Oletko koskaan miettinyt, miten moni menneen ajan suuri keksintö olisi jäänyt pulpahtamatta mieleen, jos niiden keksijät olisivat voineet täyttää tyhjät tylsät hetket puhelimensa sovelluksia paukuttamalla ja somevirtaa pläräilemällä?
Minä olen, ja kimurantti viha-rakkaussuhteeni älypuhelimiin meni yhä enemmän mutkalle kuunneltuani Juha T. Hakalan kirjan Tylsyyden ylistys (Alma Talent 2018). Hakala on kasvatustieteen professori sekä filosofi ja kirjassaan hän pohtii ja moderniin aivotutkimukseen perustaen osoittaa, että tylsistyminen tekee hyvää. Ikävystymistä kannattaisi oikeastaan vallan tavoitella, sillä siinä piilee luovuuden alku.
Aivot kroonisesti tukossa
Eikä kyse ole vain luovuudesta, vaan siitä, että mahdollisuutemme vältellä pieniäkin tylsistymisen hetkiä uppoamalla puhelimen tarjoamaan virikeviidakkoon, tukkii aivomme.
Hakala kertoo kirjassaan eräästä San Diagon yliopiston tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen aivojen läpi virtaa päivittäin television, internetin ja muiden tietolähteiden kautta niin suuri informaatiomäärä, että se saattaa biteiksi muutettuna olla 34 gigatavua. Sellainen määrä saisi keskimääräisen läppärin ähkyyn viikossa. Mitä sellainen määrä tietoa tekee luolaihmisten aivoillemme yhden päivän aikana?
Vaikka meillä on jatkuvasti saatavillamme valtava määrä tietoa, aivomme eivät kykene sen prosessointiin. Tämä on se, mikä itseäni kauhistuttaa: tieto virtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itsestäni tuntuu, että kaikki helposti ja nopeasti saatavilla oleva tieto itse asiassa tekee minusta vain tyhmemmän. Esimerkki:
Aloitellessani opiskelujen ohessa uraani toimittajana joskus viitisentoista vuotta sitten, olivat gps-paikantimet juuri tulleet markkinoille. Kesätyöpaikassani sanomalehden uutistoimituksessa, sellaisia ei kuitenkaan autoissa vielä ollut. Niinpä ajelin juttukeikoille vieraan kaupungin vierailla teillä pöytätietokoneen karttaohjelman kautta printattu kartta mukanani. Sama homma avustamassani paikallislehdessä, jonka juttukeikoille kuljin julkisilla, printattu reitti karttana taskussani.
Nyt ajatus tuntuu kauhistuttavalta. Tuntuu, että en löytäisi omia varpaitani, jos en voisi koko ajan älypuhelimeni karttasovelluksesta seurata, missä ne ovat.
Viisaus suodattuu bittien kautta hajamielisyydeksi
Sen sijaan, että jatkuvasti saatavilla oleva tieto olisi tehnyt ihmisistä viisaampia, se on saanut aivomme ylivireystilaan. Valtava datamäärä yhdistettynä tiedon sirpaleisuuteen tekee meistä hajamielisiä.
Tuntuu, että en muistaisi mitään, jos minulla ei olisi älypuhelinta sovelluksineen ja internetteineen apuani. Mutta voisiko olla enemmänkin niin, että olen antanut älypuhelimen ottaa aivoni haltuunsa ja siksi en muista mitään? Koska muistan kyllä edelleen esimerkiksi lapsuuteni ystävien lankapuhelinnumeroita ulkoa, mutta en eilen luomaani salasanaa johonkin älypuhelimeni kymmenistä sovelluksista.
No toisaalta en kyllä esimerkiksi muista monia perusjuttujakaan matematiikasta, on tullut tässä alakouluikäisten lasten kanssa huomattua (laventaminen, mitä se olikaan?), mutta jokin tässä on pielessä. Kun on niin paljon sisäistettävää, ymmärrettävää, tarkistettavaa, katsottavaa, vastattavaa, järjestettävää, luettavaa ja täydennettävää siellä puhelimessa, on aivan turha yrittää muistaa mitään ylimääräistä.
Harmi vain, että en voi itse valikoida, mitkä niitä ylimääräisiä ovat (havaintojeni perusteella eivät ainakaan laulusanat, jotka olen kuullut viimeksi 25 vuotta sitten), vaan ylikuormittuneet aivoni tuntuvat tökkivän muististani unholan roskikseen asioita summanmutikassa ja ilman että minä käyttäjänä voin hätäisiä siivouspuuhia juurikaan kontrolloida.
