Vuoden 2023 alussa tein päätöksen, jossa tahallisesti suljin rahahanan, josta tuolloin virtasi lähes puolet yritykseni liikevaihdosta. Lopetin silloin Instagram-stoorien tekemisen kokonaan niin työpäivinäni kuin vapaa-ajallani.

Se oli päätös, jonka toivoin parantavan omaa hyvinvointiani – ja olevan omalta osaltani luomassa maailmaa, jossa somen vauhti ei vain kiihdy entistä säksättävämmäksi, vaan mahdollistaa myös hitaampien sisältöjen tekemisen ja seuraajien rauhassa keskittymisen.

Moni on sen jälkeen kysellyt, etenkin somessa duunia tekevät kollegat, miten päätös on vaikuttanut. Nyt kun päätöksestä on yli kaksi vuotta aikaa, osaan antaa vastauksen, joka kattaa vähän pidemmän perspektiivin.

Päivien ja mielen lisääntynyt selkeys

Ensimmäiset kuukaudet stoorien poisjättämisen jälkeen olo oli suorastaa euforinen. Ainut, mitä kaduin, oli se, että en ollut tehnyt päätöstä jo aikaisemmin.

Päivät rauhoittuivat valtavasti. Kun en ollut useampaa kertaa päivässä päivittämässä jotain stooreihin, tuntui kuin olisi paperisilpun hätäisen suttaamisen sijaan saanut eteeni puhtaan paperin, jota rauhassa täyttää. Havainnoin toki edelleen ympäristöäni juttuaiheita poimien, kuten jokainen luovanalan ihminen tekee, mutta pystyin keskittymään aiheisiin, jotka eivät vanhene 24 tunnissa.

Stoorien pois jääminen vähensi myös saamiani yksityisviestejä noin 95 prosenttia. Toiveideni mukaisesti keskustelu ei ole siirtynyt Instagramin feed-postausten alle mitenkään mainittavasti. Se on harmi, sillä se tekisi keskustelusta sosiaalista, sosiaalisen median alkuperäisen ajatuksen mukaan. Sen sijaan, että minä viestittelen useita tunteja päivässä monesti samoistakin aiheista kymmenien eri ihmisten kanssa, olisi valtavasti hedelmällisempää keskustella kaikki yhdessä. Se olisi antoisaa niillekin, jotka eivät osallistu keskusteluun kuin kuuntelijoina.

Kun en itse päivitä stooreja, en myöskään niin helposti hulahda itse katsomaan niitä. Sillä oikeasti: harvoin niissä on mitään oikeasti tärkeää. Ja jos on, niistä hyvin todennäköisesti ilmestyy jäsennelty feed-postaus myöhemmin, jolloin saan lukeakseni myös aktiivisten seuraajien näkemyksiä ja kulmia asiaan.

Kaiken tämän ansiosta päivieni keskimääräinen ruutuaikana tipahti alkuun lähes puoleen, neljästä tunnista kahteen. Se on kyllä valahtanut takaisin taas korkeammaksi, välillä hivotaan vanhoja kauhulukeamiakin. Yksi syy on se, että teen enemmän muuta videosisältöä puhelimella editoiden, mutta ei se ainut syy ole. Pitäisi taas vain skarpata ja jättää turhanpäiväinen ja aivoton skrollaaminen pois.

Entä jos IG stoorit ovat ajanhukkaa, sekä sisällöntuottajalle että sen kuluttajalle?

Ensimmäisen kerran kaipasin stoorien tekemistä, kun kolmen viikon stoorittomuuden jälkeen lähdimme perheen kanssa lumilomalle Lappiin. Olisi ollut kiva päivittää retkistämme stooreja vanhaan tapaan.

Sitten muistin, minkälainen vanha tapa oli. Se tarkoitti sitä, että aloin koostaa päivän aikana kuvattuja videoita stooreiksi palattuamme iltasella mökille. Muut laittoivat ruokaa, lämmittivät saunaa ja pötköttelivät takkatulen ääressä pelikortteja lätkien, mutta minä nakutin ainakin parin tunnin ajan puhelinta tehden videoita, jotka hävisivät näkyvistä vuorokaudessa.

Nyt pari vuotta myöhemmin tuo kuulostaa ihan järjettömältä, ihan fyysisen pahoinvoinnin aiheuttavalta. Miksi ihmeessä olen tehnyt moista, ajatellut sen olevan ok yhtään kenellekään?

