Oletko koskaan miettinyt, miten moni menneen ajan suuri keksintö olisi jäänyt pulpahtamatta mieleen, jos niiden keksijät olisivat voineet täyttää tyhjät tylsät hetket puhelimensa sovelluksia paukuttamalla ja somevirtaa pläräilemällä?

Minä olen, ja kimurantti viha-rakkaussuhteeni älypuhelimiin meni yhä enemmän mutkalle kuunneltuani Juha T. Hakalan kirjan Tylsyyden ylistys (Alma Talent 2018). Hakala on kasvatustieteen professori sekä filosofi ja kirjassaan hän pohtii ja moderniin aivotutkimukseen perustaen osoittaa, että tylsistyminen tekee hyvää. Ikävystymistä kannattaisi oikeastaan vallan tavoitella, sillä siinä piilee luovuuden alku.

Aivot kroonisesti tukossa

Eikä kyse ole vain luovuudesta, vaan siitä, että mahdollisuutemme vältellä pieniäkin tylsistymisen hetkiä uppoamalla puhelimen tarjoamaan virikeviidakkoon, tukkii aivomme.

Hakala kertoo kirjassaan eräästä San Diagon yliopiston tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen aivojen läpi virtaa päivittäin television, internetin ja muiden tietolähteiden kautta niin suuri informaatiomäärä, että se saattaa biteiksi muutettuna olla 34 gigatavua. Sellainen määrä saisi keskimääräisen läppärin ähkyyn viikossa. Mitä sellainen määrä tietoa tekee luolaihmisten aivoillemme yhden päivän aikana?

Vaikka meillä on jatkuvasti saatavillamme valtava määrä tietoa, aivomme eivät kykene sen prosessointiin. Tämä on se, mikä itseäni kauhistuttaa: tieto virtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itsestäni tuntuu, että kaikki helposti ja nopeasti saatavilla oleva tieto itse asiassa tekee minusta vain tyhmemmän. Esimerkki:

Aloitellessani opiskelujen ohessa uraani toimittajana joskus viitisentoista vuotta sitten, olivat gps-paikantimet juuri tulleet markkinoille. Kesätyöpaikassani sanomalehden uutistoimituksessa, sellaisia ei kuitenkaan autoissa vielä ollut. Niinpä ajelin juttukeikoille vieraan kaupungin vierailla teillä pöytätietokoneen karttaohjelman kautta printattu kartta mukanani. Sama homma avustamassani paikallislehdessä, jonka juttukeikoille kuljin julkisilla, printattu reitti karttana taskussani.

Nyt ajatus tuntuu kauhistuttavalta. Tuntuu, että en löytäisi omia varpaitani, jos en voisi koko ajan älypuhelimeni karttasovelluksesta seurata, missä ne ovat.

Viisaus suodattuu bittien kautta hajamielisyydeksi

Sen sijaan, että jatkuvasti saatavilla oleva tieto olisi tehnyt ihmisistä viisaampia, se on saanut aivomme ylivireystilaan. Valtava datamäärä yhdistettynä tiedon sirpaleisuuteen tekee meistä hajamielisiä.

Tuntuu, että en muistaisi mitään, jos minulla ei olisi älypuhelinta sovelluksineen ja internetteineen apuani. Mutta voisiko olla enemmänkin niin, että olen antanut älypuhelimen ottaa aivoni haltuunsa ja siksi en muista mitään? Koska muistan kyllä edelleen esimerkiksi lapsuuteni ystävien lankapuhelinnumeroita ulkoa, mutta en eilen luomaani salasanaa johonkin älypuhelimeni kymmenistä sovelluksista.

No toisaalta en kyllä esimerkiksi muista monia perusjuttujakaan matematiikasta, on tullut tässä alakouluikäisten lasten kanssa huomattua (laventaminen, mitä se olikaan?), mutta jokin tässä on pielessä. Kun on niin paljon sisäistettävää, ymmärrettävää, tarkistettavaa, katsottavaa, vastattavaa, järjestettävää, luettavaa ja täydennettävää siellä puhelimessa, on aivan turha yrittää muistaa mitään ylimääräistä.

Harmi vain, että en voi itse valikoida, mitkä niitä ylimääräisiä ovat (havaintojeni perusteella eivät ainakaan laulusanat, jotka olen kuullut viimeksi 25 vuotta sitten), vaan ylikuormittuneet aivoni tuntuvat tökkivän muististani unholan roskikseen asioita summanmutikassa ja ilman että minä käyttäjänä voin hätäisiä siivouspuuhia juurikaan kontrolloida.

Ei aikaa kuunnella omia ajatuksiaan

Minulla on tapana kuunnella juoksulenkeillä äänikirjaa, siksi että juokseminen itsessään on toisinaan ja etenkin kurjassa säässä, noh, tylsää. Äänikirja vie toisiin maailmoihin ja saa jalat kulkemaan ilman että asiaa tarvitsee miettiä.

