*-merkityt kirjat saatu arvostelukappaleena

Uusi lukuvuosi on hyrähtänyt käyntiin leppoisasti. Tammikuusta lomailin sen alun ja lopun, joten kirjojen kanssa piehtarointiin jäi mukavasti aikaa.

Kirjapäiväkirjavuoden 2023 ensimmäisenä kuukautena luin tai kuuntelin seitsemän kirjaa: tylsyyttä ylistävän tietokirjan, pohjalaisen sukuromaanin toisen osan, esseitä polkupyöräilystä, klassikkorunoteoksen, esseitä filmivalokuvaamisesta, Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sukusaagan ensimmäisen osan ja ekologisen romaanin ihmiskunnan häikäilemättömästä itsekeskeisyydestä.

Tässä kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista tarkemmin:

Juha T. Hakala: Tylsyyden ylistys: ikävystyminen on luovuuden alku

• Alma Talent 2018 (äänikirja 2020)
• Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Oletko koskaan miettinyt, miten moni menneen ajan suuri keksintö olisi jäänyt pulpahtamatta mieleen, jos niiden keksijät olisivat voineet täyttää tyhjät tylsät hetket puhelimensa sovelluksia paukuttamalla ja somevirtaa pläräilemällä?

Minä olen, ja kimurantti viha-rakkaussuhteeni älypuhelimiin meni yhä enemmän mutkalle kuunneltuani Juha t. Hakalan kirjan Tylsyyden ylistys. Kirja innoitti minut kirjoittamaan ihan oman tekstinsä tylsyyden tärkeydestä, tuo postaus löytyy täältä. Hakala on kasvatustieteen professori sekä filosofi ja kirjassaan hän pohtii ja moderniin aivotutkimukseen perustaen osoittaa, että tylsistyminen tekee hyvää. Ikävystymistä kannattaisi oikeastaan vallan tavoitella, sillä siinä piilee luovuuden alku.

Eikä kyse ole vain luovuudesta, vaan siitä, että mahdollisuutemme vältellä pieniäkin tylsistymisen hetkiä uppoamalla puhelimen tarjoamaan virikeviidakkoon tukkii aivomme. Sen sijaan, että jatkuvasti saatavilla oleva tieto olisi tehnyt ihmisistä viisaampia, se on saanut aivomme ylivireystilaan. Valtava datamäärä yhdistettynä tiedon sirpaleisuuteen tekee meistä hajamielisiä.

Hakala kirjoittaa kirjassaan, että moderni ihminen tuntee itsensä hyvin pintapuolisesti. Siihen on syynä se, että hän ei kuuntele omia ajatuksiaan, ei anna niille aikaa tulla kuulluksi. Jokainen keskusteluhetki oman itsensä kanssa täytetään uutisotsikkojen virralla, pelien timanttikilkkeellä ja kahden sekunnin videoilla toisensa perään.

Kirja ei sinällään tarjoillut uusia ajatuksia, mutta sen tylsistymisen voimaa ylistävät faktat pönkittävät varmuuttani siitä, että vaikka Instagram Stoorien poisjättäminen oli itselleni taloudellinen hirttosilmukka, se oli myös luovuuteen perustuvan urani kannalta tarpeellinen ja hyvä päätös.

Äänikirjan lukee Antti Virmavirta –  jonka äänestä minulle tulee aina ja iankaikkisesti mieleen Pulkkinen-sketsisarja – mikä on nappivalinta Hakalan jutustelevalle ja professorihumoristiselle tekstille.

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö*

• WSOY 2022
• Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken perhesaagan toinen osa oli lomakaverinani lakeuksilla, sillä kuten minun juureni, myös Alakosken ja tämän kirjasarjan juuret ovat Pohjanmaalla.