Siinä kaikessa oli kyllä se hyvä puoli, että tulin samalla tehneeksi tosi hyvät muistiinpanot ja taustahaut tulevia retkiblogipostauksia varten. Tietoja retkikohteesta saa haettua kyllä myöhemminkin, mutta monet tunnelmat ja hetkeen kietoutuneet ajatukset unohtuvat, jos niitä ei heti kirjaa ylös.

Mutta oikeasti: miten tärkeää ja vapauttavaa on niin itselleni kuin myös perheelleni, että en köki yhteisistä lomista monen montaa tuntia nenä kiinni puhelimessa. Tämä pätisi, vaikka olisin ihan ”tavallinen” somen käyttäjä. Mutta etenkin somea työkseen tekevälle se on alleviivauksen arvoinen juttu.

Ajattelin tai ainakin vakuuttelin ennen itselleni, että eihän stoorien tekeminen paljoa aikaa vie, siinä sivussa niitä kun koko ajan miettii, kuvaa, nakuttaa ja julkaisee. Mutta kyllähän se vie, ja pahinta on ehkä juuri sellainen jatkuva pieni päivittäminen. Silloin some tuntuu olevan läsnä silloinkin, kun se ei sitä varsinaisesti ole.

Muistan kyllä myös sen, miten viljelypalstalla tuli ensimmäisenä kesänä alkuun vähän yksinäinen olo, kun en voinut olla entiseen tapaan fiilistelemässä kasvunihmettä tuhansien seuraajien kanssa. Se kertoo somen hyvästä puolesta, yhteisöllisyydestä, jota minäkin sisällöntuottajana koin etenkin juuri nopeavuorovaikutteisia stooreja tehdessäni.

Mutta jännästi sain enemmän siellä palstalla tehtyä, kun kädet saivat olla enemmän mullassa kuin naputtamassa puhelinta.

Koska totuus on se, että ajatuksella tehtyjen stoorien väkertäminen – ainakin joka päivä – on ajanhukkaa. Myös teille IG Stoorieni seuraajille, pyydän sitä anteeksi.

Mieluummin kirjoitan tekstejä tai teen pidempiä videoita, esimerkiksi Reels-videoita, jotka säilyvät Instagram-tililläni ja ovat myös uusien seuraajien löydettävissä hastagien kautta myöhemminkin. Niitä on mukava tehdä, ja ne soveltuvat moniin sisältöihini loistavasti, retkeilystä palstailuun.

Yllättävä vaikutus: yksityisyyden paluu

Oli ja on ollut ihanaa, että en ole enää kokenut samanlaista (itsestä lähtöisin olevaa) painetta ottaa kantaa joka asiaan. Nyt kun maailmanmeno tuntuu muuttuvan vain entistä hullummaksi, olisi minulta loppunut tunnit ja jaksaminen, jos stoorini olisivat säksättäneet vanhalla vauhdilla eteenpäin päivästä toiseen, aamusta iltaan.

On ollut hetkiäkin, kun olen kaivannut stoorien nopeaa viestintäväylää, kun en ole kaikkea mielenpäällä ollutta ajankohtaista ehtinyt työstää blogiteksteiksi tai Istagramin feed-postauksiksi. Etenkään viime vuoden aikana, kun aika meni päivätöihin ja kirjan kirjoittamiseen.

Stoorit toimivat aikoinaan myös ikään kuin testialustoina aiheille. Niiden avulla pystyi testata, mikä resonoi, mihin kannattaa panostaa vaikka blogitekstin verran.

Mutta kaiken kaikkiaan on ollut turvallisempi olo näin. Jälkikäteen miettien tuntuu, että stoorit saivat aikaan olon kuin tekisin töitä istuen vilkasliikenteisen risteyksen keskellä. Nyt olen rakentanut ympärilleni seinät, joissa on ikkunoita, joista näen ulos ja ovia, jotka avaan ulkopuolisille vain niin halutessani.

Nyt joulukuussa, joulukalenteriäänikirjaani buustatakseni, päivitin stooreja kuukauden ajan. En siihen tahtiin kuin ennen, mutta kuitenkin. Samalla kun se oli pääsääntöisesti mukavaa vaihtelua, huomasin ahdistuksen pulpahtelevan varoittavasti jossain vatsahapojen seassa.

