Blogi on ollut ihan hunningolla kuluneen kuukauden, sillä hivenen itsellenikin yllätykseksi päädyin hakemaan töitä. Ja sain paikan! Kuluneet viikot ovatkin olleet härdelliä oman yrityksen töiden ja tulevan valmistelun kanssa. Tällä viikolla aloitin työt Suomen Luonto -lehden verkkotuottajana.

Lyhyesti: niin tolkuttoman ja monin tavoin IHANAA!

Mutta nyt vähän pidemmin siitä, miten tähän päädyttiin ja mitä nyt sitten. Sillä tämä on niin itselleni, yritykselleni kuin koko meidän perheellemme iso juttu. Olen ollut yli 10 vuotta täyspäiväisesti yrittäjä, joten tämä tarkoittaa uusia tuulia itseni lisäksi myös muille läheisilleni – joista yksi on tämä esikoiseni rinnalla syntynyt ikioma somebrändi Lähiömutsi.

Leipiintymisen päälle vähän jotain uutta ja rapeaa

En ole aktiivisesti hakenut tai edes miettinyt uuden työn hakemista. Mutta jo parin vuoden ajan on selkeästi tuntunut siltä, että tarvitsisin jotain uutta.

Jonkinlaista leipiintymisestä on kai ollut kyse. Tykkään työstäni sosiaalisen median sisällöntuottajana, siis siitä pääjutusta, eli sisällöntuottamisesta. Mutta se kaikki muu sälä siinä ympärillä on alkanut viedä valtaosan päivistäni. Ja vaikka kuinka esimerkiksi olen itselleni koittanut uskotella, että tykkään myydä, ei se sytytä minussa kuin haukottelevan liekin.

Olen markkinamyyjä, myyjäosaston nopeatempoinen raikulilikka, mutta kun aletaan puhua tarjousten laatimisesta, tuhansien eurojen diileistä ja kuukausia kestävien kampanjoiden projektikoordinoinnista, alkaa puuduttaa. Jokaiseen duuniin toki kuuluu lapiointihommia, jotka tehdään, koska ne pitää tehdä. Mutta tässä hommassa onnistunut myynti on se nuotio, jonka ympärille voi asettua tekemään luovia hommia.

Jos en myy, en saa rahaa, jolla voisin tehdä täyspäiväisesti niitä sisältöjä, joista kukaan ei minulle mitään maksa. Olen kirjoittaja, luova tekijä, mutta ilman myymällä tahkottua rahaa luovatyö kangistuu, kylmenee ja lopulta sammuu.

Tämä on korostunut viime vuosien aikana, kun korona, sodat ja inflaatio ovat kiskoneet yritysten markkinointibudjetit ja jopa toimintaedellytykset olemattomiin. Etenkin sellaisissa yrityksissä, joiden kanssa jaan arvot ja teen vaikuttajamarkkinointia.

Mutta ei kyse ole vain siitä, sillä olen ripotellut toiveita uusista tuulista vähän huomaamattanikin jo muutaman vuoden ajan. Silloinkin, kun homma myi itse itsensä, ja minun tehtäväkseni jäi lähinnä myydä eioota ja pahoitella vaikuttajamarkkinoita kyseleville unelmayhteistyökumppaneillekin, että valitettavasti kalenteri on jo ihan täynnä monta kuukautta eteenpäin.

Paluu journalismin pariin (kulkematta arvoristiriitojen kautta)

Vuoden alussa kirjoitin siitä, miten olen alkanut miettiä paluuta journalismin pariin. En tosin miettinyt kokoaikatyötä, vaan lähinnä pohdiskelin, että olisi mahtava ottaa perinteinen media uudestaan työpatteristoon, vaikka päiväksi tai kahdeksi viikossa.

Ongelmana olivat vain arvoni, nuo pirulaiset! En sano, että jos nyt Hesarista soitettaisiin ja kysyttäisiin töihin, en edes miettisi asiaa. Mutta olisi arvojeni kanssa ristiriidassa tehdä töitä, jonka palkka tai palkkio koostuisi osittain sellaisilta mainostajilta saaduista maksuista, joiden kanssa arvoni eivät mätsää:

Lihatalot, lentoyhtiöt, automerkit, tietyt puolueet, fossiilisten polttoaineiden toimittajat ja niin edelleen. Journalistinen tekstini tai muu tekemäni sisältö olisi toki erillinen niistä, mutta yhtäkaikki, noiden mainostajien pussista maksettaisiin osa myös minun palkastani.