Lontoon tyttö -kirjassa on 50-luku, ja pääroolin romaanissa ottaa Greta, Hildan esikoistytär. Greta lähtee Vaasasta Tukholman kautta au pairiksi Lontooseen. Siellä asiat ovat niin paljon fiinimmin: kodit, huulipunien sävyt, pöytäkeskustelut, kaikki! Lontoo ja lontoolaisena eläminen on parasta, mitä Greta voi kuvitella. Suurkaupungin lumo vaihtuu kuitenkin ruotsalaiseen tehdasmiljööseen ja perheenäidin rooliin Gretan rakastuessa.

Siinä rinnalla kuljetetaan tarinaa Gretan niin ikään Ruotsissa asuvasta Jonni-veljestä. Jonnin holtittomuus perhesuhteidensa kanssa, taloudellinen menestys ja arvostus ammattiyhdistysliikkeessä ovat tarinan vastaparina suorastaan puistattavia –  ja ehkä vähän turhankin selkeähakuisesti alleviivaavat naisen paikkaa tuon ajan yhteiskunnassa.

Onko mikään lopulta muuttunut yhden sukupolven aikana, naisen asema, paikka tai mahdollisuudet?

Perhesaagan ensimmäisessä osassa, Pumpulienkelissä, Alakoski kirjoitti historialliset tapahtumat ja poliittiset päätökset osaksi tavallisen ihmisen elämää. Nyt tuo sama jää ikävästi hivenen väkinäiseksi yritykseksi. Se voi johtua siitäkin, että päähenkilö Greta jää tässä etäiseksi hänkin, kun taas edellistä kirjaa lukiessani opin tuntemaan Hildan, kulkemaan hänen rinnallaan tehtaan työtaisteluissa ja sodan varjossa. Mietin, johtuuko se siitä, että Gretan tarina perustuu hyvin löyhästi Alakosken oman äidin elämään. Ehkä niin läheistä päähenkilöään käsittelee liian varovaisesti?

Pidinkin tässä kirjassa eniten niistä osioista, joissa ääni on annettu Hildalle. Hän asuu yhä työtaisteluissa aktiivisen ystävänsä kanssa Vaasassa, tekee töitä Pumpulilla, pitää yhteyttä maailmalle lähteneisiin lapsiinsa ja kaipaa tapaturmaisesti kuollutta puolisoaan.

Seuraavassa kirjassa päähenkilöinä lienevät Gretan lapset ja aloitusmiljöönä 1970-luvun Ruotsi. Se tarkoittanee, että kirjailijan havainnot kääntyvät hänen omiin kokemuksiinsa, mitä odotan mielenkiinnolla.

J.P. Pulkkinen: Täydellinen keksintö. Polkupyöräesseitä.

• Teos 2022
• Äänikirjan lukija: J.P Pulkkinen

Ah, polkupyörä! Se oli minulle jo lapsuudessa vapauden mahdollistaja, ja sitä se on yhä. Pyörän selässä olen vapaa metroreiteistä, bussiaikatauluista, fossiilisista polttoaineista ja sisäilman tunkkaisuudesta. Mitä kreisimpi pyöräilysää, sitä enemmän tunnen olevani myös vapaa kaikenlaisista ennakko-oletuksista ja normeista, keski-ikäisyyden tunkkaisuudelle keskisormea näyttävä anarkisti.

Tällä pohjustuksella voitte arvata, että jos on kirjoitettu kokonainen kirja esseitä pyöräilystä ja polkupyöristä, se saa minut hykertelemään. Kirjailija ja palkittu toimittaja J.P. Pulkkinen on intohimoinen pyöräilyn harrastaja, ja hänen esseekokoelmansa on ylitys tuolle maailman parhaalle keksinnölle: polkupyörälle.

