Otsikon jälkimmäistä osiota olen viime päivinä joutunut puntaroida uudemman kerran. Luin silmät äimistyksestä selällään ja sitten toisaalta nenä turtumuksesta nyrpistyneenä HS Meidän Perheen artikkelin miehistä, jotka eivät pidä perhevapaita. Että huhuh, taas mennään.

Isät kertoivat jättävänsä lastenhoidon äitien vastuulle esimerkiksi siksi, että naisten mielestä lapset tuoksuvat hyvältä, äiti on lapsille tärkein ensimmäiset vuodet, naisilla on erityinen suhde lapsiin ja koska naisilla on maitoa erittävät rinnat. ”Miksi miehistä yritetään tehdä naisia?”, kyseli eräs isä.

Omia syitään jättää perhevapaat pitämättä isät perustelivat muun muassa sillä, että jonkun muksut on pakko hoitaa ja vaimo on hommassa parempi, työ on miehen pääasiallinen elämäntarkoitus (vaimon elämäntarkoituksen ollessa sisäänrakennettu tämän naiseuteen), uraputki ottaisi osumaa perhevapaista, työnteko on mukavampaa kuin lasten kanssa oleminen ja no hei, koska lapset nyt ylipäätään ovat tylsiä.  

Jos jotain positiivista tästä hakee, olipahan piristävää lukea kerrankin myös niitä perimmäisiä, sukupolvelta toiselle periytyviä, syitä vanhemmuuden epätasa-arvoon. Sen sijaan että hoettaisiin vain jotain ympäripyöreää taloudellisista syistä (joita kuitenkaan ei yleensä olla edes selvitetty tai laskettu sen kummemmin), ollaankin rehellisesti sitä mieltä, että nainen nyt vain syntyy hoivaviettiseksi äidiksi ja mies itsekkääksi uratykiksi. Että muuta ei voida, ja hyvä niin.  

Kyky vanhemmuuteen ei katso sukupuolta

Lisääntyminen on fysiologista; siihen tarvitaan munasolu sekä siittiösolu ja kohdullisen keho, jossa lapsi voi kehittyä ja syntyä. Mutta vanhempana olemiseen ei sukupuolella ole yhtään mitään merkitystä. Vanhemmuus on sitä, mikä alkaa, kun lapsen kanssa muodostetaan perhe, kuului siihen sitten minkälainen kokoonpano tahansa.

Kukaan ei pullahda maailmaan ohjelmoituna toimimaan vanhempana. Esimerkiksi hoivavietti ei ole sukupuoleen sidottu asia, vaan persoonaan. Minussa ei ole erityisen vahvaa hoivaviettiä. Ei, vaikka olen saanut äitiyden arvotittelin. Omat lapseni tuoksuvat nenääni kyllä hyvältä, mutta olen myös oppinut tarvittaessa hengittämään varovaisesti vain suun kautta. Perhe on minulle äärettömän tärkeä, arvoasteikon kärjessä, mutta tarvitsen kukoistaakseni muitakin rooleja kuin äidin.

Enkä minä todellakaan ole parempi vanhempi kuin puolisoni tai hän minua parempi; meillä on molemmilla heikkoutumme ja vahvuutemme tässä hommassa. Ja siksi tiedänkin varmaksi sen, että puolison vanhemmuus tekee myös minun vanhemmuudestani paremman.

Vanhemmuus opitaan, ja on onni, että on voinut kompuroida opintiellä toinen toistaan tukien.

Jaettu vanhemmuus on kuumaa ja lisää parien välistä liimaa

On myös kerrottava sille naiseksi muuttumista pelkäävälle isälle, että perhevapaat kanssani jakanut puolisoni ei ole muuttunut naiseksi. Yllätys! Ei, vaikka on viettänyt kotona lasten kanssa yhteensä vuosia ja yhä, koululaisten isänä, on osittaisella hoitovapaalla. Itseasiassa vastuuta kantava ja läsnä oleva vanhemmuus on tehnyt hänestä silmissäni vielä noh, miehekkäämmän. Se, että me olemme tässä yhdessä, perhe-elämän onnen ja kaaoksen jakaen, on kuumaa.