Kun aikoinaan tein töitä esimerkiksi lehdissä, ajatukseni vain sivusivat tätä moraalista ongelmaa. Silloin ei ollut varaa valita, sadat jos ei tuhannet ihmiset tappelivat samoista töistä. Ymmärrän hyvin itseäni ja muita samassa tilanteessa olevia. Mutta kun on kuluneet 10 vuotta voinut täysin itse määrittää, minkälaisista lähteistä se oma liksa koostuu, on tullut tarkemmaksi. Tämä on vähän erilainen saavutettu etuus kuin yleensä, mutta yhtä kaikki, siitä tuntusi kovin vaikealta luopua.

Huomattavasti pienempi, mutta ihan yhtä oleellinen pohdinta oli se, minkälaisia asioita kyseinen media käsittelee. Olen ollut siitä onnekkaassa asemassa, että olen voinut Lähiömutsissa kirjoittaa juuri niistä aiheista, jotka itseäni kiinnostavat. Aihepiirit ovat eläneet minun mukanani.

Esimerkkinä: Jos yhä kirjoittaisin avustajana Vauva-lehteen (mikä ei kyllä olisi mahdollista, sillä kuten niin moni aikakauslehti, sekin on lopetettu), olisin muuttunut tylsyydestä limahyytelöksi. Kun lehden aihepiirit aikoinaan olivat itselleni ajankohtaisia, paloin halusta selvittää ja kirjoittaa vauvaperheen elämään liittyvistä asioista. Mutta nykyään aihepiiri ei herätä minkäänlaisia intohimoja.

Toinen esimerkki: Tein aikoinaan töitä myös niin kutsutuissa naistenlehdissä. Tärkeimpänä niistä mainittakoon harjoittelulla alkanut ja siitä työksi muuttunut aika Olivia-lehdessä (joka sekin on sittemmin kuollut ja kuopattu). Se oli valtavan onnellista ja opettavaista aikaa, jota muistelen kiitollisena ja lämmöllä yhä. En olisi tässä, en ainakaan tällaisena työminänä, ilman Oliviaa ja lehden toimitusta. Mutta nykyään kokisin arvoristiriitaa niistä lehden useista palstoista, jotka perustuvat uusien asioiden, etenkin vaatteiden, esittelylle.

Sitten maailmassa on vielä olemassa lehtiä kuten Suomen Luonto! Aihepiirit ovat sellaisia, joita todellakin jaksan vuodesta toiseen, jos en nyt pahasti päätäni lyö. Luonto ja ympäristö, retkeily, luonnonsuojelu, hyvinvointi sekä kotiin ja puutarhaan liittyvät teemat luonnonystävän journalistilasien läpi tarkasteltuna. Mainostajiksi pääsevät vain lehden arvoihin sopivat tahot, vaikka tuskin mikään BMW edes olisi mainospaikasta kiinnostunut.

Tähän päälle vielä se, että vaikka Suomen Luonto on itsenäinen journalistinen julkaisu, sen kustantaja on Suomen luonnonsuojeluliitto. Lehden voitot käytetään SLL:n toimintaan, eikä esimerkiksi jaeta osinkoina omistajille. Toisin sanoen ansaitsen työlläni palkan, mutta myös rahaa luonnonsuojelutyöhön.

Olisipa työyhteisö ja työpiste muualla kuin olohuoneen nurkassa

Oli vuosia, kun olin täysin onnellinen voidessani työskennellä yksin. Koitin muutamaan kertaan vuokrata työpöytäpaikkaa, mutta olin aivan helisemässä. Halusin tehdä töitä, en hölistä. Oli jatkuva kiire, minkä lisäksi minussa ei ollut jäljellä sosiaalisuutta, jota olisin voinut perhe-elämän jälkeen vielä puristaa työkavereille.

Olin myös onnellinen, että pystyin yhdistää työelämän ja perheen niin jouhevasti (jos ei ota huomioon, miten paljon se alkuun vaati, myös perheeltä). On tuntunut hyvältä, että ollaan voitu järjestää esimerkiksi aamut niin, että lähes aina jompikumpi vanhemmista on ollut laittamassa lapset matkaan. En oikein edes tiedä, miten puolison sekopäiset vuorot, pienet lapset ja toimistotyö olisivat toimineet kaikki nämä vuodet, ainakaan niin, että me kaikki olisimme hyvissä ruumiin ja sielun voimissa yhä.

