*-merkitty kirja saatu PR-kappaleena

Kirjapäiväkirjoissa on päästy syyskuulle, jolloin päässä oli hädin tuskin tilaa tai jaksamista millekään muulle kuin omille sähikäisenä kieppuville ajatuksille. Mutta kolmen kirjan verran otin kuukauden aikana taukoa omista ajatuksistani.

Syyskuussa luin tai kuuntelin. 1. Japanilaisen romaanin toimistotyöläisestä, joka arkeensa kyllästyneestä valehtelee olevansa raskaana. 2. Vanhan naisen fiktiivisiin päiväkirjamerkintöihin kiinnittyvän kirjan, joka saa pohtimaan, miten toisen ihmisen tuntee lopulta vain oman kokemuksen kautta kertyneen ymmärryksen peilaamana. 3. Historian uupuneista merkkihenkilöistä kirjoitetun tietokirjan, jolle lätkäytän viisi tähteä, pusun ja jättimäisen kiitoksen.

Tässä kirjakolmikosta tarkemmin:

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

  • Otava 2023
  • Kääntäjä: Raisa Porrasmaa
  • Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Olen lukenut verrattain vähän japanilaista kirjallisuutta, mutta sen verran kuitenkin, että olisin sokkona kuunnellessakin osannut sijoittaa äänikirjan alkuperän nopeasti Japaniin. Tutun toteava ja jopa aneemisen löysä kerrontapa, ruokailujen ja ruoka-aineiden tarkka kuvaus. Noin muun muassa.

Paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa työskentelevä 34-vuotias Shibata on korkeakoulutettu, pitkää päivää puurtava – ja lopen kyllästynyt siihen, että mieskollegat pitävät häntä kahvinkeittäjänä. Hän tulee livauttaneeksi valheen ja väittää olevansa raskaana. Valhe muuttaa sekä kollegoiden asenteen että Shibatan arjen kerrasta.

Se, miten raskauteen päähenkilön ympäröivässä yhteiskunnassa suhtaudutaan, ei yhdistynyt juuri mitenkään omiin kokemuksiini raskausajoista Suomessa. En muista saaneeni esimerkiksi töissä mitään erityiskohtelua tai erikoisjärjestelyjä osakseni raskauteni takia. Raskaudestani oltiin kohteliaan epäkiinnostuneita. Ruuhkabussissa paikkaa ei annettu, vaikka raskausmahani olisi osunut istujia naamaan.

Samaan aikaan kun tiedän, että en olisi halunnutkaan mitään erityiskohtelua, tuli lämmin ja vähän surkean haikea olo, kun kirjan päähenkilö sitä sai. Tämä yllätti itsenikin: olisin tahtonut tulla nähdyksi (vaikka piilotin raskauteni, etten vain tulisi nähdyksi!) ja hellityksi (ei nyt tehdä tästä mitään numeroa kuitenkaan!).

En tiedä, näkyvätkö tässä kulttuurierot. En ole kokenut työpaikoillani samanlaista epäsuhtaa työtehtävissä oletetun sukupuolen mukaan kuin kirjassa. Toki olen minäkin tytöttelystä osani saanut, mutta kahvinkeittovastuu ei ole langennut hartioilleni yhtä kyseenalaistamattomana oletuksena. Ehkä voimakkuuden panssari esti minua olemasta heikko silloinkin, kun sitä olin. Ei tässä mitään, käyn vain välillä oksentamassa!

Kulttuurin eroista kertovana kirja oli mielenkiintoinen, samaten kuin sen lähtöasetelma tunkkaisen tylsässä toimistomaisemassa. Silti kirja oli pitkästyttävä, hämmentäväkin. En ihan varmaksi edes hahmottanut, miten tarina lopulta liukui päätökseensä, josta ei ottanut ihan tolkkua. Kestän kyllä yleensä kirjojen hähmäiseksi jäävät loput, mutta tässä se ärsytti.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva*

  • WSOY 2023

Vanhuuttaan kotiin eristäytyneen Nanette Kottaraisen koti on täynnä paperiliuskoja, lehtileikkeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Niissä on tallennettuna yksi elämä ja valikoitu ajankuva, ja Nanette on palkannut Leilan puhtaaksikirjoittamaan valitsemansa kokonaisuuden päiväkirjamerkinnöistään.

Hanna Weselius sai idean romaaniin luettuaan Suomen Kuvalehdestä jutun ”Ovessa lukee Karvonen”. Lehtiartikkeli kertoi, miten Suomessa byrokratia pyörii, kun ihminen ilman omaisia kuolee (esimerkiksi koko omaisuus tutkitaan tarkkaan ja luetteloidaan).  Toimittaja oli tehnyt myös suuren taustatyön kootakseen yksinään kuolleesta Irja Karvosesta henkilökuvan.

Tämä lähtöasetelma fiktiiviselle romaanille kuulostaa kutkuttavalta. Alkuodotuksia ei yhtään vähentänyt se, että olin lukenut kirjasta suitsutusta ihmisiltä, joiden kanssa kirjamakuni yleensä täsmää. Siksi pohdin kirjan ääressä monet kerrat, mikä minussa lukijana oikein on vialla.

Sain tavallaan kiinni kirjan hienoudesta, mutta ote ei ollut pitävä. Tuntui kuin olisin seissyt Kottaraisen oven takana, mutta kurkistellut postiluukusta ja silloin tällöin aukeavasta ovenraosta, sen sijaan, että olisin päässyt sisään Kottaraiselle ja hänen tarinaansa. Nanette elämän koukeroista olisi saanut rakennettua koukuttavia juonenkäänteitä, mutta ne vain todettiin, jätettiin ilmaan roikkumaan. Ehkä tarkoituksellisesti, myöhemmin mietin.

