*-merkitty kirja saatu Instagramissa toteutetun kaupallisen yhteistyön osana

Mitä parahultaisinta Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Sen kunniaksi tänään tarkemmassa tutkailussa viime kuussa lukemani ja kuuntelemani kirjat – siitäkin huolimatta, että niistä vain yksi on suomalaisen tekijän kynästä. Mutta se annettakoon anteeksi, sillä luen niin paljon kotimaista kirjallisuutta, että on ihan suotavaa välillä käydä lukumatkoilla ulkomailla.

Syyskuussa matkailin kirjojen mukana Japanissa unelmoimassa helposta työstä, Yhdysvalloissa Georgian maaseudulla maailmansotien välisenä aikana, Pariisissa todistamassa kirjan päähenkilölle tapahtuvia kauheuksia, Englannin Devonissa kärpäsenä katossa taiteilijapariskunnan kotona ja suomalaisessa pikkukaupungissa seuraamassa ihmisten unelmia ja murheita.

Tässä viisikon minussa herättämät ajatukset ja tuntemukset:

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

• Into Kustannus 2022
• Suomentaja: Raisa Porrasmaa
• Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Tämä kirja tuli vastaan äänikirjasovelluksen suosituksissa, enkä oikein tiedä, mikä siinä sai minut napsauttamaan auki lisätiedot. Kirjan kansi näyttää tietokirjalta tai self help -oppaalta, enkä nyt juuri jaksaisi lukea työelämästä mitään neuvoja, olen vähän liian rikki siihen. Mutta tämähän onkin romaani, japanilainen romaani!

Fiktiivisenä olin valmis sukeltamaan kirjan nimen taakse, maailmaan, joka tuntuu vereslihaisen henkilökohtaiselta ja koskettavalta juuri nyt.

Kirjan tietotyötä tehnyt päähenkilö on uupunut ja etsii työtä, jossa ei tarvitsisi ajatella. Mielellään ei myöskään tarvitsisi olla muiden kanssa tekemisissä. Hän päätyy monenmoisiin tehtäviin: tarkkailemaan salassa asennettuja valvontakameroita, kiinnittämään mainosjulisteita, kirjoittamaan elämänohjeita riisikeksipusseihin, laatimaan bussilinjoille mainoskuulutuksia ja pitämään silmällä luonnonpuistoa. Työt vaikuttavat alkuun helpoilta, mutta jokainen niistä kiskaisee päähenkilön mukanaan ja lopputulemana on mitä eriskummallisimpia tilanteita ja kohtaamisia.

Lukiessani havahduin välillä muistelemasta erästä vanhaa työkaveriani ravintola-alalta. Minä itse tein töitä lukio-opintojen jälkeen jatko-opiskelupaikkaa tavoitellessani, hän oli korkeakoulutettu ja asiantuntijatöissä loppuun palanut. Me molemmat vietimme ravintolassa välivuotta.  Hän janosi olla ajattelematta, minä janosin päästä ajattelemaan. Ja nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, huomaan minäkin tasaisin väliajoin päiväuneksivani suorittavasta työstä, joissa aivot saisivat levätä.

Unelma helposta työstä -kirja on outo, hauska, hämmentävä ja lakonisen surumielinen. Se osoittaa kirpeän humoristisella tavalla, miten perfektionisti päätyy lopulta antamaan itsestään kaiken silloinkin, kun ei tarvitsisi. Merkityksellisyys löytyy työstä kuin työstä, minkä voi nähdä kahdellatavalla: iloisena huomiona tai merkityksellisyyden väkipakkona. Japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneelle se on myös mielenkiintoinen kurkistus japanilaiseen arkeen, tapoihin ja vähän myös ruokakulttuuriin.

Päähenkilölle töitä välittävän virkailijan neuvo kirpaisee: ”Älä ryhdy viha-rakkaussuhteeseen työsi kanssa.” Auts, niin pääsi jo käymään.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

• WSOY 2022 (Alkuperäisteos 1982)
• Suomentaja: Kersti Juva

Alice Walkerin vuonna 1982 ilmestynyt romaani palkittiin aikoinaan Pulitzerilla, ja minä löysin sen vasta tänä vuonna ilmestyneen pokkariversion kautta. Kirja yllätti monin tavoin. Se on ehkä yksi aidoimmilta tuntuvista romaaneista, joita olen koskaan lukenut.

