Oi että, talvilomakausi alkaa ihan justiinsa! Mekin saamme kuin saammekin pakata reissukapsäkkiin sukset, vaikka emme Lappiin asti olekaan lähdössä. Mutta teille onnekkaille Lapissa ja etenkin Muonion likellä oleilijoille sekä muille lumiretkistä haaveileville; tässä kolme talviretkimuistoa Muoniosta, jossa saimme viettää pakkaspäiviä tammikuussa. Jos mieluummin hiihdät, täällä kolme retkokohdevinkkiä siihen tarkoitukseen.

Tässä postauksessa esittelemäni retkikohteet soveltuvat etenkin lumikenkäilyyn, mutta talvisaappaillakin pärjää. Meidän vuokramökkiimme kuului sopivat lumikengät myös lapsille, mutta yhden kokeilukerran jälkeen jätimme ne taas odottamaan lasten kasvamista. Kun aikuisilla kengät tuovat pitoa ja hankikantoa sekä sellaista kivaa tekemisenmeininkiä, lapsista lumikengät tuntuvat vain raskailta ja hankalilta möhkäleiltä. Sitä paitsi lumikengät jalassa ei pääse hyppimään vyötäisiä myöten lumeen!

Särkitunturi, noin 7 kilometriä (kodalle ja takaisin noin 4 kilometriä)

Särkitunturista saimme vinkin paikalliselta, kun pari vuotta sitten reissasimme ensimmäistä kertaa Muonioon. Tämä retkikohde osoittautuikin niin kaikin puolin mukavaksi, että teimme sinne heti kaksi retkeä: ensin kahdestaan puolison kanssa, ja todettuamme reitin parahultaiseksi kuljettavaksi myös lasten kanssa, lähdimme toisena päivänä retkelle vielä nelistään. Moni muukin on havainnut Särkitunturin kivaksi retkikohteeksi, sillä vaikka muualla Muoniossa on kauden ulkopuolella hämmästyttävän hiljaista, täällä kanssaretkeilijöitä on ollut joka kerta useampia seurueita.

Särkitunturin suosion takana arvelisin olevan kaksi asiaa: melko vaivaton vaellus tunturiin ja tunturista aukeavat häikäisevän upeat maisemat.

Särkitunturiin kulkeva polku lähtee Rovanimentien varressa olevan parkkipaikan tuntumasta. Jo parkkipaikalta on upeat maisemat Särkijärven yli Pallastuntureiden suuntaan.  Mutta lisää nannaa mykiöille on luvassa!

Kapuaminen tunturiin sujuu ensimmäisien kilometrien ajan melkein huomaamatta (paitsi jos lapsilta kysytään). Polku kulkee lumisen metsän halki ja nousu on niin loivaa, että kun jossain vaiheessa kurkistaa taakseen, hämmästyy. Maisema on alkanut aueta puiden latvojen yli, ja sydäntalven aurinko kohdevalaisee horisontissa siintävät tunturijonot.

Niillä kohdilla, kun polkuun tulee muutamat alamäet, saimme viime vuonna molemmilla retkillä seuraa kuukkeleista. Ne ja hömötiaiset sekä muut tintit lennähtelivät syömään eväspähkinöitä suoraan käsistämme. Mikä ihmeellinen Tuhkimo-hetki, jonka lapsetkin varmasti muistavat loppuelämänsä! Tällä kertaa lintuja ei kuitenkaan näkynyt, eikä lapasessa tarjolle kohotetut pähkinät houkutelleet ketään paikalle.

Metsähallituksen ylläpitämä Särkivaaran kota sekä sen yhteydessä olevat huussit sijaitsevat polun varrella noin kahden kilometrin taivalluksen jälkeen. Särkitunturi on niin kiva, että sinne kiipeisi ilman eväitäkin, mutta kyllä se on niin, että retki kuin retki on hyvä, kun on eväät, ja mahtavastakin retkestä tulee vielä mieluisampi, kun voi pitää evästaukoa.

Kun eväät oli herkuteltu, tahtoivat lapset tällä kertaa jäädä kodalle nuotion ääreen lämmittelemään siksi aikaa, kun me puolison kanssa jatkoimme vielä polkua pitkin ylemmäs. Hiljalleen puut alkoivat harventua, ja muutamat tunturissa sinnittelevät puut painovat neniään nöyränä kohti maata lumitaakan alla. Särkitunturilla ei ole korkeutta kuin 492 metriä, mutta näköalaa on tarjolla jokaisen kavutun metrin edestä yltäkylläisesti. Miten kaunis Suomi onkaan!

Särkitunturin laelta löytyy muutamia tunturilampia, ja Särkivaaran kodan vieressä olevalla lammella on myös laituri. Nyt lammet olivat toki jäässä, mutta voin vain kuvitella, miten ihana olisi pulahtaa tunturin viileään veteen vilvoittelemaan vaikka ruskaretkellä.

Oli vuodenaika mikä vain, kun on kavunnut ylös, paluumatka onkin sitten nopea ja helppo. Viime vuonna otimme lapsille mukaan pulkat, joilla he laskettelivat alas. Nyt mentiin jalkapelillä, samalla kun sininen hämärä alkoi sekoittaa laskevan auringon kanssa taivaankanteen vaaleanpunaisen eri sävyjä.

