Takana on viisipäiväinen reissu likkaporukalla ja ilman lapsia. Liukuma aamuvirkusta ja jämptistä herttoniemeläisäidistä huithaipeliksi ja päiväviinejä rakastavaksi reissuböönaksi tapahtuu joka kerta helposti. Niin nautinnollisen helposti, että se pelottaa.
Minä ikävöin lapsia, mutta ikävä tulee vatsaa viiltävinä välähdyksinä, kun vastaan tulee joku asia, joka muistuttaa lapsista tai meistä perheenä. Mutta saatan viettää tunteja ja kokonaisen päivän yön pikkutunneille saakka miettimättä lainkaan lapsia tai muistamatta, että olen saanut maailman isoimman vastuun olla jonkun vanhempi. En kaipaa puolisoa, en perhettä. Vain vapaa liikkumatila ympärilläni riittää.
Se on toki hyväkin asia. Olen hemmetin onnekas, että minussa on nämä kaikki puolet ja että saan antaa niille kaikille aikaa ja tilaa.
Mutta samalla se muistuttaa kipeästi, miten hankala tehtävä äitiys minulle on. Se kaivertaa ikävästi sydänalaa kysyen, miksi joku näin syvälle ihmiskehoon koodattu biologinen tarve ja jatkumo voi olla itselleni välillä niin toivottoman vaikeaa.
Olenko äiti, jolle äitiys on ihana, rakas ja valtavan onnekas asia, mutta ei silti koskaan täysin mutkaton ja rosoton osa minua? Mikä minussa on vikana?
Lapsena näin itseni ja tulevaisuuteni suurperheellisenä. Näin mielikuvissani Melukylän ja ainakin neljä lasta, ranskanluppakorvakanin, ponin, puuhun rakennetun punaisen majan ja minut kaiken sen keskellä seesteisenä hippimekossani. Sitten kävikin ilmi, että kahden pienen lapsen vanhemmuudessa meni raja, jossa oma jaksamiseni loppui ja mielenterveys oli lopulta pettää pahasti uupumuksen painon alla.
Miten saatana muut sen tekevät? Miten joku luonnollinen voi joskus tuntua niin luonnottomalta, yhä edelleen?
Vasta äitiys alleviivasi, miten paljon tarvitsen aikaa itselleni. Ja vasta äitiys vei pitkäksi ajaksi sen mahdollisuuden pois. Tarvitsen hiljaisuutta, aikaa ajatella ja tunnetta siitä, että hallitsen ympärilläni vellovaa maailmaa edes omalta osaltani. Olen huomannut tarvitsevani elääkseni aikaa tehdä ja luoda omia asioita, perheellisenä sitten vaikka yöunista tinkimällä. Tarvitsen hitto vie seksiä ilman että se pitää aikatauluttaa kryptisen kaavan taakse, johon liittyy Pikku Kakkonen, päiväkotivapaat, yövuorot ja tyynyn pureminen.
Yhä edelleen tuntuu, että tasapainoilu näiden asioiden kanssa on välillä suistaa äitiyteni naama edellä nokkosia täynnä olevaan ojaan.
Ihan pienen vauvan primitiivinen hoivaaminen, jatkuva iho vasten ihoa olo ja lapsen tarpeiden asettaminen itseni edelle tuntui helpolta, luontevalta ja oikealta. Ero vauvasta tuntui fyysisenä kipuna ja pahoinvointina. Mutta vauvan muuttuessa taaperoksi, alkukantainen yhteys alkoi hävitä. Tilalle tuli yhä vahvemmin rakkaus, mutta se ei riitä jaksamiseen. Valvominen alkoikin tuntua valvomiselta ja vitutus vitutukselta. Asioiden luontevuus muuttui uhmaiäksi ja käsittämättömien vänkäämisten, typeryyksien ja ymmärtämättömyyksien sarjaksi.