Toisinaan käy kamalasti ja kuulokkeista loppuu akku kesken lenkin. Tylsyys alkaa nousta polkua tamppaavista jaloista, syöksyy pyörimään vatsaan, kimpoaa siitä käsiin painavaksi väsymykseksi ja lopulta imaisee pään mukaansa. Askel askel askel, pimeää pimeää pimeää, tylsää tylsää tylsää.

Menee tovi jos toinenkin kamppaillessa omaa kehoaan ja sen mielitekoja vastaan. Mitä vaan muuta kuin tätä tylsyyttä! Sitten aivoissa naksahtaa varovaisesti päälle ajatuksia. Hiljalleen niitä alkaa vaellella pääni sisuksissa, päällekkäin, rinnakkain, lomikkain.  Joskus meno niin lenteleväiseksi, että jalatkin alkavat liitää, vaikka ympärillä on vain helsinkiläisen talven ruskea säkkikangas ja jossain etäällä kulkevan maantien kohinan kaiku. (Vai juurikin sen takia?)

Hakala kirjoittaa kirjassaan, että moderni ihminen tuntee itsensä hyvin pintapuolisesti. Siihen on syynä se, että hän ei kuuntele omia ajatuksiaan, ei anna niille aikaa tulla kuulluksi. Jokainen keskusteluhetki oman itsensä kanssa täytetään uutisotsikkojen virralla, pelien timanttikilkkeellä ja kahden sekunnin videoilla toisensa perään.

Minä tahdon äänikirjani kuunnella, mutta on totta, että välillä pitäisi antaa aivojen olla, muhistella jo olemassa olevaa sen sijaan että on jatkuvalla syötöllä yrittämässä työntää sinne lisää pureksittavaa.

Oispa tylsää

Älkää siis ymmärtäkö väärin. Minä arvostan, suorastaan himoitsen tylsyyttä. Lapseni eivät tätä ymmärrä, enkä minäkään lapsena olisi ymmärtänyt, mutta yksi toiveeni lomille on aina kokea jotain harvinaislaatuista: tylsyyttä. Se on ihana tunne, varmuus siitä, että nyt on kuulkaa irrottauduttu arjen sähikäisistä.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin, ihan painettuun kirjaan asti, miten elintärkeää omalle luovuudelleni on luuhailla. Kutsunkin sitä luovaksi luuhailuksi, minkä suorittajamieleni antaa heti helpommin anteeksi. Luuhailulla on joku tarkoitus; antaa ajatuksille tilaa kieppua ja täyttää omia luovuusvarastojaan.

Siksi yhden muijan kokemuksella väitän, että luovuuteen ei vaadita välttämättä alleviivattua tylsistymistä. Ei tarvitse istua sähkövian takia jumissa olevassa junassa horisonttiin tuijottaen, vaan kaltaiseni tekemällä rentoutuvat voivat antaa luovuudelle tilaa myös tekemällä jotain, mitä tehdessään ajatuksiinsa voi upota.

Luovuus tarvitsee kukoistaakseen inhottavan mukavan ikävystyneisyyden tunteen

Hakala puhuu kirjassaan siitä, miten nykymaailma saa ihmisen jatkuva aktiivisen reagoimisen ja varuillaan olemisen tilaan (katson sinua rakas paskapäinen työkaverini sosiaalinen media!) Se ei tee hyvää luovuudelle, sillä monien aivotutkijoiden viesti on selkeä: luovuus on arka lintu.

Luovuus on siitä ronkeli kaveri, että se ei jaksa taistella tilasta kiireen tai jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä tarjoavan älypuhelimen kanssa. Vasta kun tilaa on, se kaivautuu esiin pesäkolostaan. Luovuudelle parahultaiset pulpahtelutunnelmat tarjoaa levollisuus, rauha ja ikävystyneisyydestä kumpuava omiin ajatuksiinsa – sitä sen kummemmin miettimättä – uppoaminen.

Minulle sellaisen omiin ajatuksiinsa uppoamisen petaa se, että teen samalla jotain mieleistä, mutta niin tuttua tai simppeliä, että sitä ei juuri tarvitse miettiä.

Tuollaisia hetkiä minulle suodaan etenkin palstalla puuhastellessa ja neuloessa – niin ja siellä juoksulenkillä tai hiihtäessä. Ajatukseni saattavat uskaltautua leikkisäksi myös ruokaa laittaessa tai jopa siivotessa, kunhan hetkiä ei varjosta kiire. Ja on kai syynsä, miksi niin monet hyvät ideat ovat syntyneet ja ongelmat ratkenneet suihkun aikana. Siellä kun ei ole mahdollista täyttää päätänsä muulla kuin mekaanisella ja selkärangasta tulevalla pesulla.

Eihän tässä kaikessa sinällään ole mitään uutta tai hätkähdyttävää. Mutta välillä on hyvä kerrata ja kuulostella oman hyvinvoinnin (ja luovuuden!) perusteita, saada kevyt kannustava tönäisy oikeaan suuntaan.  

Viikonloppuna ajattelin unohtaa puhelimen äänettömällä jonnekin ja tehdä jotain kutkuttavan tylsää.

Jaa