Tein eilen ison kattilallisen juures-linssisosekeittoa. Kuorin ja leikkasin pieneksi hakkelukseksi kolme keltasipulia, pienen kourallisen valkosipuleita ja muutaman inkiväärinykerön. Huuhtelin linssit lävikössä ja kuorin sekä pilkoin juurisellerin. Suikaloin paprikan pieniksi makua antaviksi kuutioiksi ja kuorin ison läjän porkkanoita sekä perunoita.
Kun nostin höyryävän keittokattilan katetun pöydän keskelle, oli kulunut melkein kaksi tuntia siitä, kun aloitin ruuanlaiton. Olo oli toki nälkäinen, mutta ennen kaikkea rauhallinen, raukea ja selittämättömällä tavalla tyynen tyytyväinen.
Minulla oli ollut juuri aikaa meditoida arkisen rutiinin äärellä.
Kun syksyllä kirjoituksessani pohdin, että mitä jos en tahdokaan tehdä töitä voidakseni ostaa aikaa erinäisten palveluiden muodossa, vaan haluankin tehdä vähemmän töitä ottaakseni sen ajan suoraan itselleni, sain eräältä seuraajalta viisaan ajatuksenalun:
Nykyään valtaosa länsimaisista ihmisistä on kadottanut arjestaan tylsät rutiinit. Kiireinen elämänrytmi on pakottanut ihmiset oikomaan arkisten puhteiden yli, hankkimaan ne valmiina. Marjat haetaan kaupan pakkasesta, tiskit lykätään pesukoneeseen, sukan parsimisen sijaan hankitaan uudet sukat. Kahvikin napataan kertakäyttömukiin jonkun muun tekemänä ja juodaan matkalla kiireestä kiireeseen.
Elämän olisi pitänyt helpottua, mutta silti pinna on kireällä, mihinkään ei ole aikaa ja leposykkeen holtittomuutta pitää tarkkailla elektroniikalla, joka on läsnä nukkuessakin.
Älkää käsittäkö väärin, en haaveile paluusta nyrkkipyykin ääreen avannon reunalle. Mutta ajatus siitä, mitä olemme tylsien rutiinien häviämisellä menettäneet, ei jätä rauhaan. Sillä onhan tämä nyt järjetöntä; olemme niin kiireisiä, että varaamme kalenteriin aikaa meditoinnille, haaveilemme hiljaisuuden retriiteistä ja ostamme kalliita kursseja, joissa meidät opetetaan olemaan paikoillaan ja antamaan ajatuksille tilaa.
Mitä jos tuo meditatiivisuus löytyisi arjesta itsestään, sen tylsistä rutiineista?
Tämä resonoi itselleni vahvasti, sillä en yksinkertaisesti edes osaa tai malta meditoida. Se tuntuu ajanhaaskaukselta, ja pääsen paikallani ollen vain harvoin tilaan, jossa muu maailma häviää ympäriltä ja ajatukset laajenevat kuin huomaamatta. Mutta käsillä tehden sen tavoitan.
Kun teen jotain niin arkista, niin tuttua, ettei sitä tarvitse ajatella, kehoni rauhoittuu. Kuorin perunoita, kerään sieniä, pilkon polttopuita. Neulon, kastelen viherkasveja, vaivaan taikinaa. Kun sairastuin masennukseen, olisin paikallani istumalla ja mietiskelemällä vain kaivanut sisälläni olevaa mutakuoppaa syvemmäksi. Mutta aina kun pääsin viljelypalstalle puuhastelemaan, tunsin oloni paremmaksi, palstan aitojen rajaaman maailmani ainakin hetkellisesti turvalliseksi.
Juuri tämän takia all-inclusive -lomailut eivät tunnu omalta. Jänniltä ja hauskoilta kyllä, mutta ei sisuskaluja myöten rentouttavilta. Mieluiten lomailen vähän vaikeasti, telttailen metsässä, reppureissaan junan kyydissä tai vietän aikaa mökillä.
Kun elämä keskittyy perusasioiden äärelle, hermostoni pingottuminen tuntuu sulavan pehmeän taipuisaksi. Arjessa en tahtoisi tiskata käsin, mutta mökillä otan mielelläni tiskivuoron. Haen ja lämmitän tiskiveden, upotan kädet vaahtoon ja annan ajatusten kieppua yhtä korkealle kuin taivas ulkotiskipaikan ympärillä yltää.
Nämä mielikuvani ovat tietenkin autuaan lomatunnelman värittämiä, mutta en voi olla miettimättä: miksi minulla on arkisten rutiinien meditatiivisuudelle aikaa eniten silloin kun ei ole arki?
Voisiko työnteolla ostetun vapaa-ajan sijaan ottaa työajasta otettua vapaa-aikaa – jotta voisin rauhassa tehdä niitä asioita, joista nyt toisinaan maksan, vaikka oikeasti tahtoisin itse meditoida niiden puhteiden äärellä?