Kirjan kymmenessä esseessä käsitellään pyöräilyn historiaa, polkupyörän roolia populaarikulttuurissa ja sitä, miten polkupyörä on ollut osana yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. Esseissä käydään leppoisilla pyöräretkillä ja pyöräilykisoissa, joissa poljetaan kuoleman uhallakin. Oman lisänsä tuovat keskustelut muiden pyöräilevien ja pyöräilykulttuuria tutkivien ihmisten kanssa. Kaiken taustana loistaa pyöräilyn mahdollistama huumaava vapaus.

Pulkkisen esseissä näkyy hänen vahva toimittajataustansa. Vaikka tekstit on kirjoitettu minämuotoiseksi, ne eivät jää pyörittelemään yhden pyöräilyyn hurahtaneen kuusikymppisen hikisiä spandexeja. Tekstit ovat kuin rennolla otteella mutta vakaalla ammattitaidolla kirjoitettuja dokumentaarisia esseekatsauksia polkupyörän ja polkupyöräilyn merkitykseen maailmassa.

Dokumentaarisuuden tunnetta lisäsi se, että kuuntelin kirjan äänikirjana. Radiotoimittajanakin pitkän uran tehneen Pulkkisen ääntä on miellyttävä kuunnella, sillä tavalla turvallisella tavalla kuin merisäätä.

Lopulta jäin kaipaamaan vain esseetä laatikkopyöräilystä tai muista perhepyöristä. Esseistä kuitenkin selviää, että Pulkkinen on itse kuljettanut lapsiaan raskaasti poljettavan pyörän tarakalla rämisevällä istuimella, kuten noihin aikoihin tapana oli. Hän ei pikkulapsiperheaikoinaan siis päässyt kokemaan, mikä vapauden tunne siitä seuraa, kun perhefarmari pienine matkustajineen kulkee kaurapuurovoimin.  

Sylvia Plath: Ariel. Runoja

• Kirjayhtymä 1983 (Alkuperäisteos 1965)
• Suomentaja: Kirsti Simonsuuri

Voi millä riemulla lähdin noutamaan pitkään kirjastosta jonottamaani runouden klassikkoteosta, Sylvia Plathin viimeiseksi jäänyttä teosta, Arielia. Ja miten pettyneeksi ja tyhmäksi itseni tunsin, kun en ymmärtänyt siitä juuri mitään.

Arielin sanotaan kuuluvan viime vuosisadan merkittävimpiin runoteoksiin. Kirjan esipuheessa suomentaja Kirsti Simonsuuri kuvailee Plathin runojen osoittavan äärimmäisyyteen vietyä älyllistä tietoisuutta ja muistuttaa, miten kriitikot ovat nähneet tässä viimeiseksi jääneessä ja postyymisti julkaistussa teoksessa samaa kielellistä kypsyyttä kuin runouden harvoilla ja valituilla suurnimillä kautta vuosisatojen.

Itse arvelin löytäväni Plathin runoista peilipintaa ja jonkinlaista ajatonta viisautta aiheista, jotka meitä molempia yhdistävät, vaikka Plath kuoli vuosikymmeniä ennen syntymääni. Arielin runot käsittelevät muun muassa perhe-elämää, äitiyttä, oman tilan kaipuuta, yksinäisyyttä ja jännittävänä lisänä jopa mehiläisiä. Sylvia Plathin elämään perustuvassa fiktiivisessä romaanissa, Elin Cullfedin kirjoittamassa Euforiassa, kokonaisuus kouraisi sisuksiani erityisellä tavalla. Mutta nyt fiktion esikuvan todellisia runoja lukiessa oli toisin.

Minä luin ja luin, yritin käännellä sanoja mielessäni, löytää koodin, jolla runosäkeet yhtäkkiä loksahtaisivat auki ja ymmärrettäväksi. Mutta ei. Otetaan silmät kiinni plaraamalla kirjasta satunnainen kohta:

”Niiden käärmehapot suutelevat.

Ne kivettävät tahdon. Irralliset, hitaat erehdykset

tappavat, tappavat, tappavat.”