Pidin kyllä kirjan tavallisesta ja silti hyvin omintakeisesta sekä ristiriitaisesta päähenkilöstä. Nanetten päiväkirjoihinsa kirjaamat viittaukset ja pitkät pohdinnat maalauksista, musiikista, linnuista ja taitelijoista olivat supermielenkiintoisia. Eläisipä itse niin kauan, että ehtisi luoda valtavan kattavan merkityssuhteiden verkoston, jossa sitten lökötellä ehkä ohikiitävän hetken itsensä vähän viisaammaksi tuntien!

Mutta silti: luin kirjaa melkein kuukauden, sillä nukahdin joka ilta noin viiden luetun sivun jälkeen.

Romaani oli lukupiirimme kuukauden kirjana, ja toisilta lukeneilta koitin sisäistää sitä, että juuri päähenkilön epämääräiseksi hahmoksi jääminen ja tekstin tarkoin rakennettu rakentumattomuus on kirjan hienous: mitä me lopulta voimme tietää toisesta ihmisestä, vaikka pääsisimme tirkistelemään hänen elämäänsä jopa päiväkirjamerkintöjä myöten?

Sillä totta tosiaan, jokainen maalaa toisesta ihmisestä muotokuvan tuntemillaan väreillä, kulmasta, joka on itselle tuttu.

Susanna Suomela: Uupuneet: rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille

  • WSOY 2023
  • Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Tässä sellainen harvinaisuus on; tietokirja, jolle minä lätkäytän viisi tähteä, pusun ja jättimäisen kiitoksen.

Susanna Suomela alkoi sairauksiensa uuvuttamana laittaa (väsyneen) kiinnostuneena merkille, että historia on täynnä uupuneita, monisairaita ja masentuneita merkkihenkilöitä. Hiljalleen alkoi keriytyä kokoon Suomelan oma paranemisprosessin alku ja väsymyksen kulttuurihistoriallinen katsaus, joka osoittaa, että heikkous ja etenkin siitä tislaantuva herkkyys voi olla myös voimavara.

Uupuneet-kirjassa kuuluu hengästyttävän valtava taustatyö, mutta tieto on osattu kirjoittaa kansantajuiseksi ja vetävälukuiseksi tarinaksi. Pidän myös siitä, että Suomela laittaa itsensä likoon kirjassaan – hänen omasta hauraudestaan koko kirjakin lähti.

Kiinnostuin kirjasta jo ennen sen julkaisua, mutta välttelin sen aloittamista peläten sen glorifioivan luomiseen liittyvää tuskaa. Vihaan sitä ajatusta, että luovuus tarvitsee synkissä vesissä soutelua. Etenkin, kun huomaan itse olevani luovimmillani silloin kun olen heikoimmillani, enkä ollenkaan pidä siitä sairaasta ja samalla houkuttavasta asetelmasta.

Ja kyllä, kirja myös alleviivasi entisestään sitä, että tuska värittää luovan työn syvempiin sävyihin. Ei aina, mutta hämmästyttävän usein.

Glorifioinnin maku ei kuitenkaan jäänyt katkerana kuplimaan kitalakeen, vaan enemminkin harteille laskeutui jonkinlainen lempeä hyväksyntä.

Se, että tunnen vahvasti, että löydän itsestäni toisinaan pelottavan mustaa melankoliaa ja se että olen kompuroinut uupumisen ryteikköön useita kertoja elämässä, on ok. Ei välttämättä hyvä juttu (paitsi hitto sen luovuuden kannalta), mutta ei myöskään sellainen hävettävä mörkö, jota pitäisi arastella, piilotella ja nolostella, kuten itse olen taipuvainen tekemään.

Kirjoitin kirjan innoittamana tekstin Nykyajan hermoheikkouden hoitoon: maksimissaan kaksi tuntia päivässä somea / internetiä.

Oli myös supermielenkiintoista päästä kuulemaan tarkemmin historian merkkihenkilöistä, joista osaan olen tutustunut enemmänkin muun muassa kirjallisuuden kautta ja sellaisista, joista en tiennyt ennen tätä kirjaa mitään. Mukana on taidemaalareita, kirjailijoita, presidenttejä, runoilijoita.

Ällistyttävin aivojen uudelleen asettuminen tapahtui, kun kuuntelin lukua taiteilija Rafael Wardista. Esimerkiksi presidentti Tarja Halosen muotokuvan maalannut Wardi ei ollut minulle tuttu nimi entuudestaan, mutta kuunnellessani kuvailua hänen töistään, mieleeni hilautui yllättäen jostain aivojen peräkomerosta muisto teoksesta, jota olen ihaillut Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttömän lämpiössä.

Oli älytöntä tajuta googlauksen jälkeen, että tuo useasti ihastelemani teos on tilausteos legendaarisesta Kvartetti-näytelmästä ja sen tekijä on, kyllä vain, Rafael Wardi. En edelleenkään ymmärrä, miten alitajuntani voi hoksata taiteilijan työnjälkeä kuvailevasta tekstistä, että tässä on nyt jotain tuttua.

Miten rakastankaan sitä tunnetta ja aivojen kehräystä, kun taideteokset, kirjat ja omat kokemukset ja muistot lomittuvat toisiinsa!

Jaa