Kirjoitin taannoin laittavani elämän risaiseksi yhden päivän ajaksi ja viettäväni ihan omaa aikaa aamusta iltaan. Tämä perheaikaa enemmän kuin omaa aikaa arvostavan äidin hulluttelu sai alkunsa Novellen Elämän janoon -haasteesta, joka kannustaa nauttimaan elämää ahnain kulauksin ja tarkastelemaan maailmaa niin, että jokainen päivä on erilainen ja ihmeellinen. Te saitte äänestää, mitä tuona ihan omana päivänäni teen. Te valitsitte vaihtoehdon Minä, kirja ja kaupunki. Ja näin tapahtui.
Aamulla puen päälle jotain, mitä en muista pukeneeni useaan kuukauteen: silkkimekon, jolla ei voi imettää. Laukkua pakatessa pitää tovi kelata, voinko tosiaan lähteä tällä varustuksella koko päiväksi kaupungille tietämättä, mitä päivä tuokaan vastaan. Ei kurahousuja tai edes vaihtovaatteita! Toiveikkaana pakkaan reppuun kuitenkin uikkarit, aurinkohatun, pyyhkeen ja aurinkorasvan, vaikka ilma näyttää ihan yhtä epävakaiselta kuin tämä koko kesän on näyttänyt ja tuntunut. Kirjahyllystä valitsen mukaani Riikka Pulkkisen kehutun esikoisteoksen Raja, jonka olen ostanut jo aikoja sitten antikvariaatista kahdella eurolla lomalukemiseksi. Nyt vihdoin pääsen korkkaamaan sen, ja jos suunnitelmani pitää, iltaan mennessä olen saanut ahnehtia kirjan jokaisen sivun.
Odotus kuplii rintakehässä ihan kuten silloin lapsuudessa, kun joulujuhlassa odotti autiossa käytävässä juhlasalin ulkopuolella omaa esiintymisvuoroaan. Olen jännittynyt ja innoissani, mutta samalla tekisi mieli luikkia pakoon koko tilanteesta. Mies ja lapset pakkaavat lähteäkseen kaveriperheen kanssa uhmaamaan kolhoista säätä maauimalaan, ja totta puhuen mun tekisi mieli lähteä heidän mukaansa. Jos haaste ei velvoittaisi, kompastuisin siihen vahvaan tunnetilaan, joka on saanut jättämään vain itselle omistetut hetket vähille perheellistymisen jälkeen: perheaika on parempaa kuin oma aika.
Ensimmäisenä minä ja kirja suunnistamme aamupalalle. Tahdon mennä pitkästä aikaa syömään Fazerille, jossa en käynyt aamupalalla sitten esikoisen syntymän. Lapset ovat aina niin nälkäisiä aamulla, että aamupala vasta kaupungilla ei ole tuntunut vaihtoehdolta. Vaikka olen matkassa yksin, nytkin kello on jo vähän yli kymmenen ja aamupala alkaa olla lopuillaan. Haen tarjottimen täyteen ruokaa, tilaan ison maitokahvin ja istun kirjoineni terassille.
Kirja on hyvä. Se imaisee mukaansa heti. Kun välillä nostan katseeni kirjan sivuilta, olo on vähän aikaa pölmistynyt. Ihan niin kuin silloin kun todella vaikuttavan elokuvan jälkeen astuu leffateatterin hämystä hälisevälle ja ilta-aurinkoiselle kadulle. Tarvitsee hetki hapuilla ilmasta rajaa todellisuuden ja juuri koetun tarinan välille. En tiedä, johtuuko tällä kertaa oloni taidokkaasti kirjoitetusta romaanista vai yleensä hetken absurdiudesta.
Ikävä kouraisee nähdessäni kahvilan nurkassa yksinäisen syöttötuolin. Muut lapsiperheet saavat miettimään, mitä mies ja lapset tekevät juuri nyt. Tekee mieli ostaa kahvilan aulaan turistien houkuttelemiseksi aseteltuja muumikeksejä. Tuliaiseksi lapselle, sillä tuntuu kuin olisin ulkomailla. Oikeasti olen ollut vasta reilun tunnin poissa kotoa.