Rakastan niin paljon. Ja samalla haaveilen harva se viikko, että saisin olla pari päivää ihan vain minä, ilman minuuteni ylle tullutta äitikerrosta, jonka läpi on välillä vaikea hengittää.
Huomaan kyllä, että mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä luontevampaa tämä itselleni on. Hoivaaminen ja loputon itsestään antaminen muuttuu enemmän kanssaelämiseksi ja vastavuoroiseksi oppimiseksi. Mutta myös asiat, joihin vanhemmuuttani tarvitaan, muuttuvat vaikeammiksi ja abstrakteimmiksi. Samalla kun lapsille on annettava tilaa kasvaa itsekseen, olen vastuussa heissä syntyvistä tunnelukoista ja siitä, mihin he kasvupyrähdyksensä minusta tukea ottaen suuntaavat. Tuntuu, että vastuu on niin iso ja painava, että omalle minuudelleen paljon tilaa vaativa persoona ei kestä sitä, vaan karkaa.
Edelleen harva se päivä huomaan kerääväni rikkalapioon äitiyteni murusia, jotka ovat tipahdelleet ruokapöydän alle siinä samassa kun iltapala-aineksetkin lasten sekoillessa siihen malliin, että lopulta minä karjun, kun vanhemmuuteni työkalupakissa ei enää ole muita työkaluja jäljellä. Kuten eilen, kun luulin viidessä lapsettomassa päivässä ehtineeni kerryttää jaksamista ja lempeämielisyyttä ainakin pariksi kuukaudeksi.
Mitä minusta, heistä ja meistä tulee? Miten kukaan voi kestää äitiyden painoa, selvitä tästä tehtävästä edes keskinkertaisin paperein? Se on hemmetin pelottavaa.
Kommentoin nyt vielä täälläkin, luin tekstin kolmesti ja kiitän siitä. <3 Antoi tsemppiä omaan ajatteluun.
Katja
http://Www.optimismiajaenergiaa.fi
Ihana, kun kommentoit! Ja kiitos kiitoksista. Niin upeaa kuulla, jos nämä omat kelani saavat ajatuksia rullaamaan myös muilla <3
Mikä sinussa on vikana? No ei yhtään mikään! Ei me olla vaan äitejä, vaan niin paljon muutakin, ja se on täysin luonnollista ja normaalia.
Mä olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin. Ei mullakaan ole oikeastaan ikävä lapsia, vaikka olisin useamman päivän pois. Nautin suunnattomasti ajasta yksin, ilman vastuuta lapsista ja ihan hemmetin usein on siitä huono omatunto, että tuntuu ettei mikään oma aika riitä. Aina sitä kaipaa lisää. Ja kyllä, siihen lapsettomaan moodiin sujahtaa todella kivuttomasti, joka kerta se hämmästyttää.
Kiitos tästä tekstistä ja muista, että sinä riität ja olet hyvä äiti juuri tuollaisena <3.
Voi kyllä, on täysin luonnollista ja normaalia olla muutakin kuin äiti. Huh, se vasta pelottavaa olisikin, jos en kokisi olevani muuta. Tämä kipuiluni johtuu kuitenkin enemmänkin siitä, että se äitiys ei aina kulje niin luonnollisena osana tätä kaikkea muuta, vaan tirhaisee vastaan.
Ennen reissua mun on lapsia aina niin ikävä, että ihan oksettaa. Mutta joka kerta tapahtuu sama, heti kun ovi sulkeutuu, olen jo muualla ja kävellessäni riisun äitiysmanttelia yltäni pois kepeästi hypähdellen. Mullekaan ei tunnu mikään oma aika riittävän, eikä tosin perheaikaakaan ole tarpeeksi. Riittämättömyyttä yhtä kaikki, ehkä kyltymätöntä ahneuttakin.
Kiitos kiitoksista ja muistutuksesta <3
Se on just tota se äitiys! Ihan vitun ihanaa ja ihan vitun perseestä.