No mutta: lapset kasvavat, elämän intensiivisyys helpottaa ja yhtäkkiä aloin huomata, että minussa riittäisi jaettavaksi muillekin kuin perheenjäsenille. Elämä ei myöskään ole niin hektistä ja täyttä, että menisin töihin vain tehosuorittamaan pää ja näppis sauhuten, vaan päiviin mahtuisi myös aikaa ajatustenvaihdolle.

Tätä olen kaivannut eniten: että olisi joku tai jotkut, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Että voisi kysyä mielipidettä, pyöritellä työkiemuraa suoremmaksi jonkun muun kanssa. Että ei tarvitsisi kantaa vastuuta kaikesta jatkuvasti ihan yksin. Että joku muukin osaisi tarvittaessa tehdä saman kuin minäkin.

Että ei olisi vain minä, vaan me.

Osansa on varmasti myös sillä, että pari vuotta sitten jouduin luopua omasta työhuoneestani, kun lapset saivat omat huoneet. Paluu työskentelemään olohuoneen nurkassa kirpaisi yllättävän kovasti, ja kun koululaisperheessä rauhallista työaikaa kotona on vain nelisen tuntia tai vähemmän, alkaa sana toimisto kuulostaa hurjan kauniilta ja seesteiseltä. (Mutta yhtään pöllömpää ei ole elämääni astunut hybridityö, jossa voin tehdä töitä myös etenä, kunhan työt hoituvat.)

Omiensa joukossa

Silti uusi työ tuli yllättäen.  Dominot alkoivat kaatuilla Saimaan jäällä, kun tammikuussa olin Suomen Luonnonsuojeluliiton järjestämällä pr-matkalla Savonlinnassa. Vietimme päivän tehden apukinoksia saimaannorpille, avittaaksemme pesinnän onnistumisia ja uusien kuuttivauvojen turvallisia ensikuukausia.

Siinä nuoskaista lunta hiki noruen kolatessani kehoon ihan ryöpsähti onni ja varmuus siitä, että olen omieni joukossa. Vaikka tekee hyvää kurkistaa kuplan ulkopuolelle, on myös hurjan levollista saada olla porukassa, jonka tuntee omakseen. Olo on turvallinen.

Paluumatkalla junassa kirjoitin kuulokkeet korvilla jotain päivitystä Lähiömutsin Instaan, kun ohimennen kuulin liiton Miisan ja Kirsin puhuvan Suomen Luonto -lehdellä avoinna olevasta somepainotteisesta verkkotuottajan pestistä. Että jos joku meistä reissussa mukana olevista vaikuttajista tietäisi jonkun.

Asia meni toisesta korvasta sisään, toisesta ulos ja imeytyi sitten takaisin.

Kävin lukemassa ilmoituksen, ja vaikka vatsassa lehahti perhonen, hymähdin ja koitin siirtää ajatuksen sivuun. Mutta se palasi uudestaan ja uudestaan. Niin mäts meid työ mun kanssa.

Ehdin pohtia asiaa kaksi päivää ennen haun sulkeutumista. Ajattelin, että viimeistään puoliso olisi asiasta epäileväinen, sillä palkka on reilusti pienempi, mitä olen itselleni omasta firmastani maksanut. Ja täyspäiväinen työ, ei kai nyt sentään, eihän se mitenkään ole mahdollista!

Mutta puolisokin näki intoni ja totesi työpaikkailmoituksen luettuaan saman kuin minä: tässähän haetaan Hannea. Laskeskelimme karkeasti päässämme, että kyllä me pärjäämme rahallisesti.

Puoliso alkoi elokuussa tehdä vuosien tauon jälkeen täyttä työlistaa, mikä on lisien ansiosta tuntunut yllättävän paljon taloudessamme. Säästötilillekin on saatu siirrettyä taas ihan kivasti rahaa. Progressiivinen verotuskin auttaisi. (Ja tosiaan; veroprosenttini laski 25 prosentista 17 prosenttiin loppuvuodeksi. Olen vähän epäuskoinen ja pelkään mätkyjä, mutta kai on pakko luottaa nakutelleensa oikeat lukemat verottajan laskuriin.)