Mutta onneksi on kirja, toinen todellisuus. Istun Esplanadin puistoon ja jatkan sivulta 52, jossa Mari on valmistautumassa koulun bileisiin. Huomaan, että monilla muillakin puiston penkeillä istuvilla on kirjat käsissään. Mietin, mitkä heidän tarinansa ovat. Miten he ovat päätyneet siihen yksinään istumaan, vain kirja seuranaan? Onko se tietoinen vai pakon sanelema ratkaisu? Ovatko he yksin vai yksinäisiä?
Puiston läpi kulkee paljon turisteja, joilla ei ole kiire minnekään. Yritän saada kiinni samasta fiiliksestä, mutta huomaan aikaansaajan minussa puskevan esiin. Olen yksin ja voisin saada aikaan vaikka mitä! Ja tässä minä vain lorvailen! Lapset antavat ihanan syyn lökötellä puistossa viltillä, huljutella kaikessa rauhassa varpaita meressä ja ihmetellä perhosia, koska samalla ei edes voisi kirjoittaa projektisuunnitelmaa. Mutta nyt voisi. Tajuan tunnistavani itseni yhä paremmin Katjan parin vuoden takaisesta tekstistä, jossa kani haaveilee kopissaan vapaudesta, jota ei sitten osaakaan käyttää kopin oven avautuessa. Mun tekisi edelleen mieleni loikkia takaisin koppiini tekemään jotain järkevää.
Mutta huomaan kyllä jossain mielen sopukoissa nauttivani tästä. On kiva olla yksin, koska se on vaihtoehto, eikä jokapäiväistä ja omasta tahdosta riippumatonta. Huomaan myös kirjan vaikuttavan fiiliksiini. Ajatukset alkavat muotoutua proosaksi, ja tekisi mieli maalalta ikävä tummemmaksi kuin se onkaan. Sivulla 88 Mari on löytänyt sisältään jotain uutta ja voimakasta, naisen valtaa. Mä vedän neuletakkia tiukemmin ympärilleni ja huomaan varpaiden palelevan.
Lähden haahuilemaan Kauppatorille ajatuksissani torisumpit. Ilakoivien turistien seassa fiilikseni paranee ja huomaan ottavani itsestäni naama virneessä selfieitä ympärilläni olevien ihmisten tapaan. Päädyn torin toiselle laidalle löytämättä vapaata istumapaikkaa ja muistan Kanavarannassa sijaitsevan Johan & Nyström -kahvilan. Sinne!
Johan & Nyströmin yläkerrassa on mukavan lämmin ja nurkkasohvan tyynyt sopivan upottavia. Eteeni kannetaan täydellinen kahvi. Kroppa alkaa toipua kylmyydestä ja olo on kuin lapsuudessa uimisen jälkeen, kun kiipesi mummilan vintille äidin vanhaan huoneeseen, nappasi kirjahyllystä jonkun vanhan tyttöjen romaanin ja kietoutui laverisängylle vanhan painavan täkin alle. Viereisissä pöydissä väki vaihtuu, alhaalla kahvimylly jauhaa papuja ja minä uppoudun täysin kirjaan.
Sivulla 165 Anja suunnittelee miehensä eutanasiaa. Minä hätkähdän viestiin. Ystävä lähettää videon, jossa hänen perheensä yhdessä minun perheeni kanssa hassuttelevat maauimalassa. Ihanat. Mutta huomaan, että silti on kiva olla tässä. Vain minä ja kirja. Ehkä kyseessä on sama ilmiö kuin pulahtaessa uimaan mereen. Kun kastaa varpaansa, tekisi mieli perua koko juttu. Mutta lopulta uteliaisuus ja ehkä pieni itselleen näyttämisen halukin saavat kastautumaan. Lopulta uteliaisuus muuttuu iloksi, ja vettä alkaa räisköttää kuin pikkulapsi tai siihen sukeltaa pitkin nautinnollisin vedoin. Laitan puhelimen takaisin laukkuun, myttään sohvatyynyä paremmin selkäni taakse ja annan tarinan taas viedä.