Melukylääkin tutkittiin aina kai vaan lasten näkökulmasta. Mistäs sen tietää vaikka sielläkin äidit olis välillä itkeneet vitutuksesta tiskipaljuun, kun kaikki pitää tehdä ennen kuin itse pääsee uimaan.
Ei se mullekaan aina niin kauhean luontevaa ole, mutta toisaalta ehkä on hyvä, ettei ole liian kiinni lapsissaan. Se olisi iso taakka sekin – lapsille myös, jossain vaiheessa.
Nauti reissuböönailusta! Se on vaan oikein! Mäkin just olin ja ai että teki hyvää, päiväviinit ja kaikki.
Noniin, se on kyllä totta. Miten ne vanhemmat siellä Melukylässä ehtivät kaiken tehdä hymyillen – jotain epäilyttäväähän siinä on. Tai ehkä siksi lapset olivatkin niin paljon omillaan, mikä ei taas 2010-luvun tosielämän Melukylässä tulisi kysymykseen.
Ja juu, ehdottoman hyvä on se, että ei ole liian kiinni lapsissaan. Sillä kyllä, siitä tulisi lopulta taakka myös lapsille.
Reissuböönailu best! Nyt vaan pitää taas löytää se aamuvirkku ja jämpti herttoniemeläisäiti matkalaukun pohjalta 😀
Melukylä on kuitenkin Astrid Lindgrenin kirjoittama, ja Astrid todellakin kipuili oman äitiytensä kanssa.
Uskon, ettei vanhemmuus ole kenelläkään kivutonta. Riittää kuitenkin, että on oma itsensä ja yrittää parhaansa.
Lapset kasvaa kyllä ihan ilman traumoja, vaikka iltapalapöydässä äidin ääni kohoaa välillä. Oppivat vaan, että äidinkin kärsivällisyydellä on rajansa. Ja että erimielisyyksistä kyllä selvitään puhumalla. Enemmän traumoja tulee, jos ei koskaan kotona ole oltu erimieltä, riidelty tai komennettu ja sitten tulee ensimmäinen erimielisyys kaverin tai seurustelukumppanin kanssa…
Etkä ainakaan anna lapsillesi sellaista mallia, että vanhemman olisi omistettava elämänsä vain lapsille. Ja sen on hyvä. Jospa he myös toteuttaisivat omia mielenkiinnon kohteitaan ja huolehtisivat jaksamisestaan, joskus kun ovat kenties itse vanhempia. Kun sinulla on ystäviä, harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, innostat myös lapsia löytämään omansa.
Hyvä teistä tulee!
Ai että. Teki mieli kirjoittaa jumalauta, mutta eihän se näin äitipölyn alta onnistu, kun ei omaa noin taitavaa kynäilyn taitoa kirosanan upotukselle. Joka tapauksessa, kiitos! <3
Haha! Jos multa kysytään, perkeleitä saa tarpeen vaatiessa täräytellä myös ilman upotuksia 😀 Kiitos kiitoksista <3
Täälläkin yksi suu lisättäväksi niiden listaan, joiden äänellä puhut. Kiitos tästä tekstistä, siitä huokuu täydellisesti juuri se kimurantti tunne jona äitiys minussa tuntuu.
Hyvä tästä tulee! Tällä ajatustyöllä erinomainen, helvetti sentään.
Kimuranttia tosiaan, sinä sen sanoit! Mäkin niin toivon, että hyvä tästä tulee. Toisina päivinä olen siitä ihan varmakin. Olisi kyllä upeaa, jos tähän käyttämäni ajatustyön määrä näkyisi ns. käytännön tuloksina, mutta jotenkin jännästi on helpompaa miettiä kuin toimia ajatusteni mukaisesti.
Uskon vahvasti siihen että kun jotain oikein kovasti pohtii ja työstää, se näkyy ajan myötä myös teoissa ja valinnoissa. Tästä tulee hyvä. Varmasti. ❤️
Omasta kynästä voisi tämä kirjoitus olla, niin täysin vastaa omiakin tuntoja.