Ja toki yritykseni pyörisi siinä sivussa, mutta huomattavasti pienemmällä efortilla. Jatkaisin somehommiani sillä itselleni mieluisella tavalla: tekemällä harvemmalla tahdilla sisältöjä ja ne arvoihini mätsäävät yhteistyöt, jotka löytävät luokseni ilman myymistäkin. Jos tulisi hätä, voisin maksaa itselleni myös firmasta palkkaa. Toiveena kuitenkin olisi, että firman kuukausittaisten juoksevien kulujen jälkeen (ihan pelkkä blogin olemassaolo maksaa useita satasia vuodessa) loput mahdolliset rahat jäisivät hissuksiin kerryttämään firman tasetta, jotka on kuluneina vuosina notkahtanut pahasti.

Ja sitä paitsi: tehtävä on määräaikainen sijaisuus vuoden loppuun asti. Vakituinen olisi sitovuudessaan ahdistanut liikaa, yrittäjät ymmärtänee. Vajaassa 10 kuukaudessa ehtisi tuulettaa ajatuksia ja sitten kokemuksiaan tunnustellen miettiä, mitä seuraavaksi.

Niinpä päivitin rautalankamallisen ansioluetteloni ja kirjoitin ensimmäisen työhakemukseni yli 10 vuoteen, pääsin toiselle kierrokselle ja tehtyäni ennakkotehtävät sain kutsun kolmannelle kierrokselle sekä haastatteluun.

Ja tulin valituksi omieni joukkoon.

Ensimmäisen viikon jälkeen

Nyt takana on ensimmäinen viikko uutta työtä, enkä tietenkään osaa sanoa mitään pitävää vielä mistään, kun kaikki on uutta ja siihen päälle kaikki keskeneräinen vanha vielä.

Mutta olen aivan onnesta pökkyrällään työkavereista, omieni joukossa olemisesta, sähköpöydästä, työparin kanssa jaetusta työhuoneesta ja siitä, minkälainen määrä viisautta ympärilläni on. Minä luulin tietäväni jo jotain vaikkapa sienistä, mutta annas olla, kun työkavereissa on biologeja, menee homma vähän uusiin mittasuhteisiin.

Samoissa toimistotiloissa lehden toimituksen kanssa työskentelee myös Suomen luonnonsuojeluliiton porukka, ja laittaa nöyräksi kuunnella, mitä kaikkea he tekevät. Mikä osaamisen, tiedon ja kokemuksen määrä talossa asuu! Voisin vain istua siellä kaiken keskellä janoisena pesusienenä ja imeä sitä kaikkea ahnaasti itseeni.

Tässä työssä ei varmasti tule vastaan päiviä, että vaipuisi miettimään, onko tekemiselläni mitään merkitystä.

Olen myös ollut naurettavan innoissani kaikista uskomattomilta tuntuvista työeduista: Palkallinen viikkoliikuntatunti! It-tuki (tämä ei ehkä kuulu työsuhde-etuihin, mutta yrittäjästä, joka on ollut itse oman itsensä it-tuki, tämä on täyttä luksusta)! Salijäsenyys! Työterveys gyneä myöten! Lounarit (siis minulle maksetaan palkan päälle rahaa, jotta käyn syömässä jonkun muun tekemää ruokaa, mitäääh)!

Pää on ollut myös pökkyrällä niistä kymmenistä ja kymmenistä uusista sekä vanhoista ohjelmistoista, tavoista, sovelluksista, välineistä, salasanoista, rutiineista ja aikatauluista, jotka on otettava haltuun, kunhan vain nyt ensin saataisiin kaikki toimimaan kuten pitää. Iltaisin olen vaihtanut työkoneen (jonka saamisesta olin alkuun ihan äimistynyt, niin kauan olen toiminut yrittäjänä) omaan koneeseen ja jatkanut firman töitä. Näin en voi enkä tule jatkamaan, mutta tämä vaihtoaika on nyt vähän tällaista. Öisin olen nukkunut levottomasti ja huonosti, sillä alitajuntani on päättänyt tehdä unissaankin töitä. Kirvelevä väsy juimii jatkuvasti jossain innostuksen taustalla.

Luvassa onkin siis varmasti hyvää kontenttia myös omiin kanaviin, sillä tämä kaikki on tietenkin iso muutos perheellemme. Sentään on päästy eteenpäin siitä, kun ensimmäisen kerran kerroin hakevani töitä muualta kuin olohuoneen nurkasta, mihin eräskin lapsi vastasi kiekaisemalla EIIIIII.

Jaa