Ei aikaa kuunnella omia ajatuksiaan
Minulla on tapana kuunnella juoksulenkeillä äänikirjaa, siksi että juokseminen itsessään on toisinaan ja etenkin kurjassa säässä, noh, tylsää. Äänikirja vie toisiin maailmoihin ja saa jalat kulkemaan ilman että asiaa tarvitsee miettiä.
Toisinaan käy kamalasti ja kuulokkeista loppuu akku kesken lenkin. Tylsyys alkaa nousta polkua tamppaavista jaloista, syöksyy pyörimään vatsaan, kimpoaa siitä käsiin painavaksi väsymykseksi ja lopulta imaisee pään mukaansa. Askel askel askel, pimeää pimeää pimeää, tylsää tylsää tylsää.
Menee tovi jos toinenkin kamppaillessa omaa kehoaan ja sen mielitekoja vastaan. Mitä vaan muuta kuin tätä tylsyyttä! Sitten aivoissa naksahtaa varovaisesti päälle ajatuksia. Hiljalleen niitä alkaa vaellella pääni sisuksissa, päällekkäin, rinnakkain, lomikkain. Joskus meno niin lenteleväiseksi, että jalatkin alkavat liitää, vaikka ympärillä on vain helsinkiläisen talven ruskea säkkikangas ja jossain etäällä kulkevan maantien kohinan kaiku. (Vai juurikin sen takia?)
Hakala kirjoittaa kirjassaan, että moderni ihminen tuntee itsensä hyvin pintapuolisesti. Siihen on syynä se, että hän ei kuuntele omia ajatuksiaan, ei anna niille aikaa tulla kuulluksi. Jokainen keskusteluhetki oman itsensä kanssa täytetään uutisotsikkojen virralla, pelien timanttikilkkeellä ja kahden sekunnin videoilla toisensa perään.
Minä tahdon äänikirjani kuunnella, mutta on totta, että välillä pitäisi antaa aivojen olla, muhistella jo olemassa olevaa sen sijaan että on jatkuvalla syötöllä yrittämässä työntää sinne lisää pureksittavaa.
Oispa tylsää
Älkää siis ymmärtäkö väärin. Minä arvostan, suorastaan himoitsen tylsyyttä. Lapseni eivät tätä ymmärrä, enkä minäkään lapsena olisi ymmärtänyt, mutta yksi toiveeni lomille on aina kokea jotain harvinaislaatuista: tylsyyttä. Se on ihana tunne, varmuus siitä, että nyt on kuulkaa irrottauduttu arjen sähikäisistä.
Olen kirjoittanut aikaisemminkin, ihan painettuun kirjaan asti, miten elintärkeää omalle luovuudelleni on luuhailla. Kutsunkin sitä luovaksi luuhailuksi, minkä suorittajamieleni antaa heti helpommin anteeksi. Luuhailulla on joku tarkoitus; antaa ajatuksille tilaa kieppua ja täyttää omia luovuusvarastojaan.
Siksi yhden muijan kokemuksella väitän, että luovuuteen ei vaadita välttämättä alleviivattua tylsistymistä. Ei tarvitse istua sähkövian takia jumissa olevassa junassa horisonttiin tuijottaen, vaan kaltaiseni tekemällä rentoutuvat voivat antaa luovuudelle tilaa myös tekemällä jotain, mitä tehdessään ajatuksiinsa voi upota.
Luovuus tarvitsee kukoistaakseen inhottavan mukavan ikävystyneisyyden tunteen
Hakala puhuu kirjassaan siitä, miten nykymaailma saa ihmisen jatkuva aktiivisen reagoimisen ja varuillaan olemisen tilaan (katson sinua rakas paskapäinen työkaverini sosiaalinen media!) Se ei tee hyvää luovuudelle, sillä monien aivotutkijoiden viesti on selkeä: luovuus on arka lintu.
Luovuus on siitä ronkeli kaveri, että se ei jaksa taistella tilasta kiireen tai jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä tarjoavan älypuhelimen kanssa. Vasta kun tilaa on, se kaivautuu esiin pesäkolostaan. Luovuudelle parahultaiset pulpahtelutunnelmat tarjoaa levollisuus, rauha ja ikävystyneisyydestä kumpuava omiin ajatuksiinsa – sitä sen kummemmin miettimättä – uppoaminen.
Minulle sellaisen omiin ajatuksiinsa uppoamisen petaa se, että teen samalla jotain mieleistä, mutta niin tuttua tai simppeliä, että sitä ei juuri tarvitse miettiä.