Tosin olen huomannut, ettei se oma aika tee minusta parempaa äitiä, pikemminkin paskemman. Kun on saanut maistaa hitusen sitä vapautta, niin kaikki ketuttaa vain entistä enemmän. Oma riittämättömyys, omat tarpeet, oma lyhytpinnaisuus, omat aikataulut, se miksei koskaan ja miksi aina!
Mammakavereitani kuunnellessani olen tullut johtopäätökseen, että ihan samoin kaikki muutkin tuntee (paitsi nyt jotkut poikkeukset, joilla täytyy olla joku älyttömän hyvä lääkitys tai jotain), mutta toiset vain osaavat peittää tämän paremmin.
Juu, jännästi se liukuma aamuvirkusta ja jämptistä herttoniemeläisäidistä huithaipeliksi ja päiväviinejä rakastavaksi reissuböönaksi tapahtuu joka kerta helposti, mutta liukuma takaisin tirhaisee vastaan. Miksei koskaan ja miksi aina, kyllä!
Eivät nämä tuntemukset tosiaan taida mitään poikkeamia olla. Mutta hitsi vie, jotkut pystyvät elämään tuntemustensa kanssa niin paljon paremmin kuin minä (tai sitten se on se lääkitys).
Tämä teksti <3 Niin totta. Vaikka tuntuu kamalalta sanoa tämä ääneen niin vasta pian vuoden takaisen avioeron jälkeen olen alkanut nauttia elämästä. Tottakai taaksejääneiden ristiriitojen parisuhteessa mutta myös sen takia että olen päässyt balanssiin lasten kanssa viettämäni ajan ja oman ajan suhteen. Noin puolet viikosta lapset ovat luonani ja puolet saan toteuttaa itseäni miten haluan. Täydellistä vaikka en tietenkään eroa voi suositella kenellekään. Ihanaa kesän odotusta, uskon että sinäkin löydät sen tasapainon aikanaan.
Niin loistava teksti, että pakko tulla kommentoimaan, vaikken kenenkään äiti (vielä?) olekaan. Voisin nimittäin kuvitella, että olisin itse tismalleen sun kaltaisesi, jos tässä lapsia olisi. Pelkään vanhemmuutta nimenomaan siksi, että kaipaan hiljaisuutta ja rauhaa ja omaa tilaa niin tolkuttoman paljon, enkä tajua kuinka voisin mitenkään selviytyä, jos ne otettaisiin multa pois. Kyllähän ihmiset sellaisistakin yhtälöistä selviytyvät, mutta silti alkaa hirvittää aina, kun näitä asioita vähän päässään pyörittelee
Kertakaikkiaan! Kuin omasta ajatusseulasta tämä! Aamen ja kiitos ❤️
Kun vielä omaa extrageenin murehtimiselle, on tämä vanhemmuus usein aika hemmetin uuvuttavaa hommaa.. kaikesta upeudesta huolimatta. Koko ajan kannan huolta ja murhetta rakkaistani (heidän elämänsä haasteista ja kipukohdista, sekä tietenkin kaikista mahdollisista tulevista murheista!) -ja rakastan niin, että tekee kipeää. Kuitenkin kaiken rakastamisen ja murehtimisen keskellä kaipaan kipeästi omaa tilaa ajatella ja hengittää. Vapautta olla minä vain, kepeyttä, huolettomuutta..
Elämäni ei olisi mitään ilman lapsiani ja olen äärettömän kiitollinen heistä ja kaikesta rakkaudesta. Samalla nautin suunnattomasti ajasta ilman lapsia. Ei se väärin ole.
Tässä kirjoitit sanoiksi myös minun syvimpiä tuntoja. Meissä on eroina se, että minä vannoin lapsettomuutta vielä vuosi ennen lapsen saamista ja se, että minulle vauvavaihe oli pahin kauhistus. Nyt ”vauva” on pian kuusi vuotta. Mies kaipaa toista lasta ja minä mietin miten siitä enää selviän. Onnellisia ovat ne, joille äitiys on toinen luonto. Itse myönnän olevani jotain muuta, vaikka lastani suuresti rakastankin. Kiitos tästä rehellisestä ja aidosta tekstistä.