Kirja on kirjeromaani, joka sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan Georgian maaseudulle. Kirjeiden kirjoittaja on Celie, joka kirjoittaa alkuun Jumalalle ja vuosia myöhemmin myös kadonneelle siskolleen Nettielle, joka on päätynyt lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan. Ensimmäisen kirjeensä Celie kirjoittaa 14-vuotiaana, sen jälkeen kun hänen isänsä on raiskannut hänet ja usko Jumalaan saa särön.

Romaanissa kuvataan kipeitä ja kammottavia aiheita: seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, rasismia ja patriarkaalista yhteiskuntaa, jossa miehet kohtelevat naisia huonommin kuin mitään eläviä olentoja. Silti kirja onnistuu olemaan toiveikas, ei väkisin väännetyllä tavalla, vaan toiveikkuus tulee pienistä suurista asioista. Tärkeä voimavara Celialle ja tämän lähipiirille (sekä lukijallekin tarinan kestämiseen) on naisten välinen solidaarisuus ja ystävyys.

Kirjeiden edetessä alistuva ja omanarvontunnoton Celia kasvaa itsenäisemmäksi, oppii arvostamaan itseään ja löytää sisältään viisautta ja rohkeutta. Olisi ollut helppoa kirjoittaa kammottavat mieshahmot luupäiksi, jotka eivät siinä rinnalla opi mitään, mutta sen sijaan heissäkin alkaa pilkahdella ihmisyyttä. Ja tämä kaikki tapahtuu jotenkin tavattoman luontevasti, aidosti. Myös mukana kulkevat queer-teemat jotenkin vain tapahtuvat, että tajusin vasta jälkikäteen, että ai niin, ohoh, tämä kirjahan ilmestyi 40 vuotta sitten.

Osansa fiktiivisen kasvutarinan autenttisesta tunnelmasta on romaaniin luonut sen suomentaja Kersti Juva. Alkuun Celien kirjeet tuntuivat liian kömpelöiltä, että pohdin hetken, jaksanko lukea tätä. Mutta jotenkin sekä Walker (jonka alkuperäistekstiä en ole lukenut) että Juva ovat onnistuneet saamaan lapsellisen ja kirjoitusvirheisen tekstin rullaamaan niin että se tuntuu samaan aikaan Celien kirjoittamalta ja silti vie lukijaa lause kerrallaan eteenpäin. Ja kun Celie kasvaa, hänen tekstinsä hiljalleen muuttuvat oikeakielisemmiksi, syvemmiksi ja vähemmän kulmikkaiksi.

Häivähdys purppuraa -kirjan lainatessani luulin lainaavani rasismista kertovan romaanin, mutta tämähän olikin ennen kaikkea feministinen teos.

Pilvi Hämäläinen: Cindarella*

• Otava 2022

Mietin tätä lukiessani monta kertaa: Voinko kokea tällaisia tuntemuksia ja kelailla tällaisia ajatuksia olematta ihan ylimielinen mulkvisti? Saako tälle edes nauraa (ja miksi tämä naurattaa)?

Pilvi Hämäläinen kirjoittaa esikoisromaanissaan Cindarella pikkukaupungin ihmisistä, heidän unelmistaan, kipuiluistaan ja halustaan tulla hyväksytyksi ja rakastetuiksi. Kirjasta ihan puskee läpi miljöön hajut; rööki, vanha viina, tienpientareen lumisohjo, vahvat hiusvärit ja kerrostalon rappukäytävään pinttynyt kissankusi.