Tuollaisia hetkiä minulle suodaan etenkin palstalla puuhastellessa ja neuloessa – niin ja siellä juoksulenkillä tai hiihtäessä. Ajatukseni saattavat uskaltautua leikkisäksi myös ruokaa laittaessa tai jopa siivotessa, kunhan hetkiä ei varjosta kiire. Ja on kai syynsä, miksi niin monet hyvät ideat ovat syntyneet ja ongelmat ratkenneet suihkun aikana. Siellä kun ei ole mahdollista täyttää päätänsä muulla kuin mekaanisella ja selkärangasta tulevalla pesulla.
Eihän tässä kaikessa sinällään ole mitään uutta tai hätkähdyttävää. Mutta välillä on hyvä kerrata ja kuulostella oman hyvinvoinnin (ja luovuuden!) perusteita, saada kevyt kannustava tönäisy oikeaan suuntaan.
Viikonloppuna ajattelin unohtaa puhelimen äänettömällä jonnekin ja tehdä jotain kutkuttavan tylsää.
Käyttäjätunnuksien ja salasanojen massiivista muistikuormaa on tullut usein mietittyä siitä vinkkelistä, että onko työmuistia oikeasti koeteltu samalla tavalla koskaan aiemmin.
Itse joudun käyttämään 3 eri sähköpostia viikottain, kahta eri organisaation intraa alajärjestelmineen, kahta eri potilastietojärjestelmää (näiden kognitiivinen kuorma on tutkitustikin yhteydessä työpahoinvointiin) lukuisia eri välikirjautumisia esim. työasemille, työaikaleimauksia, yhtä täydennyskoulutuksen oppimisympäristöä jne jne.
Ja sitten tietenkin kaikki normiarjen järjestelmät, kuten Wilmat sun muut.
Välillä tuntuu, että ihan minimaalisen lyhyt ja yksinkertainen kirjautuminen johonkin (vaikka pdf- muotoisen laskun maksaminen) tai junalippujen ostaminen verkosta on ylivoimainen ponnistus.
Tällaisia turhia ja rasittavia on nykyihmisen häiriötekijät. Loputonta metatyötä, joka syö energiaa.
Luen itse mielelläni kirjoja mutta melko maltillisella tahdilla: hyvänkin kirjan lukemiseen voi mennä useita viikkoja. Toki en myöskään niistä työkseni raportoi. Mutta näin tavallisen tallaajan näkökulmasta voi kokea joskus paineistavaksi sen tahdin, jolla esim. juuri kirjoja somessa esitellään. Uutuuksien virta on loputon, ja tuntuu että jokainen siellä on ehtinyt lukea (tai kuunnella) kirjat heti niiden ilmestyttyä. Jos itse palaan kirjaan parin kuukauden päästä, olen jo ikään kuin myöhässä keskustelusta.
Kirjojen lukeminen jos mikä on parhaimmillaan juuri sitä hidasta keskittymistä vaativaa toimintaa, ja osa minusta on surullinen siitä, että tästäkin on tulossa (tai tullut) pikaviihdettä? Kuuntelen kyllä itsekin äänikirjoja mutten pystyisi sellaiseen suoritukseen, että samalla kun kuuntelen hyvää kirjaa, siivoan, kokkaan, järjestelen kaappeja tai teen jotain muuta ajatustyötä vaativaa. Kokemuksieni perusteella keskittymiskykyni herpaantuu jompaan kumpaan puuhaan. Somen perusteella moni aloittaa äänikirjan kuuntelemisen jo aamupalalla ja jatkaa siitä siihen minuuttiin saakka, kun saapuu työpaikalle. Minun kaltaiselle ihmiselle (ja väitän, että aika monen muunkin ihmisen, niin erilaisia me ihmiset emme sentään ole) on hyvinvoinnin kannalta parempi käyttää aamuhetket omissa ajatuksissa olemiseen, asioiden mielessä järjestelyyn tai päivään orientoitumiseen. Tai muun perheen huomioimiseen 🙂
Tiedän, että nämä mielipiteeni varmasti haastavat ja eka reaktio voi olla, että no kyllähän minä pystyn keskittymään samalla kirjaan ja vaikkapa kokkaamiseen. Kannattaa kuitenkin miettiä, miksi me ihmiset olemme niin stressaantuneita ja miksi virikeähky tuntuu joskus hyökyvän päälle (ja tarkennan, että kohdistan sanani ns. suurelle yleisölle, en Lähiömutsille :)). Jos ei anna aivoilleen yhtään pausseja ja hetkiä ajatella niitä näitä, vaan kaikki hetket on täynnä esim. äänikirjojen ja striimattujen ohjelmien virtaa, se kyllä ihan tutkitusti voi vaikuttaa omaan jaksamiseen.