Mulla ihan sama tilanne pari vuotta sitten, ajattelin että en halua ikinä lapsia sekoittamaan omaa rauhallista elämääni.. Mutta kuinkas kävikään, neiti tällä hetkellä 2 vee ja olen kutakuinkin sopeutunut uuteen elämääni. Vauvavaihe oli silkkaa selviytymistä päivästä toiseen korvatulppien kanssa, mutta hengissä ollaan Nyt alkaa helpottaa, mutta toisesta lapsukaisesta en haaveile.
Nyt sattui niin sopivaan saumaan tämä, että kiitos! Mummi ja vaari painoivat oven kiinni perässään oltuaan täällä lasten kanssa viimeiset kolme päivää ja nyt kun heidän lähdöstään on pari tuntia oon jo ehtinyt ahdistua tämän härdellin pyörityksestä siinä määrin, että tunnustelin jo alkavaa paniikkikohtausta. Ja joka kerta kun saan hengähdystauon ja omaa aikaa, tuntuu tämä marinatolpaksi ja erotuomariksi palaaminen entistä vaikeammalta. Monesti siis mietin myös minä, että mikä on vikana, lapset on kuitenkin rakkaita ja toivottuja molemmat. Ja sitten kelaan just noita, että miten tämä vaikuttaa pitkässä juoksussa tähän asti niin ihaniksi kasvaneisiin lapsiin, tuleeko niistä jotain tunnevammaisia tai muistaako ne loppuelämänsä miten mutsilla oli pinna kiireellä ja patti otsassa.
Rakas Rimmaa, kyllä ne muistavat patit ja kireät pinnat. Niistä rakkaista ja toivotuista lapsista kasvaa kuitenkin ihania , riittävän tolkullisia ja viisaita nuoria aikuisia. Kokemusta on, lapset 23 ja 25 v. Kenelläpä meistä ei sitä paitsi olisi paria rasitus- tai muuta tunnevammaa. Kuuluu ihmisyyteen. Rentoa äitienpäivää kaikille ihanille, ”vähän väsyneille” äideille ❤️!
Kiitos <3 Painin näiden samojen ajatusten äärellä oman uhmaa aloittelevan taaperoni kanssa ja koko perheen elämä on yhtä helvettiä kun sekä äiti että lapsi kiukkuaa ja itkee vuorotellen. Istun junassa matkalla ensimmäiselle reissulle ilman lasta kahteen vuoteen, mut lasketaanko se omaksi ajaksi kun mukana on minun oma äiti? Saan ehkä karistettua äidin roolin hetkeksi mutta taannunko takaisin teiniksi, se jää nähtäväksi.
Olen itse 9 kk vanhan vauvan äitinä tajunnut että ne asiat jotka olivat kivoja ja joista nautin ennen vauvaa, ovat niitä edelleenkin. Ei äitiys täytä kaikkia tarpeita, nauttikaamme siis elämästä ihan kaikkineen
Ekaa kertaa ikinä kommentoin mihinkään blogiin. Kiitos kun niin taitavasti ja totuudenmukaisesti puit minunkin ajatukseni ja tunteeni sanoiksi. Syyllistämättä ja rehellisesti. Rakastan lapsiani mutta olen muutakin kuin äiti ja tarvitsisin työni lisäksi muutakin hiljaisuutta ja omaa aikaa.
Kiitos tästä tekstistä. Osui, täällä ihan sama tilanne ja tunne. Haluan olla muutakin kuin äiti.