Pallastunturi, 5 kilometriä reitistä riippuen (kodalle ja takaisin alle 2 kilometriä)

Viime vuonna kävimme kulkemassa lasten kanssa Pallastunturin talviluontopolun. Noin 2,5 kilometrin mittainen helppokulkuinen polku lähtee Lapland Hotels Pallaksen vierestä. Lumikenkäilyyn tai kävelyyn tarkoitettu reitti kulkee tunturin kupeessa, ja sen varrella esitellään infotauluissa kasvien ja eläinten talvista elämää.

Tällä kertaa polkua ei kuitenkaan ollut tehty, emmekä halunneet lähteä lumikengättömien lasten kanssa tarpomaan umpihankeen. Niinpä lähdimme taivaltamaan ylös Laukukeroon johtanutta leveää ja suoraa polkua. Ilma oli sakeanaan lumipyrystä ja pysähdyimme siinä vaiheessa, kun emme enää nähneet lähtöpistettämme. Lapset asettuivat mukaan ottamiemme pulkkien kyytiin ja lähtivät laskemaan alas. Oli hulvatonta kuunnella, kuinka hiljaisessa ja lumen pehmentämässä äänimaisemassa kuului vain lasten riemukas kiljunta, joka etääntyi etääntymistään.

Olimme toivoneet Pallastunturin retkeemme myös piipahdusta Pallastunturin luontokeskuksessa ja sen näyttelyssä. Se on kuitenkin suljettu toistaiseksi, kun uutta luontokeskusta valmistellaan. Kun uusi luontokeskus aukaistaan, suosittelen ihan kannatusmielessäkin sisällyttämään vierailun sinne.

Vaikka retkemme Pallaksella jäi tällä kertaa vähän nysäksi, onneksi mukana oli eväät ja tiedossa kiva paikka, johon eväät kattaa. Vuokrattavan Pallaskodan vieressä sijaitsee Metsähallituksen ylläpitämä ja kaikille retkeilijöille avoin kota. Sinne on matkaa luontokeskukselta vain vajaa kilometri, ja sinne vievä polku on nimetty Orava-Avenueksi. Nimityksen takana ovat polun varrelta löytyvät seitsemän pronssista valettua oravapatsasta, jotka on aseteltu puupilareiden päihin. Näin oravat ovat bongattavissa, vaikka lunta olisi paksut kinokset.

Olostunturi, 4­­–7 kilometriä reitistä riippuen

Meidän vuokramökkimme sijaitsee Olostunturin kainalossa. Yleensä olemme suksineet sen ympäri mutkittelevia latuja, mutta kun ottaa alle lumikengät ja kiipeää puurajan yläpuolelle, ympärille avautuva tunturimaisema on viedä jalat alta jylhällä kauneudellaan.

Oloksen huipulle suuntautuva retki on aina ollut minun ja puolison pieni yhteinen hengähdystauko. Tai noh, hengästyttävä hengähdystauko, sillä nousu 524 metriä korkean tunturin huipulle tuntuu mukavasti kehossa. Mutta jos retkiseurueen lapset ovat innokkaita ja tottuneita vaeltajia, uskoisin reitin sopivan ainakin vähän isommille lapsillekin.

Me olemme lumikenkäilleet Oloksen huipulle useampaa kautta, mutta yksinkertaisinta lienee lähteä seuraamaan Huippureittiä. Jos ymmärrän reittikarttaa oikein, se lienee juuri se helppokulkuinen reitti, joka kulkee pitkin tuulimyllyille vievää huoltotietä. Me emme ole koskaan hoksanneet kiertää ympyrän muodostavaa reittiä, vaan kulkeneet samaa tietä takaisin.

Toinen valmiiksi viitoitettu ja pidempi reitti on Maisemareitti, mutta sitä emme ole vielä kokeneet. Voisin kuvitella sen olevan kiva, sillä reitin varrelta löytyy Maisemakota evästaukoa varten. Lisäksi reitti kulkee auringon hellimällä puolella Olosta, jos siis aurinko sattuu suomaan säteitään retkeilijöiden poskia kutittelemaan.

Me kuitenkin tahdoimme kiivetä huipulle ihastelemaan Pallastuntureille avautuvaa maisemaa. Tiesitkö, että tuo näkymä on yksi Suomen 27 kansallismaisemasta? Minä en tiennyt, olen ajatellut vain Kolia ja Punkaharjua, mutta en kyllä yhtään ihmettele kansallismaisemaksi nimeämistä. Samalla tavalla yhtä aikaa harras, onnellinen, nöyrä ja ilakoiva fiilis tulee Oloksen huipulla, katsellessa ympärillä humisevaa erämaamaisemaa ja kaiken keskellä ylväänä kohoavia Pallastuntureita.

Kun maiseman ihailulta maltoimme, kaivoimme esiin pikkueväämme; parit kaurakeksit molemmille ja muutamat kuksalliset kuumaa glögiä termarista. Toisella puolella Olosta matalalla loimottava aurinko maalasi tunturin kullallaan, saaden horisontin maiseman muuttumaan väreileväksi kangastukseksi. Auringon ulottumattomissa hanget välkkyivät yhä sinisinä timantteina, ja tuntui kuin tunturiin olisi piirtynyt raja talven ja kevään välille.

Jaa