Ps. Lenkille en minäkään jaksa lähteä ilman nappeja korvissa 🙂 🙂 Mutta joskus toki metsässä on mukavampaa kuunnella linnunlauluja kuin kirjoja.
Tässä näkyy se ihmisten erilaisuus. Minulle juuri kotityöt on se hetki kun motivaatio on vähintää tuplaten parempi kun samalla kuuntelen hyvää äänikirjaa, mutta ulos en suostu äänikirjaa ottamaan mukaani (Kirjoitinkin siitä tuolla alla) 🙂
Tärkeintä varmasti, että jokaisen päivässä olisi niitä hetkiä kun viihdelaitteet ovat kiinni ja on tilaa omille ajatuksille eikä se mihin hetkeen tuo viihteettömyys ajoittuu.
Oravanpyörässä oravaperhe: huh sentään, kuulostaa tosi kreisiltä tuo eri käyttöjärjestelmien määrä! Ja tuo on varmasti tavanomaista monessa duunissa. Itsehän meinaan saada slaagin, kun jonkun järjestelmäpäivityksen takia kuvaeditoriin, kirjanpito-ohjelmaan tai muuhun sellaiseen pitää kirjautua uudestaan. En todellakaan muista salasanoja.
Sari: Auts, tuntuu kamalalta, että koet paineistavaksi jonkun niin ihanan kuin kirjan! Älä suotta <3 Jokainen lukee / kuuntelee sen määrän, mikä hyvältä tuntuu, minkälainen on oma lukutahti ja minkä ajan kirjoille tahtoo antaa. Mä en esimerkiksi itse katso mitään sarjoja telkkarista (lomalla katsottiin Wednesday perheen kanssa), vaikka mielelläni hyviä sarjoja kuluttaisin. Mutta aika on rajallinen ja mieluummin olen ihan pihalla sarjoista ja annan sen ajan kirjoille. Toisessa elämäntilanteessa tilanne voi olla taas toinen. Sitten vielä tosiaan se, että kirjoja arvioidaan myös työkseen. Minäkin saan sitä ilokseni silloin tällöin tehdä. Silloin se kyseinen kirja menee edelle lukulistassa, lukemiselle on deadline, samaten kuin ajatuksien kirjoittamiselle. Muuten voi sitten lukea vaikka tällaisia viisi vuotta vanhoja kirjoja ja kirjoittaa niistä 😀
Sari & Anna: Koen itse tärkeimpänä sen, että jokaisella on mahdollisuus lukea ja kuunnella ihan rauhassa silloin, kun se itselle sopii. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat aamulla kirjaa, ja ajatus on ihan hullunkurinen itselleni, silloin luetaan sanomalehteä! 😀 Ja äänikirjaa taas en tahdo säksättämään päähäni illalla, vaan tahdon rauhoittua painetun kirjan ääreen. Sitten taas tiedän ihmisiä, joille äänikirja on keino saada unenpäästä kiinni.
Kaiken tämän jatkuvan viriketulvan keskellä on tietenkin hyvä keskittyä antamaan aivoille myös ihan happea, kuten Hakalan kirjan tutkimukset osoittavat. Ei ole kuitekaan mitään yleispätevää neuvoa, että jokaisen pitää keskittyä hengittämään kymmeneksi minuutiksi kello 11.34, vaan elämäntilanteet, henkilökohtaiset resurssit ja ihmisen persoona vaikuttavat siihen, mikä kellekin sopii.
Aivan samaa mieltä! Olen huomannut että tässä kännykkämaailmassa tuntuu et mun aivot ois alkanu ”mätänee”, keskittymiskyky on ku kärpäsellä ja stressinsietokyky on huonontunut. Töissä hirveä tahti ja vapaa-ajalla ei jaksa kun väsyneenä selata instaa tai nettisivuja- tosi palauttavaa hommaa. Nyt viimeisen vuoden aikana jättäny kännyä vähemmälle ja ulkoillu,medutoinnut, haahuillut enemmän. Se hetki ku on tylsää, se on ihan parasta! Yhtäkkiä alkaa ideoita putkahtelee mielee ja innostuu asioista, jotka on hautautunu syvälle mielen syövereihin. Ja kun hetkeksi malttaa pysähtyä niin tunnistaa kropassa olevat kireydet ja jumit ja osaa sen mukaan valita kropalle sopivaa liikettä ja hemmottelua. Kas kummaa kun sitä on enempi avoin elämälle kun vähän huolehtii siitä että pääsee välillä olemaan tylsää 🙂
Se väsyneenä somevirran päämäärättömään selailuun jumittuminen, hirveää paskaa! Siitä tulee vaan vielä enemmän kenkku ja tuhnuisen väsynyt olo.
