Takana on viisipäiväinen reissu likkaporukalla ja ilman lapsia. Liukuma aamuvirkusta ja jämptistä herttoniemeläisäidistä huithaipeliksi ja päiväviinejä rakastavaksi reissuböönaksi tapahtuu joka kerta helposti. Niin nautinnollisen helposti, että se pelottaa.

Minä ikävöin lapsia, mutta ikävä tulee vatsaa viiltävinä välähdyksinä, kun vastaan tulee joku asia, joka muistuttaa lapsista tai meistä perheenä. Mutta saatan viettää tunteja ja kokonaisen päivän yön pikkutunneille saakka miettimättä lainkaan lapsia tai muistamatta, että olen saanut maailman isoimman vastuun olla jonkun vanhempi. En kaipaa puolisoa, en perhettä. Vain vapaa liikkumatila ympärilläni riittää.

Se on toki hyväkin asia. Olen hemmetin onnekas, että minussa on nämä kaikki puolet ja että saan antaa niille kaikille aikaa ja tilaa.

Mutta samalla se muistuttaa kipeästi, miten hankala tehtävä äitiys minulle on. Se kaivertaa ikävästi sydänalaa kysyen, miksi joku näin syvälle ihmiskehoon koodattu biologinen tarve ja jatkumo voi olla itselleni välillä niin toivottoman vaikeaa.

Olenko äiti, jolle äitiys on ihana, rakas ja valtavan onnekas asia, mutta ei silti koskaan täysin mutkaton ja rosoton osa minua? Mikä minussa on vikana?

Lapsena näin itseni ja tulevaisuuteni suurperheellisenä. Näin mielikuvissani Melukylän ja ainakin neljä lasta, ranskanluppakorvakanin, ponin, puuhun rakennetun punaisen majan ja minut kaiken sen keskellä seesteisenä hippimekossani. Sitten kävikin ilmi, että kahden pienen lapsen vanhemmuudessa meni raja, jossa oma jaksamiseni loppui ja mielenterveys oli lopulta pettää pahasti uupumuksen painon alla.

Miten saatana muut sen tekevät? Miten joku luonnollinen voi joskus tuntua niin luonnottomalta, yhä edelleen?

Vasta äitiys alleviivasi, miten paljon tarvitsen aikaa itselleni. Ja vasta äitiys vei pitkäksi ajaksi sen mahdollisuuden pois. Tarvitsen hiljaisuutta, aikaa ajatella ja tunnetta siitä, että hallitsen ympärilläni vellovaa maailmaa edes omalta osaltani. Olen huomannut tarvitsevani elääkseni aikaa tehdä ja luoda omia asioita, perheellisenä sitten vaikka yöunista tinkimällä. Tarvitsen hitto vie seksiä ilman että se pitää aikatauluttaa kryptisen kaavan taakse, johon liittyy Pikku Kakkonen, päiväkotivapaat, yövuorot ja tyynyn pureminen.

Yhä edelleen tuntuu, että tasapainoilu näiden asioiden kanssa on välillä suistaa äitiyteni naama edellä nokkosia täynnä olevaan ojaan.

Ihan pienen vauvan primitiivinen hoivaaminen, jatkuva iho vasten ihoa olo ja lapsen tarpeiden asettaminen itseni edelle tuntui helpolta, luontevalta ja oikealta. Ero vauvasta tuntui fyysisenä kipuna ja pahoinvointina. Mutta vauvan muuttuessa taaperoksi, alkukantainen yhteys alkoi hävitä. Tilalle tuli yhä vahvemmin rakkaus, mutta se ei riitä jaksamiseen. Valvominen alkoikin tuntua valvomiselta ja vitutus vitutukselta. Asioiden luontevuus muuttui uhmaiäksi ja käsittämättömien vänkäämisten, typeryyksien ja ymmärtämättömyyksien sarjaksi.

Rakastan niin paljon. Ja samalla haaveilen harva se viikko, että saisin olla pari päivää ihan vain minä, ilman minuuteni ylle tullutta äitikerrosta, jonka läpi on välillä vaikea hengittää.

Huomaan kyllä, että mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä luontevampaa tämä itselleni on. Hoivaaminen ja loputon itsestään antaminen muuttuu enemmän kanssaelämiseksi ja vastavuoroiseksi oppimiseksi. Mutta myös asiat, joihin vanhemmuuttani tarvitaan, muuttuvat vaikeammiksi ja abstrakteimmiksi. Samalla kun lapsille on annettava tilaa kasvaa itsekseen, olen vastuussa heissä syntyvistä tunnelukoista ja siitä, mihin he kasvupyrähdyksensä minusta tukea ottaen suuntaavat. Tuntuu, että vastuu on niin iso ja painava, että omalle minuudelleen paljon tilaa vaativa persoona ei kestä sitä, vaan karkaa.

Edelleen harva se päivä huomaan kerääväni rikkalapioon äitiyteni murusia, jotka ovat tipahdelleet ruokapöydän alle siinä samassa kun iltapala-aineksetkin lasten sekoillessa siihen malliin, että lopulta minä karjun, kun vanhemmuuteni työkalupakissa ei enää ole muita työkaluja jäljellä. Kuten eilen, kun luulin viidessä lapsettomassa päivässä ehtineeni kerryttää jaksamista ja lempeämielisyyttä ainakin pariksi kuukaudeksi.

Mitä minusta, heistä ja meistä tulee? Miten kukaan voi kestää äitiyden painoa, selvitä tästä tehtävästä edes keskinkertaisin paperein? Se on hemmetin pelottavaa.

Jaa