Hanne, oot virtuoosi! Kiitos niin paljon tästä, tämä oli myös minun elämästä. Ehkä tämä on herkän ihmisen perusdilemma? Luin muuten juuri Suvi Teräsniskan haastattelun, ja ihailen hänen (haastiksen perusteella) tosi suoraviivaista ja hirmu seesteistä eloaan – vauva mukaan keikalle, sopivassa välissä imetys, taas nimmareita, sitten kotiin, pyykkien lajittelua, taas keikalle, kyllä kaikki järjestyy. Jotain samaa yritän nyt itse tavoitella!
Omalla kohdallani olen varma, että se on geeneissä. Mulla on mitä ihanin, ihmisrakkain sukulaisrouva, joka käy välillä pihansa perukoilla kastelemassa vaikka ruusuja kesken illanvieton – täti tarvitsee sen oman hengähdystauon kivoimmastakin vuorovaikutuksesta.
Tunnistan kuvaamasi tilanteen: vauvan kanssa oli kaikkein helpointa, koska vaistot ja symbioosi pistivät toimimaan vaistonvaraisesti. Ei miettimistä, ei analysointia, vaan helppoa, vaikkakin paljon työtä. Kun lapset kasvavat, homma mutkistuu. Mä jopa stressaan joskus siitä, etten jaksa usein puhua lapsille tarpeeksi rikasta kieltä, vaan sanon vaikka, että ”Onpa ulkona kiva ilma”, kun haluaisin sanoa: ”Upea usva tuossa lammella, onpa taivaskin niin sees ja kuulas”. Jep.
Tänään lähdin kouluikäisten lasten kanssa rannalle. Lapset menivät heti kiipeilytelineille, minä kahlaamaan vesirajaan. Fiilistelin santaa ja mitä värikkäimpiä kiviä itsekseni, vähän taisin puhellakin ja lauleskella ääneen (rakastan sitä!). Viihdyin vesirajassa niin kauan, että lapset tulivat pyytämään mua seurakseen – menin sitten, mutta vasta akut vesirajassa ladattuani. 🙂
Olipa virkistävä teksti! Ei ihan kuin omasta suusta, mutta aika paljon kuitenkin. Minä tarvitsen tilaa ja rauhaa ja hiljaisuutta. Minä tarvitsen omaa aikaa tehdä just sitä mitä itseä huvittaa ja kun ajattelen että voisin reissata jonnekin ilman kumpaakaan lasta ja huolehtia vain omasta pissahädästä ja siitä saako vatsaansa ravintoa tai mihin aikaan menee nukkumaan tai herää ja saisi lähteä kävelylle miettimättä pitääkö ottaa kantoreppu ja hidastella omien askelten luontevaa tahtia pienten jalkojen askeleisiin sopivaksi se kaipaus tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Minulla on myös masennustaustaa ja uuvun helposti. Mutta silti minussa on joku vaisto joka huutaa että lapsiluku ei ole täysi (kaksi on nyt). Se huuto on niin voimakas että se peittää välillä alleen kaiken muun. Tiedän että pirteänä ja jaksavana olen hyvä äiti. kun saan tarpeeksi unta ja saan keskittyä yhteen lapseen kerralla. Mutta kun en saa nukuttua, olen stressaantunut tai kun pitäisi olla kolmess apaikassa yhtäaikaa niin minusta tuntuu etten edes ansaitsisi noita lapsia. Vanhemmuus on iso taakka jonka harteilleni ottamista olen katunut usein lyhyiden välähdysten ajan, mutta joka menee ohi joka kerta kun mietin millainen kaipuu minulla oli äidiksi. Miten itkin iltaisin ja katsoin sydän sykkyrällä vauvadokumentteja ja miten välillä lapsen saaminen tuntui olevan ainut asia elämässä jolla oli merkitystä kun mies vielä vasta sulatteli ja pohti onkohan nyt oikea aika niin käsitän etten olisi voinut elää muutenkaan. Ja tuo ajatus jostain syystä auttaa minua jaksamaan. Auttaa yrittämään. Ja onhan se ihan super mahtava energiabuusti minkä saa siitä kun on pahalla päällä ja rähisee lapsille ja sitten tulee alle 2v siihen viereen, laittaa peinet kädet minun ympärille ja painautuu koko pienen kroppansa voimalla minua vasten hakemaan turvaa ja läheisyyttä ja myös lohduttamaan. Se on jotain ihan uskomatonta.