Tuo Jalava-runon lopetus ei aukea minulle sekään. Mietin, voiko syynä olla se, että en lukenut runoja alkuperäiskielellä. En edes saata kuvitella, miten hankalaa runojen suomentaminen on, etenkin tällaisten runojen, mutta mietin, voisiko matkalla kielestä toiselle hävitä jotain, mikä olisi avain ymmärrykseen.

Luin silti koko runokirjan; pieninä palasina iltaisin, ennen kuin aloin lukea romaania. Runot leikittelevät kuolemalla, sen verran ymmärsin minäkin, ja vilisevät luontometaforia sekä hassuja ja jännittäviä sanoja: ruususto, lehmänraskas, kuparihome, hunajapiika, marto, pahanilkinen. Siihen nähden, että maiskuttelin sanarimpsuja hahmottamatta niiden kokonaisuutta, Plathin runokirjan lukeminen oli kummallisen rauhoittavaa.

Antti Nylén: Johdatus filmiaikaan. Kirjoituksia valokuvaamisesta

• Siltala 2017

Minä olen kasvanut syleissä, joissa on minun lisäkseni roikkunut kameroita. Paappani kaulalla oli parhaimmillaan kolme kameraa: yhdessä oli sisällä värifilmi, yhdessä mustavalkofilmi ja yhdessä diafilmi. Paapan ullakolle perustamassa pimiössä koin ensimmäisen kerran ihmeen, kun nesteessä kelluvalle paperille alkoi punaisen valon hämyssä muodostua valokuva.

Oman kamerani sain helmikuussa 1994. Filmipokkarilla napattuun ensimmäiseen ruutuun tallensin perheemme kissan Pirren äitini viherkasvien keskellä. Liimasin kuvan tummansiniseen albumiin, jonka kanteen kirjoitin kansainvälisellä otteella ”kuvia eläimistä and paljon muusta tärkeästä”.

Jos en pitäisi niin kovin tarinoiden kertomisesta sanoilla, olisin hakeutunut opiskelemaan tarinoiden kertomista kuvilla. Nykyään työstän niin sanoja kuin kuvia, mutta matkalla tahti on nopeutunut ja käsityöläisyys hälvennyt. En muista enää edes perusteita filmin kehityksestä. Ylioppilaslahjaksi saamani filmijärjestelmäkamera on vaihtunut digiksi vuosia sitten.

Muutaman kuvan sijaan otan muutaman kuvan testatakseni asetuksia ja sen jälkeen sata kuvaa, joista karsin jatkoon muutaman ja joiden tekeminen jatkuu kuvankäsittelyohjelmassa. Valokuvan taika ja valokuvauksen taito ovat muuttuneet niin, että en tiedä, mitä paappa tästä kaikesta sanoisi. Autenttisuus on käynyt yhtä harvinaiseksi kuin filmirullat.

En halua palata menneeseen, mutta jokin tarve hidastaa minulla on, valokuvauksenkin suhteen. Siksi Antti Nylénin vuonna 2017 ilmestynyt Johdatus filmiaikaan. Kirjoituksia valokuvaamisesta -esseekokoelman lukeminen tuntui kuin rauhoittavalta silitykseltä. Nylén itse kiinnostui valokuvaamisesta vasta digitalisaation myötä, mutta toisin kuin voisi luulla, hän alkoi kuvata filmille. Kun digitalisoituminen otti tuloksellisuuden paineet niskoilleen, pystyi kemiallinen valokuvaus palata alkuun, valokuvaukseen ihan vain silkasta valokuvauksen riemusta.

Nylénin valokuvaa käsittelevät esseet ovat ihanan ärsyttäviä, ajatuksia kutittelevan älykkäitä ja piristävän nurinkurisia nykyajassa. Hän puhuu paljon valokuvauksen tekniikasta, erilaista kameroista ja filmeistä, mikä ei minua erityisemmin kiinnosta, mutta joka tuo suloista hurahtamissävyä intohimoisen harrastelijavalokuvaajan kirjoittamille sivuille. Samalla se avaa myös kemiallisen valokuvauksen 200-vuotista historiaa.