Tarinan päähahmokolmikon muodostaa samassa kerrostalorapussa asuva kolmen polven sukulaisporukka; tytär, äiti ja mummo. Jade-Adele on tiedostava, hyljeksitty ja teini-ikäisen vimmalla kotikaupungin pölyjen karistelemisesta haaveileva yläkoululainen. Tämän äiti Siru roikkuu kiinni kaikonneessa nuoruudessaan sekä osamaksujen autuudessa ja haistattaa kaikille pitkät jos niikseen tulee. Kaksikon yläpuolella asuu kissansa kanssa Sirkka, jolle on tärkeintä se, että ulospäin kaikki näyttää hyvältä, hallitulta ja vähän fiinimmältä.

Tarina tuntui etenkin alkuun jopa oksettavalta kuvaukselta huono-osaisuudesta ja sen periytymisestä, katkeruudesta, kipeästä kateudesta ja puhumattomuuden kulttuurista. Kuvotukseni sai häpeämään. Mikä minä olen taivastelemaan toisten (lähiömutsien) elämää, tekoja ja valintoja, olivat ne sitten totta tai todesta ammentavia?  Ja sitten vielä se, että Hämäläinen kirjoittaa kaikesta niin synkeän hauskasti, että jopa minä, mustan huumorin äärellä usein tonnin setelinä oleva, tyrskähtelin lukiessani ääneen. Nauranko heille vai heidän kanssaan– ja onko sillä väliä?

Tarinan annetaan kulkea aika pitkään ennen kuin lukijalle alkaa valjeta, miten sinne tänne tekstiin ripotellut yksityiskohdat, tapahtumat ja muistot alkavat nivoutua yhteen ja luoda uusia merkityksiä. Lopussa meno yltyy koomisen kamalaksi ja jotenkin, noh, nolon rakastettavaksi.

Pilvi Hämäläinen on monille muun muassa Putouksesta tuttu näyttelijä, paitsi minulle, ja oli hyvä lukea kirjaa ilman telkkarista tutun naaman luomia ennakko-oletuksia. En tiedä, mihin suuntaan se olisi ajatuksiani vienyt, mutta nyt lopputulemana oli mieleenpainuva lukukokemus: jotain ihan muunlaista kuin yleensä luen, jostain ihan muusta kuin omaa elämääni koskevasta (vai voiko niin edes kokea olematta se ylimielinen mulkvisti?).

Édouard Louis: Väkivallan historia

• Tammi 2020
• Suomentaja: Lotta Toivanen

Henkilökohtaisesta kirjoittamisesta minulle on opetettu, että pitää laittaa sanat menemään sitä kohti, mikä tekee kipeää, minkä tahtoisi unohtaa, mikä hävettää. Ei enää Eddy -esikoiskirjallaan minut vaikuttanut Édouard Louis todellakin tekee niin.

Vaikka en tiedä, kuinka paljon Lousin kirjoittamassa autofiktiossa on käytetty sen suomaa mahdollisuutta fiktiivisyyteen, silti kirjojen raivokkaan rehellisyyden ja suorastaan visvaisen kipeyden äärellä lukijana olen vähän kauhistunutkin.

Väkivallan historia kertoo illasta, jolloin Édouard Louis tapaa kadulla mielenkiintoisen miehen, Redan, ja kutsuu tämän kotiinsa. Yhteisymmärryksessä alkanut yö saa kuitenkin kammottavan käänteen ja Reda raiskaa ja melkein tappaa Édouardin.

Kerronta hyppii, kelaa, poukkoilee, vaihtaa kertojaa (tämä saattaisi aiheuttaa äänikirjana sekaannusta?) ja toistaa toistaa toistaa. Kerrontatavan koen alleviivaavan kahta asiaa. Ensinnäkin miten vaikeaa väkivallan uhrin on pitää kokemuksensa omissa käsissään, ilman muiden siihen luomia tulkintoja. Toisekseen miten väkivallan uhrin, tässä tapauksessa raiskatuksi tulleen, on käytävä traumatisoivaa kokemusta läpi uudelleen ja uudelleen muillekin kuin itselleen, lääkäreistä poliiseihin.

