta osin päättyisi, se ei vähentäisi sen siihen asti kestänyttä arvoa.

Nyt ehkä uskallan jo sanoa, että kuluneet pitkät kuukaudet, yhdessä vereslihalla kipuilu, ovat liimanneet meitä tiukemmin yhteen. Ei ahdistavasti, vaan itsenäisinä palasina, jotka silti pujahtavat myös toistensa lomaan entistä pehmeämmin, tiukemmin. Varmemmin.

Vaikka en tahdo luoda mitään vaikeuksien glorifiointia, ehkä lopulta oli hyvä ravistaa totuttua, kyseenalaistaa, pysähtymällä pysähtyä meidän äärellemme.

Olemme kysyneet niin itseltämme kuin toisiltamme sitä samaa kysymystä, jonka esitin hänelle tekstarilla marraskuussa 1998, kun takana oli taas yksi huulet rohtuvaiseksi ja sydämen villiksi saanut ilta: aletaanks oleen? Ollaanko me me, jatkossakin? Tahdommeko me yhä, kuten viisi vuotta sitten vannoimme?

Oleminen ja tahtominen, se on aktiivista valintaa ja tekemistä, joka päivä.

Nyt olo on kuin – anteeksi brutaalihko vertauskuva – oksennustaudin jälkeen. Hämmennystä siitä, että tältäkö tuntuu, kun olo on normaali ja hyvä. Pökkyräistä onnellisuutta siitä, että elämä on ihan vain tavallista. Musta sappineste ei enää happamoita kaikkea ympärillään.

On ihmeellistä huomata, että nyt kun joku kysyy, mitä kuuluu, voi huojentuneen hyvillä mielin ja haparoiden vastata hyvää. Siitäkin huolimatta, että ympäröivän maailman kauheuksien ja murheiden keskellä se tuntuu itsekkään naivilta vastaukselta. Mutta henkilökohtaisesti kuuluu varovaisen hyvää.

En enää kulje kuin heikoilla jäillä, pingottuneena ja hädissä olemisen sekä epävarmuuden uuvuttamana. Opettelen ja alan hiljalleen taas luottamaan, että jää kantaa, kestää, on vahva meidän allamme.

Tuntuu hyvältä, oikealta ja onnekkaalta olla minä, me, meidän perhe. Mikään siitä ei ole itsestään selvää tai itsestäänselvyys. 

Jaa