Eikä tämä päde vain meihin. Toivoisin saavani joskus lukea aiheesta tutkimuksen, mutta sitä ennen on tyydyttävä tällaiseen yhden naisen laajan tuttavapiirin huomioon:

Kuluneen kymmenen vuoden aikana useat tuttavapiirissäni tai kaverin kaverin tuttavapiirissä olevat lapsiperheelliset heteroparit ovat päätyneet eroon. Näistä tapauksista 97 prosenttia on sellaisia pareja, joiden lapsiperhe-elämän ja kodin askareiden pyörittäminen on jakautunut epätasa-arvoisesti. Kaikissa näissä tapauksista eroa on halunnut nainen.  

Perhevapaiden huonot puolet osuvat myös naisiin

YK:n pääsihteeri Antonio Guterres sanoi tällä viikolla pitämässään puheessa, että tällä tahdilla sukupuolten välinen tasa-arvo saavutetaan 300 vuoden päästä. Voi hyvä päivänkakkara sentään.

Tästä tahdista kertoo myös se, miten HS Meidän Perheen artikkelissa miehet nurisevat siitä, miten eivät voida jäädä kotiin, koska se tekisi huonoa heidän uralleen. Kas kun sitä samaa se tekee myös naisten uralle, palkkakehitykselle ja eläkkeille, mutta se on edelleen ikään kuin oletusarvo, jotain miten asiat nyt vain ovat.

Ja breaking news: myös naisia kotona olo puuduttaa ja lasten kanssa oleminen on välillä tylsää kuin äänikirjan kuunteleminen 25 prosenttisella nopeudella. Sillä miten raskaaksi, ihanaksi, tylsäksi tai riemukkaaksi pienten lasten kanssa olemisen kokee, ei ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa.

Perhevapaat jakaessa ymmärtää myös paremmin toista vanhempaa, kun molemmat kokevat vuorollaan perhevapaalla olevan kotivanhemman ja töissä käyvän pikkulapsen vanhemman elämää. Ei tule sitten ihan niin helposti ihmeteltyä, miten kotona ei ole työpäivän aikana ehditty edes lounaan jälkiä siivota, vaikka töissä on vedetty viisi hiostavan vaikeaa myyntipalaveria eri puolilla kaupunkia, tai miksi töistä tuleva ei halua vapaapäiviään täyteen ohjelmaa, vaikka kerrankin voitaisiin tehdä jotain muuta kuin vain kököttää kotona tai puistossa.

Tämän soisi muistavan ihan jokaisen, sillä Hesarin jutussa oli myös miehiä, jotka kertoivat, että olisivat halunneet olla enemmän kotona, mutta kumppani omi kaikki vapaat. Tosin vuonna 2022 uutisoitiin, että 90 prosenttia isistä haluaa luovuttaa mahdollisimman paljon vanhempainrahapäiviä äidille.

Viime vuonna uudistunut perhevapaajärjestelmä rakentuu niin, että ensin synnyttävä vanhempi saa 40 päivän raskausvapaan, minkä jälkeen Kela maksaa molemmille vanhemmille 160 ansiosidonnaista päivärahapäivää. Omasta kiintiöstään vanhempi voi luovuttaa enimmillään 63 päivää toiselle.

Vanhemmuus on toive, ei pakko

Kaikista eniten perhevapaat käyttämättä jättävien isien ajatuksissa häiritsi luulo siitä, että lastenhoito on jotain pakollista. Toki se sitä on, jos on ottanut kantaakseen vanhemmuuden vastuun. Mutta tässä ajassa Suomessa vanhemmuus ei ole mikään pakollinen juttu. Sukua ei ole tarvitse jatkaa, ei sosiaalisista tai taloudellisista syistä tai edes oman vanhuuden hoivan turvaamisen takia. On ehkäisykeinoja, ja alkaneen raskaudenkin voi keskeyttää.

Vanhemmuus ei ole pakko, vaan hauras toive.

Me olemme toivoneet ja sitten vielä elävänä saaneetkin kaksi lasta maailmaan, osaksi perhettämme. On ajanlasku ennen ja jälkeen vanhemmaksi tulemisemme, muuten vuodet menevät iloisesti sekaisin. On ollut raskasta ja on ollut niin onnellista, että se on liian herkkää, monisyistä ja ainutlaatuista kuvattavaksi sanoin.

Minä en ole ollut lapsille se tärkein ensimmäiset vuodet, eikä siihenkään sukupuolella ole ollut merkitystä. Perhe on ollut se tärkein, me olemme se tärkein.

Jaa