Stoorien pois jättämisellä on ollut yksi iso vaikutus, jota en osannut odottaa, sillä en tajunnut sellaista edes kaipaavani: tietynlainen yksityisyyden paluu.

On ollut uskomattoman ihanaa, että voin puuhastella kaikenlaista, seikkailla retkireppu selässä ja kokea monenlaista ilman että stoorit kulkevat siinä rinnalla koko ajan. Voin kirjoittaa kokemusten herättämistä ajatuksista tai vaikka kotimaanmatkoista myöhemmin, jos siltä tuntuu. Tai olla kirjoittamatta.

Tärkeintä on se, että voin tehdä kaikenlaista, kokea asioita ja käydä paikoissa, ilman että kukaan muun kuin läheiseni tietävät siitä yhtään mitään. Se on valtavan vapauttavaa. Tajuan vasta näin jälkikäteen, että stoorit aiheuttivat tietynlaista turvattomuutta, jatkuvaa tuhansien ja tuhansien silmien alla oloa.

Vaikutukset työhön ja tulevaan

Entäs ne vaikutukset työhön ja yritykseni kassavirtaan? Tätä on hivenen vaikea arvioida, sillä samaan aikaan päätökseni kanssa maailmantilanne ja talousahdinko alkoivat todella rytistä myös (vaikuttaja)markkinointialalla.

Kun yritysten rahat ovat tiukoilla ja tulevaisuus epävarma, markkinointibudjetteja aletaan ensimmäisenä hioa ja kampanjoiden kanssa arastella. Tämä tietenkin näkyy nopeammin pienien firmojen ja Lähiömutsin arvoihin sopivien tekijöiden parissa. Jos budjetit ovat pieniä muutenkin, nopeasti ei ole mistä ottaa.

Ensimmäisenä vuotena stoorien jättämisen jälkeen yritykseni tulos painui tappiolle. Sitä seuraavan vuoden olinkin sitten päivätöiden turvissa hengittelemässä ja hakemassa uutta (ja vanhaa) suuntaa sekä kirjoitin ensimmäisenä romaanini.

Miten paljon yritykseni liikevaihtoon sitten vaikutti stoorien pois jättäminen, sitä on hankala tietää. Vain yksi asiakas suhtautui stoorittomuuteen epäilevästi, muut sen sijaan ovat kunnioittaneet ja jopa ihailleet arvopäätöstäni. Massojen sijaan Lähiömutsin arvo markkinointimielessäkin onkin aina ollut aitous ja tekemisen arvopohja.

Sen verran kuitenkin annoin liekaa päätökselleni, että ensimmäisen stoorittoman puolivuotisen jälkeen palautin hinnastooni stooripaketit. En päivitä stooreja jatkuvasti, mutta jos saan laskuttaa niiden tekemisestä, otan mielelläni tekemiselle niiden vaatiman ajan ja ajatuksen.

Tavoittavuuksien kannalta on myös hankala sanoa, mikä vaikuttaa mihinkin. Ammattilaistilien tavoittavuuden ovat joka tapauksessa laskeneet kuluneiden vuosien aikana.  IG-seuraajani tuntuvat myös tulevan sitä nirsoimmiksi sydän-napin painamisen kanssa, mitä vanhemmaksi he kanssani varttuvat. Ja kun sydäntä ei paineta, algoritmi ei palkitse näyttämällä julkaisua niin usein. Tai näin sanotaan.

Osallistuin toissavuoden keväällä tutkimukseen, jossa selvetään muun muassa algoritmien vaikutusta someammattilaisten työpäiviin ja -työhyvinvointiin. Tajusin vasta siinä, miten paska työkaveri algoritmi on.

Algoritmi vaatii asioita, mutta ei suorasanaisesti. Se vihjailee ja vittuilee, tuntuu välillä häviävän mitään sanomatta. Joku random-teksti saattaa saada avain päättömät tavoittavuusluvut, kun sitten mielestäni tärkeä julkaisu unohtuu feedinkin puolella alle vuorokaudessa.

Siksikin tykkään kirjoittaa blogia. Täällä työkaverinani on Google ja muut hakukoneet, jotka ovat selkeitä. Google kertoo kyllä, mistä tykkää ja mitä kannattaa tehdä, jotta tullaan hyvin juttuun. Pitkäaikainen yhteistyö palkitaan, ja SEO-optimointiin voi hankkia simppeleitä työkaluja.