Itselleni kirja oli jotenkin, äh miten sen sanoisi, hankala. Tuntuu, että se on kirjoitettu kuin maniassa, pakonomaisessa tarpeessa saada tämä kaikki itsestä ulos mahdollisimman nopeasti. Kukaties niin onkin, mutta varmasti todellisuudessa kirjaa on viimeistään loppuhiontavaiheessa työstetty ja hinkattu pitkään. Jotenkin tämä kerronta sai hengästymään ja tympääntymään, kävin kirjan rivejä läpi suorittaen ja pakolla. Ehkä se on Loisin tavoitekin, saada pala kokemaansa myös lukijan kehoon.

Tai sitten minä vain ihan yksinkertaisesti suoritin tämän kirjan, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli juuri nyt lukea jotain muuta: meillä on lukupiirissä seuraavaksi käsittelyssä Édouard Louisin uusin kirja, ja ylipedanttisuuteen taipuvaisena tahdon lukea löyhästi sarjamuotoon kirjoitetuista kirjoista edelliset sitä ennen.

Elin Cullhed: Euforia: Romaani Sylvia Plathista

• Atena 2022
• Suomentaja: Laura Kulmala
• Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Fiktiivinen romaani runoilija Sylvia Plathin vuodesta 1962, joka jäi hänen viimeisekseen ennen itsemurhaa.

Romaani sijoittuu Devoniin, jonka vanhaan pappilaan Sylvia runoilijapuolisonsa Ted Hugesin ja esikoislapsensa kanssa on muuttanut Lontoosta. Sylvia odottaa toista lasta, pihaan istutetaan narsisseja ja kaikki on oleva kukkivaa, onnellista ja juurevaa maaseudun rauhassa. Mutta vaikka ympärillä on maaseudun väljyys, alkaa kahden taiteilijan perheessä tila loppua, kauniiksi laitetun kodin seinät hilautua lähemmäs.

En ole lukenut mitään Plathilta – nyt laitoin heti kirjastosta varaukseen sekä hänen klassikkoromaaninsa Lasikellon alla ja runokirjansa Ariel – mutta tunnen pääpiireittäin hänen elämänsä kulun surulliseen loppuun asti. Taiteilijakuvaukset kiinnostavat ja kutkuttavat aina.

Sylvia Plathin elämään perustuvassa fiktiossa joku kouraisee erityisesti. En melkein kehtaa sanoa, miten paljon samaistuin romaanin Sylviaan, niin raivostuttava, neuroottinen, itsekeskeinen ja noh, ihminen, hän on. Kirjan kirjoittanut Elin Cullhed on kertonut kirjan Sylviassa olevan paljon häntä itseään – ehkä itseni kanssa samanikäinen kirjoittaja tuo menneeseen tarinaan jotain tästä ajasta. Tai ehkä jotkut asiat vain ovat ajattomia, osittain universaalejakin.

Cullhed saa kynällään Sylvian tunteet ilmentymään minussa niin vahvana, että välillä on ihan ravisteltava Sylvia yltään ja muistettava, että nämä tunteet ovat lähtöisin romaanista, eivät minusta. Ainakaan täysin.

Sillä onhan tässä paljon samaistuttavaa. Kipuilut luovuuden sekä kirjoittamisen vaatiman tilan ja perhe-elämän välillä. Pienten lasten äitiys, joka antaa niin paljon ja ottaa vielä enemmän. Mielenterveysongelmat, ääripäästä toiseen ryskyvä mieli. Ja vaikka en ole maalle muuttanut kaupunkilainen, sellaisesta välillä romanttisia kuvitelmia rakentelevana näen senkin, miten sellaisen tapahtuessa alkaisinkin kaivata kipeästi takaisin kaupunkiin, kaupunkilaisuuteen.

Romaani kertoo myös hajoavasta avioliitosta, jossa lasten- ja kodinhoito on järjestetty varsin modernisti, mutta jossa silti vain miehellä on tilaa toteuttaa itseään kirjallisesti. Monet kerrat mietin Virginia Woolfin Oma huone -kirjaa. Sylvialta puuttuu oma huone, ennen kaikkea henkisesti.