Sivulla 182 löydän Annin lapsuuden ahdistuksesta jotain tuttua synkkyyttä omasta lapsuudestani. Jotain nimeämätöntä ja alkukantaista. Nostan pääni kirjasta makustellakseni tuota tunnetta, mutta tajuan, että alkaa olla nälkä. Eikä ihme, lapsiperheen lounasajasta alkaa olla jo neljä tuntia. Heti aikataulut ranttaliksi!
Hämyisestä kahvilasta ulos astuessa pilvivallien takaa esiin tunkenut aurinko häikäisee. Meri kimaltelee ja sen yllä syöksähtelevät lokit näyttävät kuin päihtyneen yhtäkkisestä lämmöstä. Vaihdan silmälasit aurinkolaseihin ja lähden kävelemään Rullaan. Nyt tarvitsee jotain kevyttä. Ja jotain, mistä tulisi lasten kanssa aterioidessaan sotku.
Tilaan avokadosalaatin, neljä rullaa ja juomaksi kuohuviinin. Ruoka on jumalaista ja nautin siitä hitain liikkein yrittäen napata jokaisen makuvivahteen talteen. Jälkiruuaksi ehdin herkutella vain parikymmentä sivua kirjaa, kun katseeni kohoaa viereisen hotellin huipulle ja mieleeni syöksähtää saman tien Elämän janoon -haasteen yksi opetus: toteuta haaveesi.
Mä olen aina halunnut käydä kuuluisan Torni-hotellin ylimmän kerroksen Ateljee-baarissa, mutta kun se perinteinen: en ole saanut aikaiseksi meinaamisesta huolimatta. Olen kyllä yöpynyt hotellissa miehen kanssa joskus ammoisina aikoina, kun vaasalaisina tulimme viettämään parisuhdelomaa isoolle kirkoolle. En kuitenkaan muista, että olisimme tuolloin käyneet Tornin huipuilla. Mikä lie siihen olikaan syynä.
Nyt matkaan kuitenkin pienellä hissillä hotellin ylimpään kerrokseen ja kiipeän vielä kapeat kierreportaat huipulle asti. Ympärille levittäytyy kaupunki kaikkine katuineen ja kadunkulmien tuntemine tarinoineen. 70 metristä näky rakkaaseen kotikaupunkiini on niin upea, että naurattaa. Kun olen hetken hengittänyt ympäristöä itseeni, tilaan juoman, istun keikkuvaan metallituoliin ja luen siellä turistien keskellä läpi kirjan märimmät seksikohtaukset.
Sivulla 236 Marin äiti on saanut tietää tyttärensä salaisuuden ja minä huomaan Espoon yllä välähtelevä salamat. Jos tahdon käyttää reppuun pakkaamiani bikineitä, nyt täytyy mennä.
Kävelen Yrjönkatua pitkin Korkeavuorenkadulle, joka on yksi loistavimmista luuhailukaduista. Sitä voisi kävellä verkkaisesti edestakaisin koko päivän, poiketen välillä putiikkeihin, joista ei ole aikomustakaan ostaa mitään, piipahtaa kahviloihin jättimäisille maitokahveille ja nälän yllättäessä hakeutua johonkin kadun houkuttelevista ravintoloista. Nyt kuitenkin tahdon huljuttelemaan varpaitani rantaan, joten jatkan Kapteeninkadulle, jonka Anton & Antonista ostan yhden naisen pikniktarpeiston: mansikoita, täyttyjä pepperoneja, croisantin ja inkiväärijuoman.