Blogien renessanssi (ja uutiskirjeiden!) Metan muuttuessa yhä inhottavammaksi  

Erityisen onnellinen olen blogista nyt, kun Metan kanssakin saa ihan tosissaan pohtia, aonko siellä toimiminen arvojeni mukaista. Ei taida olla, mutta ainakin vielä tuntuu liian radikaalilta ratkaisulta poistaa kymmeniä tuhansia ihmisiä tavoittavat alustat ja kanavani niissä.

(Mutta olen kyllä katsellut uusia kanavia pohtien, missä voisi harjoittaa hömelöä toivettaan paremmasta maailmasta, ilman että samalla alustavalinnalla kusee muroihinsa.)

Tapahtui mitä tapahtui, minulla on aina blogi, joka on aina ollut omani, aina täysin omassa hallinnassani. Meillä on aina Lähiömutsi, jossa kohdata.

Olen toiveikkaasti ennustanut blogin renessanssia aikaisemmin, mutta olisiko nyt todella sen aika. Uutiskirjeetkin ovat palanneet, itsekin tilaan useampaa ja nautin niiden tuomasta ajatuksia herättävästä, uusia näkökulmia avaavasta ja huolella hiotusta tekstistä. Suositus esimerkiksi Ronja Salmen uusikirjeelle (kutkuttavan viisasta pohdintaa etenkin kirjallisuudesta)! Lisäksi mulla on hyvä tutina Mariannan, Mirjan, Raisan ja Julian – neljän journalistin – hiljan alulle laitetusta ystävyysaiheisesta uutiskirjeestä.

Ja juu, omaa uutiskirjettäkin olen miettinyt, jos ei muuta, tapana kertoa teille, että hei blogissa olisi uutta luettavaa. Jos ei vaikka niitä somekanavia pian ole, ainakaan sellaisena, joissa olemisen pystyisin itselleni perustella.

Kuuntelin eilen Anu Partasen Uuteen juttuun kirjoittaman (mainio uusi media, joka lupaa vähentää turhaa uutishälyä ja keskittyä olennaiseen) artikkelin Elämä X:n jälkeen.

Tekstissä Partanen kirjoittaa, miten some nähtiin alkuun mahdollisuutena pelastaa demokratia. Arabikevät valloitti Twitterin ja niin edelleen. Sitten hiljalleen somen rattaisiin alkoi kerääntyä yhä enemmän mähmää ja inhottavasti kirskuvia pikkukiviä. Teknologiafirmojen valta alkoi kyllästyttää, ja me käyttäjät aloimme olla huolissamme niin omien aivojemme ja aikamme kuin lastemme mielenterveyksien puolesta.

Partanen pohtii, ovatko sosiaalisen median ongelmat juuri nyt kärjistyneen niin, että some on suurten muutosten edessä. ”Amerikkalaisen toimittajan Malcom Gladwellin kuuluisaa teesiä mukaillen sosiaalinen media saattaa viimein olla keikahduspisteessä, kohdassa, jossa pitkä, hidas kehitys saavuttaa lakipisteen ja keinulauta heilahtaa toiseen asentoon.”

Kun aloitin Lähiömutsi-blogin yli 13 vuotta sitten, se oli perinteisten medioiden rinnalla nopea kanava. Blogit olivat somea. Lopulta todella lyhyessä ajassa tilanne on muuttunut päinvastaiseksi. Blogit ovat niitä, joista harvat ovat enää jäljellä, hitaat dinosaurukset. Ne ovat niitä (sosiaalisia) medioita, joissa käydään ajatuksella ja harkiten, toki blogien kulta-aikoihin verraten todella harvoin. Mutta olennaista on se, että niissä ei vain piipahdeta plärätäkseen jotain randomia, josta ei hetken kuluttua muista mitään, kuten muilla somealustoilla niin usein.

En tiedä, mihin suuntaan keinulauta on keikahtamassa, mutta sen tiedän, että minä seison sillä puolella lautaa, jossa voin olla hitaamman somen, keskittymiskyvyn ja ajatuksella lukemisen puolella.

Postauksen kuvat ovat Didrichsenin taidemuseosta, Helsingin Kuusisaaresta. Sen Satumainen Carl-Henning Pedersen -näyttely tarjoaa vielä tämän viikonlopun ajan (26. tammikuuta asti) räiskyvää väriterapiaa harmaaseen Helsinkiin.

Jaa