Arki alkoi, ja oloni on ollut sen äärellä hämmästyttävän tyyni. Niin hämmästyttävän, että olen ihan pysähtynyt miettimään, mitä täällä oikein tapahtuu.

Miten sydämeni ei ole mennyt menneiden vuosien tapaan ihan sijoiltaan ihan vain ajatellessani taakse jääneen kesäloman lempeyttä? Miten en yhtään edes aavista vielä sitä, että jos elokuu seurailee kuluneita vuosia, ihan kohta olen niin syvällä arkityrskyissä, että tunnen hukkuvani vaatimuksiin, väsymykseen, aikatauluihin, työtehtäviin ja pyykkikorista vyöryviin likapyykkeihin? Miten kehoni uskaltaa olla näin luottavainen, luulla, että kyllä tämä tästä?

Yksi selitys voisi tietenkin olla se, että laskutettavia töitä on yhä vähän. Työkalenterini pysyy hallinnassani, mutta toisaalta hinta siitä on jatkuva ja viikko viikolta painavammaksi käyvä taloudellinen huoli. Syy kummalliseen kepeyteen ei siis voi olla se.

Olen paikallistanut olotilalle kaksi alkulähdettä. Toisen huomasin kesälomalla rannalla, toiseen muutama viikko sitten, kun puolison kanssa kalenteroimme syksyä.

Molemmat liittyvät siihen, että enää ei tarvitse huolehtia niin paljon muista, vaan saan ja pystyn laittamaan itseni usein etusijalle.

Olimme kesällä iltauinneilla rannalla. Lapset olivat uimalelujensa kanssa vedessä, puoliso sup-lautailemassa ja minä pötköttelin pyyhkeellä uinnin jälkeen. Katseeni osui vesirajassa olevaan kaksikkoon; haparoivia askeleita ottavaan lapseen ja oletettavasti lapsen äitiin, joka tuki käsistä pitäen pikkuisen tuttavuutta veden kanssa. Syvennyin välillä pitkäksi toviksi kirjaan, kävin uudestaan uimassa ja nappasin taas kirjan käteeni. Ja siinä he olivat yhä. Varpaitaan rantavedessä hämmästelevä lapsi ja hivenen epämukavalta näyttävässä etunojakyykyssä oleva aikuinen hänen rinnallaan.

En voi tietenkään toisen puolesta sanoa, mutta muistot heittivät minut vuosien taakse, tuon aikuisen tilalle, ja näin vieraan aikuisen ja hänen lapsensa hetkessä onnen ja tyytyväisyyden.

Kun lapset olivat pieniä, koin onnea ja iloa hyvin usein heidän kauttaan. Olin tyytyväinen, kun hekin olivat. En (toivoakseni) tarkoita sitä, että olisin sysännyt vastuun onnellisuudestani heille, vaan sitä, että elämämme oli niin kiinnikkeistä toisiinsa, elimme niin iho vasten ihoa, että olimme kuin yhtä. Sain rantapäivinä onnen siitä, että onnistuin suojaamaan lapsen auringolta päästä varpaisiin, päiväunet osuivat nappiin ja että sain kokea yhdessä lapsen kanssa tämän hämmästyksen sekä ilon kohtaamisestaan veden kanssa.

Jos joku ehti katsoa lasta ja lapsi oli siihen tyytyväinen, saatoin pulahtaa kunnolla uimaan itsekin. Mutta se oli vain plussaa onnistuneeseen rantapäivään, ei mikään toive saati oletus. Kirjan lukemisesta (paitsi rantakassiin pakatun kuvakirjan) en osannut edes haaveilla.

Nyt, siinä kirjan takaa tuntematonta parivaljakkoa katsellessani, havahduin elämän kulkeneen eteenpäin. Tietenkin nytkin vaikkapa rantapäivien ilo koostuu myös lasten ilosta. Mutta enää ilo ei ole heidän kauttaan koettua, vaan jaettua iloa. On ihanaa ja tärkeää voida välillä – ja nykyään hyvin useinkin – tehdä jotain ihan vain omaksi iloksi ja ilman että suunnittelee sen omakin ilonsa muita ajatellen. Sillä on iso merkitys kokonaiskuvassa sen kanssa, miltä arki minusta tuntuu.

Toinen havahtuminen tuli muutama viikko sitten, kun puoliso sovitteli kalenteriin vuosittaista kaverien kesken tehtävää vaellusreissuaan Lappiin. Reilu viikko, josta puoliso on tavoittamattomissakin useamman päivän, on ollut joka vuosi itselleni puristus, jonka jälkeen olen ollut valmis myymään elämäni (perhe kaupanpäällisiksi) Torissa ja muuttamaan yksikseni ulkosaaristoon pienelle mökille. Nyt merkitsin reissun kalenteriin ja hämmästyin, kun siinä kapitaalikirjaimilla huutaessaankaan ajankohta ei saanut aikaan minkäänlaista ahdistusta.

Tajusin, että ihan vain kuluneen kahden vuoden aikana monet harteillani kantamistani aikatauluvastuista ovat hiljalleen sulaneet pois ja lipuneet myös lapsille itselleen. En enää ole se, joka jatkuvasti joustaa ja sumplii kaikki omat aikataulunsa puolison sekopäisten työvuorojen ja muiden perheenjäsenten harrastusten sekä menojen ympärille. En ole enää se viimeinen, joka voidaan ottaa kalenteriruuhkassa huomioon.

Enää ei tarvitse olla joka aamu viemässä lapsia päiväkotiin tai eskariin, eikä tarvitse hakea ketään tiettyyn aikaan. On kerrassaan älytöntä, miten paljon päivät tuntuvat rauhoittuvan, kun niistä kahdeksan vuoden jälkeen tippuu neljä jokapäiväistä aikataulua pois (ja vienti- ja hakuaikataulujen sekä -vuorojen koordinointi puolison kanssa). Melkein huomaamatta liukuen päästäni on tipahtanut pois myös osa lasten harrastusaikatauluista, sillä he muistavat jo hoitavat ne ihan itsekin. Pelkästään sen kirjoittaminen tuntuu kuin lempeältä kesätuulen helinältä jossain aivolohkojeni välissä.

Ja omat harrastukseni! Nyt tässä hetkessä tuntuu käsittämättömältä, että vasta kaksi vuotta sitten pystyin aloittaa, kymmenen vuoden tauon jälkeen, ensimmäisen oman aikataulutetun harrastukseni. Se tuntui silloin valtavan tärkeältä, nyttemmin ihan tavalliselta. Voin käydä taitoluistelutreeneissä viikoittain aamukahdeksalta, viikonlopun joogaretriitissä puolison työviikonloppuna (kunhan ei ole yövuoroja) ja lukupiiri-iltamissa ilman naapurien lastenhoitoapua. Voin piipahtaa palstalle itseksenikin tai lähteä lenkille vaikka puoliso olisi illan töissä. Otan toki huomioon muun perheeni, tietenkin, mutta ihan yhtä itsestään selvästi voin ottaa huomioon itseni. Elämä ei enää ole jatkuvaa säätämistä, sumplimista ja aikataulutusta.

Ja ihan toinen juttunsa on sitten se, miten paljon arjessa on nykyään myös mahdollisuuksia napata parisuhdeaikaa. Se, että olisimme kahdestaan lähteneet arki-iltana tuosta noin vain eväät repussa sieniretkelle, olisi muutama vuosi sitten ollut vielä ihan utopistista.

Nyt se kaikki on arkista, ihanan arkista.