Eväät repussa suuntaan Uunisaareen vievän lautan luo. Tilaan jo kyydin, kun tajuan, että viimeinen lautta takaisin palaisi jo 20 minuutin päästä. Se on liian tiukka aikataulu päivään, jossa tarkoituksena on haahuilla ja olla. Perun kyytitilauksen ja pyörin hetken neuvottomana Kaivopuiston rantaa. Päätän istua niille sijoilleni, siihen venelaitureiden kylkeen. Levitän eväät katukivetykselle ja kaivan kirjan esiin. Aurinko lämmittää, ja mietin tovin, josko huljuttelisin varpaitani meressä siitä katukivetyksen reunalta käsin. Vesi on kuitenkin täynnä rantaan ajelehtinutta roskaa ja tunnistamatonta mönjää, että tyydyn vain vetämään legginssien lahkeita ylemmäs ja istahdan alas.
Ohitseni sujahtelee lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Siinä kadulla istuessani ja katsellessani ohitse lipuvia purjeveneitä, olo on rento ja ehkä koko päivästä epätodellisin. Käyn kyllä muiden hommien ohessa syömässä yksinäni, puiston penkillekin saatan istahtaa toviksi ihan itsekseni ja voisin ehkä näköalatorniinkin kiivetä, jos aikataulut antavat periksi. Mutta tämä on jotain eksoottista: istua rannassa venelaiturin vieressä pitämässä yhden naisen piknikkiä, vaikka lasten iltatoimien aika lähestyy.
Metrolle kävellessä jalat tuntuvat kevyiltä. Alkukankeudesta huolimatta päivä on ollut ihana ja rentouttava. Olen huomaamattani kävellyt yli 10 kilometriä, juuri sellaista päämärätöntä haahuilua kuin etukäteen haaveilinkin. Tuntuu, että olen ollut poissa kauemmin kuin kymmenen tuntia. Olo on puhdistunut, nollattu. Tajuan, että työpäivät ja arkiset to do –päivät ilman lapsia eivät ole sama asia kuin tällainen haahulupäivä, vaikka nekin koen tavallaan omana aikana.
Tällaisia päiviä jokaisen tarvitsisi viettää silloin tällöin; tänään olen saanut olla vain oman itseni kanssa. Samalla olen myös tajunnut, miten paljon oma perhe ja lapset tuovatkaan iloa ja onnea. Olen siis edelleen vahvasti sitä mieltä, että perheaika on parempaa kuin oma aika. Mieluiten olen perheenä, minuna osana meitä. Mutta jos suinkin arjen taas lähtiessä ruuhkautumaan aikaa löytyy, välillä pitäisi keskittyä päivän ajan vain oman napansa tutkiskeluun. Se tekee hyvää, koko perheelle.
Oi apua, tuollainen päivä kahdestaan kirjan kanssa olisi ihan mun unelma! Ja tuo Riikka Pulkkisen kirjakin on muuten aika loistava <3.
Ihana kirjoitus!
Raja on hyvä, mutta suosittelen enemmän muita Pulkkisen kirjoja. Rajassa on vielä esikoisen kömpelyyttä. Oma suosikkini Pulkkisen kirjoista on romaani ”Totta”.
Olen muuten miettinyt, että miten saat otetuksi kuvat silloin, kun olet liikkeellä yksin tai kolmistaan lapsen kanssa ilman miestä, ystäviä tai sukulaisia? Miten olet saanut esimerkiksi kaikki arkikuvat napsaistua? Pyydätkö ohikulkijoita ottamaan kuvia vai käytätkö automaattilaukaisua?
Voi toteuta unelmasi, jos vain suinkin mahdollista. Oli kyllä ihanaa ja pisti pään sisällä asioita järjestykseen, kun oli aikaa huomaamattaan kelailla 🙂
🙂
Totta-teos on tosiaan hyvä, sen olen lukenutkin Pulkkiselta. Uusimpia en. Mutta etenkin Iris Impivaaran levoton ja painava sydän kiinnostelee kovasti.