Uskoisin että tällaisille introverteille vanhemmuus voi olla erityisen kuluttavaa. Intensiivinen vuorovaikutus on raskasta. varsinkin jos vastapuoli on hyvin eri tasolla kuin itse. Sen jälkeen on vaan pakko saada hengähtää. Ja myönnän että en minäkään ikävöi lapsiani poissa ollessani. Minulla ikävä iskee lähtiessä. Pitää antaa viimiset halit ja tuntuu yhtäaikaa raastavan tuskalliselta ja ihanalta rutistaa tyttöjä syliinsä. Mutta kun pääsen reissuun en juurikaan ajattele lapsia tai edes puolisoa. Silloin olen itsekseni ja itseäni varten. Edellisestä tällaisesta reissusta on muuten aika monta vuotta…
Olipas kertakaikkisen loistava postaus!! Siis todella!
Mä tunnistan tän jo nyt itsestäni ja mun lapsi on 8 kuukautta
Sitä jotenkin kuvitteli raskausaikana, että äitinä sitä kehittyy heti joku muumimammageeni, että lehmänhermoilla katselee rakastavasti lastensa touhuja ja päivät kuluu kun laittaa eväitä metsäretkeä varten ja keittää vaapukkahilloa letuille. Päivät kuluukin odottaen päikkyjä, stressaten niitten pituutta ja ajoitusta ja toivoen, että seuraava kerta kun lähdetään rattailla ulos ei päättyisi vartin huutoitkuun.
Todella tuttuja tuntemuksia, on niin helppoa solahtaa omaan entiseen minään ennen äidiksi tulemista ja ai että kun se on ihanaa ja ei ikävä vaivaa ennen kuin juuri ennen kotiovea (vaikka äidiksi halusin ja tyttöni mun on parasta mitä olen tässä elämässä saanut aikaan).
Mutta sitten on niitä hetkiä jolloin kaksi loksahtaa kohdalleen, tämä nykyinen ja entinen elämä. Silloin kun parhaat kaverit tulee kylään lastensa kanssa ja aikuisilla kaikki on kuin ennenkin ja samaan aikaan pienet pellavapäät, toisensa ”aina tunteneet” jatkavat toisessa polvessa yhdessä viihtymistä. Niinä hetkinä on kyllä erityinen onnen hyrinä.
Kiitos Hanne tästä tekstistä. Minulla on samanlainen setti lapsia kuin sinulla, joskin lapseni ovat nuorempia ja olen kotona vielä muutaman kuukauden ennen kuin pääsen töihin ja mieheni jää kotiin. Vetelen todellakin viimeisiä kotiäitinä, sillä kaipaan töihin niin paljon, että viime viikkoina olen nieleskellyt viimeistään päivällispöydässä kyyneleitä. Olin ennen kotiin jäämistäni asiantuntijatyössä, jonka tekemisestä sain voimaa aivan eri tavalla kuin nyt kotiäitinä olemisesta. Olen kipuillut sen kanssa, että resurssimme eivät riitä enää kolmanteen lapseen, emmekä edes halua kolmatta lasta. Kipuillut, koska niin monella muulla tuntuvat resurssit riittävän ja halua olevan. Miksi me olemme näin heikkoja, meidän vanhemmuutemme näin rajallista ja parisuhteemme niin hatara, ettei sitä uskalla enää laittaa koetukselle kolmatta kertaa? Toki asian voi ajatella niinkin, että tiedämme tarkkaan rajamme emmekä ylitä (enää) niitä, kun se ei perheelle kokonaisuutena olisi hyväksi.