Itse en arjessa ja kotona tai mökilläkään saa tylsyydestä kiinni, puuhastelijaluonteena on aina jotain kivaa tekemistä odottamassa. Siksi mökkihöperöityminen jollekin vuokramökille muutaman kerran vuodessa tekee niin hyvää, kun ehtii vähän tylsistyäkin 😀
Minä täytän monta tylsistymisen paikkaa äänikirjoilla. Pyykkien ripustus ja viikkaus, silittäminen, mankelointi, käsitöiden tekeminen jne. Olen joskus päivitellytkin tätä jatkuvaa ylimääräisten virikkeiden tarvetta.
Toisaalta minulla on myös arjessa paljon tilanteita, joissa on tyhjää aikaa ilman ylimääräisiä ja järjestettyjä virikkeitä. Töissä nukkarivalvonta on hyvä paussi aivoille ja nukkarissa tulee usein hyviä ideoita. Työkaverit myös nauravat, että jos pitää keksiä jotain luovaa niin lähetetään Anna vessaan xD
Saunassa en suostu mihinkään ylimääräisyyksiin. Yksin saunoessa ollaan vain omien ajatusten kanssa. Ja minä rakasta yksin saunomista, vaikka perheen tai ystävienkin kanssa saunassa on kiva käydä.
Ulos lähtiessä jätän myös hyvin harvoja poikkeustilanteita lukuunottamatta äänikirjat yms pois. Jos menen pihalle luuhailemaan, lähden kävelylle, istumaan metsään tai mitä vaan. Haluan kuunnella ympäristön ääniä ja keskittyä siihen mitä luonto tarjoaa. Jos sulkisin yhden aistin kuulokkeiden taakse ja sieltä vielä tulisi jotain ylimääräistä älämölöä niin ympäristön kokeminen jotenkin lässähtäisi. Tuntuu etten kunnioittaisi ympäröivää luontoa, jos en olisi sille auki kaikilla aisteillani. Voisin verrata tunnetta siihen, että menisin kirkkoon kuunnellen äänikirjaa (en ole uskovainen, mutta minusta tämä on hyvä vertauskuva tästä asiasta).
Oikeastaan välillä on jopa huutava tarve sulkea kaikki ylimääräinen. Jos töissä on ollut paljon ääntä päivän aikana en vaan pysty kotimatkalla pitämään auton radiota päällä. Alkaa ahdistaa. Tai jos olen ollut paljon ruudun ääressä tai vaikka tehnyt puoli päivää kotitöitä kuunnellen äänikirjaa niin tulee jotenkin ähky ja on vaan pakko sulkea kaikki vähäksi aikaa. Tuntuu kuin aivot olisi pumpattu täyteen löysähköä hyytelöä, jossa golfpallot hitaasti poukkoilevat kallon sisäpintaa vasten. Silloin pitää vaan sulkea ylimääräiset ärsykkeet, tuijottaa edessä olevaa tietä tai kotona ulos ikkunasta ja antaa tilanteen rauhoittua.
Mä kuuntelen itse äänikirjoina pääasiassa tietokirjoja ja niteinä luin sitten romaanit. Siksi äänikirjoissa on itselleni enemmän riskiä suorittamiseen, sillä niissä on aina sellainen oppimistavoite. Toisaalta, hitsi vie, miten ihanaa on oppia ja ymmärtää uutta! Ja äänikirjan kanssa se on mahdollista just silloin kun itselle sopii, vaikka pienissä pätkissä. Mutta yhtä kaikki, äänikirjojen käyttöä mun pitää vähän pitää silmällä. Niteiden kanssa ei ole mitään hätää, ne ovat illan rauhoittumishetki.
Oon huomannut ihan saman, että välillä äänikirjoille ei päässä ole tilaa – siis vaikka niteille taas olisi. Ne täyttävät päätä ihan eri tavalla. Nyt esimerkiksi on ollut niin paljon ajatuksia, joita pyöritellä, että en ole kuunnellut äänikirjoja. Paitsi juostessa, että saan huijattua jalat vispaamaan 😀