Näitä on hyvä pohtia jouluna, kun matkaamme taas Pohjanmaalle. Toivon saavani luoda lumia, neuloa monen monta silmukkaa, lämmittää puusaunan ja sitten kylpeä sen löylyissä, lukea itsekseni ja ääneen muille, hiihtää kehon raukeaksi ja tehdä kaikessa rauhassa isoja kattilallisia ruokaa koko lomajengille. Kuulostaa suloisen meditatiiviselta.
Hieno teksti, olen tosi paljon samaa mieltä! Toimimme varsin ristiriitaisesti tilaamalla viestit älykelloon ja valittamalla samaan aikaan, kuinka emme pysty rentoutumaan. Tällaisia esimerkkejä on arjessamme paljon! Mitä lomailuun tulee, niin siinäkin jokaisen tulisi löytää aidosti oma rentouttavin ja palauttavin tapa. Soisin kuitenkin, että ihmiset kokeilisivat erilaisia lomailutapoja. Itse esimerkiksi olin kauhistunut ennen ensimmäistä vaellustani, vihasin mm. hyttysiä, telttapatjoja enkä tiennyt mikä on trangia. Mutta mikä autuus koitti 90 km matkalla niissä tunturimaisemissa! Juuri sitä tilaa en saavuta koskaan yhdelläkään kaupunkilomalla – niin kivaa kun kaupungissakin voi olla!
Joo, me ihmiset olemme kovin ristiriitaisia otuksia!
Voi että, tuollainen kunnon vaellus kuulostaa niin upealta ja ihanan kokonaisvaltaiselta. Itse en ole koskaan vaeltanut kunnolla pitkiä matkoja. Mutta joskus vielä, sitten kun lapset ovat kasvaneet, joko heidän kanssaan tai ilman.
Minä saavutan välillä sen meditatiivisen tilan pyykkejä viikatessa tai lakanoita mankeloidessa. Silitys on kanssa yksi.
Itseasiassa nyt kun ajattelen asiaa niin myös ruokaa laittaessa, jos mies katsoo lapsia ja saan rauhassa säätää makua ja pilkkoa aineksia. Eli minä yllättäen saavutan sen tilan viikottain jossain kohtaa arkisissa puuhissa. Toki lyhyitä hetkiä vain, mutta silti. Terassin lakaiseminen lumesta, haravointi, lumityöt, kukkien kastelu, uima-altaan siivous.
Näitä saisi kyllä tulla joka päivä ja mielellään vähän pidempiä jaksoja, mutta parempi näin kuin, etten pystyisi uppoamaan mihinkään askareeseen niin, että irtaudun kaikesta muusta.
Minustakin tämä oli tosi hyvä teksti ja ajatus. Näiden helmien takia seuraan tätä blogia <3
Se rauhassa olo ja puuhastelu taitaa olla avain siihen, että pääsee meditatiiviseen tilaan. Itselläni oli lasten ollessa pieniä monen vuoden pätkä, että ruuanlaitto oli valtaosin vain stressaava välttämätön paha – koska sitä sai niin harvoin tehdä rauhassa ja puuhiinsa sekä ajatuksiinsa syventyen.
Kiitos, helmi-kunniasta! 🙂
Tulee mieleen, miten läheiseni nimenomaan on kokenut mökillä olon parhaaksi tavaksi hoitaa omaa mieltään, kun mielenterveyshoidoista tai -lääkityksistä ei ole ollut hänen mielestään kuin lähinnä haittaa.
Itsekin painin koko ajan sen kanssa, miten yksinkertaistaa omaa elämää. Vähemmän ulkoa tulevan muotin mukaan elämistä ja enemmän itsen kuuntelua. Ei ole helppoa mennä vastavirtaan! Pohdin voisinko paremmin matalapalkkatyössä kuten siivoustyössä, jossa saisin päivät tehdä käsillä. Illalla ei tarvitsisi pyöritellä päässään asiakkaiden ongelmia ja omia tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Tällainen valinta kuitenkin muuttaa elämää aika paljon, kun täytyy sopeutua huomattavasti matalampaan tulotasoon.
Mulle itselleni palstalla (ja mökillä) puuhastelu oli myös parasta mielenterveyshoitoa sairastaessani masennusta. Oli kyllä alkuun lääkkeet ja sittemmmin terapiakin, joista molemmista oli iso apu, mutta juuri palstalla tavoitin rauhaisan olon niinäkin päivinä, kun elämä tuntui upottavalta.
Ymmärrän hyvin pohdintasi yksinkertaisemmasta elämästä! Välillä huomaan itsekin haaveilevani jostakin suorittavasta työstä, jossa työnsä jäljen näkisi konkreettisesti ja jossa olisi selkeä alku ja loppu. Sitten toisaalta taas louvuus ja kirjoittaminen on itselleni elinehto, ja olenkin superonnekas, että voin niitä käyttää työssäni. Se kaikki muu sälä, se mistä se elanto varsinaisesti puristuu tilille, ehkä onkin sitä, joka toisinaan saa pään suhisemaan ylikierroksilla.
Todella mahtava kirjoitus, jatka samaan malliin. Varmasti palaan jatkossakin lukemaan näitä mielenkiintoisia artikkeleita. Mukavasti piristää päivää:)
Kiitos, kiva kuulla! 🙂