Reissusi on instagramin kautta seurattuna näyttänyt niin ihanalta, ja mikä on erityisen ihanaa on se, että vastaavanlaisista reissuista olen puhunut ystäväni kanssa, joten kaikkea tuota ihanaa humalluttavaa vapautta on edessä, kun lapset kasvavat ja reissut vihdoin tulevat suunnitelluiksi ja toteutetuiksi.
Word! Ja tyynyn pureminen…! 😀 Välillä on pakko saada huutaa muustakin kuin hammas_vi**n_pesuista! Huutaa ilman sitä tyynyä ja ilman pelkoa keskeytyksistä. 😛 Ah, mä voimaannuin jo tosta ajatuksesta reissusta ilman lapsia. Täytyykin ottaa sellainen kesän to do -listalle! Älä yhtään tunne ainakaan syyllisyyttä siitä, että nautit täysillä reissusta. Kiitos nauttia! 🙂
Siis kuuluukin (- kiitos) nauttia!!! Kaikkien äitien ja isien edestä!! Ja etenkin itsesi 😉 ja tottakai kotona saa vähän kiukutella, kun kiva reissu loppui. Lapsetkin kiukuttelee! Antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä.
Äitiys on jotain mitä ei voi lukea ja opiskella etukäteen, ei kukaan järkevä tähän myllyyn muuten ryhtyisi. Silti on ihanaa olla äiti… ja se ei kyllä mitenkään vähene vaikka nuo natiaiset ovat jo aikuisuuden iän ylittäneitä.
Kiitos tekstistä! Aivan kuin omasta suustani. Ihanaa kun kirjoitat tuntojasi niin rehellisesti ja taitavasti. Tämä on sitä parasta vertaistukea ☺ olen huomannut saman että kotiinpaluu on aina erityisen tuskallista. Huolettoman reissun jälkeen on haastavaa palata aikataulutettuun ja kitinän täyteiseen arkeen
Olipas hieno ja ajatuksia herättävä teksti. Odotan esikoistani ihan näinä päivinä saapuvaksi. Välillä irtaannun vauvakuplasta ihan totaalisesti, säikähdän vähän. Mustako äiti? Osaan kuvitella itseni erinomaisen hyvin pienen, avuttoman olennon hoivaajana. En usko, että mikään määrä yöitkua ja paskaa tekee siitä sietämätöntä. Mutta entäs sitten, kun pikku takiainen on vähän isompi, ja kaipaa ihan erilaisia asioita? Mä en oikein osaa sanallistaa tätä kovin hyvin, mutta vähän pelottaa, että musta tuntuu siltä mitä kuvailet tässä tekstissä, paitsi paljon vahvemmin. Ja koko ajan. Oon aika vaativa tyyppi, joten voi olla, että vaadin itseltäni vähän liikaa äitiydessäkin. Että se oma aika rikkoisi kiintymyssuhteen ja jättäisi mut emotionaalisesti etäiseksi lapsiparalle. Järjellä tiedän, ettei se mene noin. Mutta silti: olen niin paljon muuta, ja HALUAN olla niin paljon muuta. Ja äitiys on niin paljon, niin kokonaisvaltaista. Miten kaikki se mahtuu yhteen elämään? Toivon todella, että muksustani tulee kaltaiseni introvertti, hah. Olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos voitaisiin nököttää hissuksiin vaikka lukemassa samassa tilassa ilman turhaa huseerausta. Noh, onneksi isänsä on seurallinen tapaus siltä varalta että pikkutyyppi ei jaksa innostua mun hissuksiin olevaisesta elämäntavasta. Ne voi pitää seuraa toisilleen kun mä jäähdyttelen päätäni itsekseni! Mutta on tää vaan pirun jännittävää ja aika pelottavaakin.
Kiitti sun blogista yleisesti. Olen saanut täältä hirveän paljon kaikkea käytännön vinkeistä (sairaalakassista imetyspesään ja vastasyntyneen kamoihin) aina ajatuksia herättäviin ja toisaalta omiakin ajatuksia jäsentäviin juttuihin.
Kiitos tästä