Elämä on sillä tavalla vekkuli kaveri, että se ei oikein tykkää tasapainosta. Mitäs jännää sellaisessa olisi! Mieluummin vaikka yksi vuosi kuolemanlaaksoa töiden suhteen, sitten käppärikäännös ja täyspäiväinen työ yrittäjyyden lomaan. Ja jotta keinulauta varmasti heilahtaisi ääripäähän niin että mahanpohjasta ottaa, lykätään mukaan vielä ihan yllärinä kustannussopimus.

Joo: mulla on kustannussopimus kirjaan Otavalle!

Eikä siihen kirjaan, josta vuodenvaihteessa vihjailin, vaan aivan täysin uuteen projektiin, koska elämä nyt sillä tavalla päätti laittaa hösseliksi.

Jos olisin manifestointiin kallellaan, nyt olisi näemmä väylä pikatoimituksille avoinna. Sillä kyllähän minä tästäkin haaveilin vuodenvaihteessa, journalismin pariin paluun lisäksi. Oikeastaan olen haaveillut tästä siitä lähtien, kun aloin rahdata Merikaarron ja Vähänkyrön kirkonkylän kirjastoista lapsuuskotiini huojuvia kirjapinoja, joissa ei enää ollut kuvitusta kuin kansissa. Olen halunnut kirjoittaa aina, ja suurimmissa haaveissani olen ammentanut tekstit mielikuvituksestani.

Ja nyt sitä on luvassa; fiktiota!

Joudun vielä tovin olla salamyhkäinen kirjaprojektin alkusysäyksen sekä kirjan sisällön suhteen, mutta sen voin jo sanoa, että tällä hetkellä paketoin teille nautiskeltavaa jouluksi. Tämän vuoden jouluksi, kyllä. Sanoinhan jo, että elämällä on nyt vauhtilasit silmillään! Jos etsitte naamaani Otavan syksyn katalogista, se ei sieltä löydy, vielä, vaikka jouluna julkaistaankin. Syyn tähänkin ratkaisuun kerron myöhemmin (se ei ole vain se, että projekti alkoi melkoisella rytinällä).

Oli miten oli, aikataulu olisi siis melkoisen tiukka, vaikka en tekisi täyspäiväisesti töitä ja nakuttaisi oman firman juttuja siinä sivussa. Siksi mun on varmisteltava omaa jaksamistani (ja etenkin perheeni jaksamista kanssani), ja joudun vähentää vielä entisestään blogiin ja myös Lähiömutsin somekanaviin laittamaani aikaa.

En millään malttaisi napsaista päivistäni puuttuvaa aikaa Lähiömutsilta, mutta aika nopeasti on käynyt ilmi, että oikein muutakaan keinoa ei ole. Kokeilin jo liikunnan vähentämistä, mutta sen vaikutukset olivat lähinnä selkäkipu ja vitutus. Unelta lainaamiselta on jo se verran rutkasti huonoja kokemuksia, että siihen hommaan en enää lähde.

Ainut, mistä nyt on pulaa, on aika. Itse kirjoittaminen tuntuu hävyttömän ihanalta, vaivattomalta ja nautinnolliselta. Ainakin vielä, lisättäköön varmuudeksi.

En tiedä, johtuuko siitä, että olen menneet vuodet ammentanut pääasiassa omasta navastani nöftää tarkempaan tutkiskeluun, mutta on suorastaan kipeän huojentavaa ja helppoa saada laittaa katse kauas omasta itsestä – niin oma kuin lukijoidenkin katse. Vaikka viihdyn parrasvaloissa, tuntuu tarpeelliselta vaihtelulta ja eräänlaiselta lepotauolta välillä vetäytyä esirippujen taa. Sitäkin olen elämälle toivetta heitellyt jo aikaisemmin.

Faktakirjojen kirjoittamisen jälkeen fiktion ääreen istuessani pohditutti, miten nopeasti tekstiä syntyy ja onko laatimani aikataulu mitenkään mahdollinen fiktioon (koska on tässä aikaisemminkin kirjoja nakutettu sekopäisissä aikatauluissa). Faktaa kirjoittaessa aikaa menee paljon haastatteluihin, lähdeaineoston tutkimiseen ja muihin taustatöihin. Noita kaikkia sisältyy tähän nykyiseenkin kirjaprojektiin, mutta huomattavasti pienemmissä määrin, lähinnä luomani maailman rajojen vahvistamiseen. Kaiken lopun louhin päästäni.

Ja hitto, onpa mulla kuulkaa jännä pää! Aika usein olen istunut koneelle ja muutamaa tuntia myöhemmin silmäillyt kirjoittamaani läpi hämilläni: mistä tämä kaikki oikein tuli? Toki minulla on rautalankasuunnitelma, mutta tarina alkaa elää ja ottaa ohjat, minä vain nakutan perässä. Kuulostaa joltain taitelijoiden luomalta mystiseltä höpöhöpöltä, mutta onpa hämmästyttävää ja nautinnollista päästä kokemaan moisen olevan ihan totta. On mieletöntä, että mulla on maailma, jossa voi tapahtua mitä vain. Tuntuu kuin leikkisin taas Barbeilla!

Toivottavasti hyppäätte leikkiin mukaan jouluna 2024!