Pidin kirjassa etenkin valokuvauksen olemassaoloa ja valokuvan olemusta pohdiskelevista esseistä. Nylén kertoo esseissään myös esimerkiksi sen, miksi filmivalokuvaus on hänelle kapitalismille pyllistämistä ja miksi vegaani, filmien ja niiden kehitysaineiden eläinperäisistä aineksista huolimatta, valitsee filmikuvaamisen.

Eniten hykertelin esseen ”Jälki” äärellä. Filmikameralla kuvatessa syntyy jälki, yhteys kuvattuun hetkeen, henkilöön ja esineeseen. Tunnistan ajatuksen selkeästi, pystyn kosketella sitä jälkeä kuin valokuvasta hehkuvaa lämpöä. Digikameralla jälkeä ei jää, tai ainakin se on hähmäinen. Digikuvasta häviää alkuperäisyyden tunnusomaisuus, ja kuten Nylén sanoo, digitaalinen kopiokaan ei ole edes kopio, vaan ”sama uudestaan”. 

Kun otan digikameralla kuvan pappani ottamista ja kehittämistä kuvista ja laitan sen kuvan nettiin, filmikuvien jälki ei tartu mukaan, vaan häviää.

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

• Bazar 2015 (alkuperäisteos 2007)
• Suomentaja: Sanna van Leeuwen

Lapin-reissumme ajan samoilimme päivät tunturimaisemissa, mutta iltaisin matkasin toiselle puolelle maailmaa ja toiseen aikakauteen. Sarah Larkin kirjoittama Valkoisen pilven maa -romaani aloittaa Uuteen-Seelantiin ja sen 1800-luvun siirtomaa-aikoihin sijoittuvan neliosaisen sukusaagan, jota ystäväni kirjamakuni tuntien suositteli minulle.

Tarina alkaa, kun herraskaista elämää arvostava ja kaupungissa ikänsä elänyt kotiopettajatar Helen päätyy vastaamaan kirkon julkaisemassa lehdessä näkemäänsä ilmoitukseen, jossa uusiseelantilaiset ”kunnialliset naimattomat miehet” etsivät elämänkumppaneita. Samaan aikaan aatelisen lampaankasvattajasuvun uhmakas ja seikkailunhaluinen tytär Gwyneira Silkham saa tilaisuuden muuttaa ennalta-arvattavan tylsän elämänsä suuntaa, kun hänen isänsä häviää tyttärensä uhkapelissä uusiseelantilaisen lammasparonin pojalle.

Luonteiltaan ja taustoiltaan erilaiset Helen ja Gwyn kohtaavat purjelaivassa matkalla uuteen kotimaahansa, ja kolmisen kuukautta kestävän laivamatkan aikana naiset ystävystyvät. Kun uudessa kotimaassa odottanut elämä ei olekaan sitä, mitä Helen ja Gwyn ovat kuvitelleet, naisten välisestä ystävyydestä tulee tärkeä voimavara ja tulipilari.

En muista varmasti, olenko koskaan lukenut Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa kirjaa, mutta voisin melkein häpeäkseni vannoa, että en ole koskaan lukenut kirjoista sanaakaan maoreista. En osaa ottaa kantaa, miten hyvin romaani käsittelee Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaita, heidän kulttuuriaan ja kohtaloaan eurooppalaisten siirtolaisten mellastaessa valkoisen pilven maata uusiksi. Mutta sen mitä luin, luin suurella mielenkiinnolla.