Mä otan kuvia melko paljon myös itselaukaisimella, esimerkiksi moni Arkikuva-postaussasrjan kuvista on niin otettu, kun olen huomannut, että tässähän olisi arkihetki, eikä ole ketään kuvaajaa lähettyvillä. Välillä otan ihan itse selfietyyliinkin, kuten nyt tässä postauksessa, mutta harvemmin. Välillä pyydän myös ohikulkijoita ottamaan kuvan 🙂
Vau, kuulostaa ihan täydelliseltä päivältä! Raja on yksi ehdottomista lempikirjoistani ja myös Pulkkisen tuotannosta suosikkini. Totta ja Vieras tuntuvat jotenkin liian loppuun hiotuilta ja paikoitellen otsa rypyssä kirjoitetuilta, Raja on jotenkin kevyemmin etenevä, painavista aiheista huolimatta.
Voi, on ollut varmaan monella tavalla mahtava päivä. Mäkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että perheaika on parasta aikaa, ja välillä suoraan sanottuna väsyttää se jankkaaminen oman ajan tärkeydestä. Tai siis tämähän on varmaan täysin subjektiivista ja johtuu osittain varmaan siitäkin, etten ehkä osaa olla enää yksin niin kuin ehkä kannattaisi osata. Mutta vielä silloinkin, kun olin kotona lasten kanssa, mulle riitti satunnaiset happihyppelyt ja ehkä kerran parissa kuukaudessa pyörähtäminen kirjakaupassa tai kahvilassa itsekseen. Niinäkin kertoina päädyin lopulta kiirehtimään kotiin. Mutta ehkä, jos päättäisi, että ei kiirehdikään niin sen tietyn hetken ylitettyään pystyisi paremmin nauttimaan omasta ajasta.
Jälleen ihana hyvänmielenpostaus sinulta, Lähiömutsi. Kiitos! Tykkään kovasti näistä Helsinki- aiheisista jutuistasi. Olen asunut Helsingissä yli 10 vuotta, mutta jutuissasi ole tuonut monuia ihan uusia asioita esille, ja uusin silmin.
Esimerkiksi Kivinokan löysin sinun parin vuoden takaisen postauksesi ansiosta, ja siitä tulikin perheemme vakiretkikohde.
Tämäkin kirja ja kaupuki- juttu sai aikaan hillittömän halun toteuttaa sama, varsinkin kun on mies on töissä ja lapset sukuloimassa. Täytyy kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja siivota komerot, mutta vielä minä tuon toteutan…. T: Salla
Ihanan kuuloinen päivä! Minulla on samanikäiset lapset ja kaipaisin kovasti itsekin tuollaista vapaapäivää. Mutta miten imettävän rinnat selviävät tuollaisesta arjen irtiotosta?
Oli kyllä erikoinen ja ihana päivä. Ja kirja oli hyvä 🙂
Joo, ainakin itselläni sen rajan yli päästäkseen tarvittiin tämä haaste. Ja kun sen ylitti, huomasin myös nauttivani valtavasti tuosta päivästä 🙂
Kiva kuulla, kiitos! Ja Kivinokka, voi rakkaus! Mä olen siitä outo, että mulle komeroidenkin siivoaminen tuo ihan valtavaa tyydytystä, mutta olihan tämä päivä aika erilainen siihen verrattuna 😀
Mä olin huolissani samasta asiasta, miten rinnat suhtautuvat. Mä olen ollut nyt muutaman kuukauden ajan vauvasta erossa useita tunteja työhommissa, joten tuotanto ei niin täysillä enää käy. Olin kuitenkin varautunut lypsämään käsin pahimmat pingotukset pois, mutta sille ei lopulta ollut tarvetta. Päivän lopussa kyllä tunsin, että olen ollut kauan pois ja imettäminen tasasi mukavasti tunnetta rintakehässä 😀