Ja lukemista kirjassa riittää: sivuja on lähes 900. Tiiliskivimäinen olemus lupailee lukuromaania, ja Lark lunastaa nuo odotukset. Yhden luvun aikana voi kirjan tarinassa kulua kaksi päivää tai kaksi vuotta, ja sivuja tekee mieli ahmia saadakseen tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Päähenkilöiden lisäksi kirjan sivuhenkilöiden kohtalot loksahtelevat kohdalleen ja osaksi tarinaa niin herkullisesti, että sen luoma kirjallinen tyydytys tuntuu melkeinpä fyysisenä.

Valkoisen pilven maa -romaani on historiaa, romantiikkaa, jännitystä, upeita maisemia, draamaa ja hivenen saippuaoopperamaista juonitteluakin, mutta mitään kepeää hömppää tämä ei ole. Naisen asema ja mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä kulkuun eivät 1850-luvulla olleet häävit muutenkaan, ja oman raskaan vaateensa siihen tuo elämä siirtolaisena. Kaikesta huolimatta kirjan vire onnistui pysymään ”loppu hyvin, kaikki hyvin” -toiveikkuudessa. Saa nähdä; tämä kun oli vasta sukusaagan ensimmäinen osa, joten lukuelämyksen loppuun on vielä matkaa, onneksi.

Richard Powers: Hämmästys

• Gummerus 2022
• Suomentaja: Antero Tiittula
• Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Richard Powersin Hämmästys on ekologinen romaani ihmiskunnan häikäilemättömästä itsekeskeisyydestä maapalloa ja muunlajisia kohtaan. Kirja on myös tarina isän ja pojan välisestä vahvasta suhteesta sekä erityislapsen erityislaatuisesta kyvystä kokea ympärillä oleva.

Yhdeksänvuotias Robin ja hänen isänsä Theo asuvat jossain päin Yhdysvaltoja. Elämä tuntuu kovin raskaalta kannettavaksi, niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Vain luonnon keskellä erämaassa isä ja poika saavat olla omanlaisiaan, tuntea hetken olevansa turvassa. Heti sivilisaation pariin palatessa ongelmat hyökyvät päälle:

Robinin koulu, jonka tiukkoihin lokeroihin ja kaveripiireihin nepsy-lapsi ei kolhuitta sujahda. Vaateet lapsen lääkehoidon aloittamisesta, mihin Theo suhtautuu jyrkän kielteisesti. Theon työ elämän edellytyksiä avaruudesta etsivänä astrobiologina, jonka tutkimusten rahoitus on vaakalaudalla tiedevastaisen maanjohdon valtiossa. Maapallo, jonka kuolinkorinalta ihmiskunta sulkee korvansa. Kaiken lisäksi Theon puoliso ja Robinin äiti on kuollut muutamia vuosia sitten yllättäen, mikä laskee raskaan surun painon kaiken ylle.

Romaani ei ole dystopia, sillä kaiken tämän kaiken keskellä me elämme, mutta mukaan sekoittuu scifimäisiä piirteitä. En tiedä tarpeeksi esimerkiksi astrologian uusimmista kehitysaskeleista tai neuropsykologian mahdollisuuksista, jotta voisin hahmottaa, mikä kaikki on todellisuudesta lainattua ja mikä kirjailijan kuvittelemaa. Se häiritsi tarinaan uppoutumista.

Lisäksi kerronta on omaan makuuni välillä turhan paatoksellista, mikä on luultavasti tarkoitettu terävöittämään juonta, mutta läiski oman lukukokemukseni ylle epäuskottavuutta.

Joka tapauksessa kirja on valtavan taiten taustoitettu ja ladattu täyteen kaiken kirjavia tunteita lukijan tai äänikirjan kuuntelijan poimittavaksi. On mielenkiintoinen ja kamalakin valinta laittaa luontokadon keskellä tapahtuvan romaanin päähenkilöksi lapsi. Miksi aikuiset esittävät kaiken olevan normaalisti, vaikka lasten tulevaisuus murenee ympäriltä?

Luontodokumenttimainen kertojaääni Jukka Pitkänen on nappivalinta äänikirjan lukijaksi.