Mutta nyt ei voi enää jänistää, nyt on oma vuoro! Pusujen jälkeen suljen oven, kävelen metroasemalle ja muistan jopa maksaa matkani nyt kun olen liikkeellä ilman rattaita. Metrolaiturilla avaan kirjan ensimmäistä kertaa. Taitan sen selkämyksestä notkolle, kuten ei missään nimessä saisi tehdä, mutta kuten minä omistamilleni pokkareille teen. Laitan nenäni ihan kiinni paperiin ja nuuhkaisen. Rakastan kirjojen tuoksuja, niillä kaikilla on omat sävynsä, jotka kertovat kuljetuista poluista. Tämä kirja tuoksuu auringon lämmittämälle hiekalle ja tunkkaisille bussimatkoille.

Ensimmäisenä minä ja kirja suunnistamme aamupalalle. Tahdon mennä pitkästä aikaa syömään Fazerille, jossa en käynyt aamupalalla sitten esikoisen syntymän. Lapset ovat aina niin nälkäisiä aamulla, että aamupala vasta kaupungilla ei ole tuntunut vaihtoehdolta. Vaikka olen matkassa yksin, nytkin kello on jo vähän yli kymmenen ja aamupala alkaa olla lopuillaan. Haen tarjottimen täyteen ruokaa, tilaan ison maitokahvin ja istun kirjoineni terassille.

Kirja on hyvä. Se imaisee mukaansa heti. Kun välillä nostan katseeni kirjan sivuilta, olo on vähän aikaa pölmistynyt. Ihan niin kuin silloin kun todella vaikuttavan elokuvan jälkeen astuu leffateatterin hämystä hälisevälle ja ilta-aurinkoiselle kadulle. Tarvitsee hetki hapuilla ilmasta rajaa todellisuuden ja juuri koetun tarinan välille. En tiedä, johtuuko tällä kertaa oloni taidokkaasti kirjoitetusta romaanista vai yleensä hetken absurdiudesta.

Ikävä kouraisee nähdessäni kahvilan nurkassa yksinäisen syöttötuolin. Muut lapsiperheet saavat miettimään, mitä mies ja lapset tekevät juuri nyt. Tekee mieli ostaa kahvilan aulaan turistien houkuttelemiseksi aseteltuja muumikeksejä. Tuliaiseksi lapselle, sillä tuntuu kuin olisin ulkomailla. Oikeasti olen ollut vasta reilun tunnin poissa kotoa.

Aamupalan jälkeen ei ole muita suunnitelmia. Se ei tunnukaan niin vapauttavalta kuin olin etukäteen haaveillut, vaan antaa enemmän tilaa ikävälle. Laitan miehelle ensimmäisen viestin. En kysyäkseni, miten menee, vaan kertoakseni ikävästä.

Mutta onneksi on kirja, toinen todellisuus. Istun Esplanadin puistoon ja jatkan sivulta 52, jossa Mari on valmistautumassa koulun bileisiin. Huomaan, että monilla muillakin puiston penkeillä istuvilla on kirjat käsissään. Mietin, mitkä heidän tarinansa ovat. Miten he ovat päätyneet siihen yksinään istumaan, vain kirja seuranaan? Onko se tietoinen vai pakon sanelema ratkaisu? Ovatko he yksin vai yksinäisiä?

Puiston läpi kulkee paljon turisteja, joilla ei ole kiire minnekään. Yritän saada kiinni samasta fiiliksestä, mutta huomaan aikaansaajan minussa puskevan esiin. Olen yksin ja voisin saada aikaan vaikka mitä! Ja tässä minä vain lorvailen! Lapset antavat ihanan syyn lökötellä puistossa viltillä, huljutella kaikessa rauhassa varpaita meressä ja ihmetellä perhosia, koska samalla ei edes voisi kirjoittaa projektisuunnitelmaa. Mutta nyt voisi. Tajuan tunnistavani itseni yhä paremmin Katjan parin vuoden takaisesta tekstistä, jossa kani haaveilee kopissaan vapaudesta, jota ei sitten osaakaan käyttää kopin oven avautuessa. Mun tekisi edelleen mieleni loikkia takaisin koppiini tekemään jotain järkevää.

Mutta huomaan kyllä jossain mielen sopukoissa nauttivani tästä. On kiva olla yksin, koska se on vaihtoehto, eikä jokapäiväistä ja omasta tahdosta riippumatonta. Huomaan myös kirjan vaikuttavan fiiliksiini. Ajatukset alkavat muotoutua proosaksi, ja tekisi mieli maalalta ikävä tummemmaksi kuin se onkaan. Sivulla 88 Mari on löytänyt sisältään jotain uutta ja voimakasta, naisen valtaa. Mä vedän neuletakkia tiukemmin ympärilleni ja huomaan varpaiden palelevan.

Lähden haahuilemaan Kauppatorille ajatuksissani torisumpit. Ilakoivien turistien seassa fiilikseni paranee ja huomaan ottavani itsestäni naama virneessä selfieitä ympärilläni olevien ihmisten tapaan. Päädyn torin toiselle laidalle löytämättä vapaata istumapaikkaa ja muistan Kanavarannassa sijaitsevan Johan & Nyström -kahvilan. Sinne!

Johan & Nyströmin yläkerrassa on mukavan lämmin ja nurkkasohvan tyynyt sopivan upottavia. Eteeni kannetaan täydellinen kahvi. Kroppa alkaa toipua kylmyydestä ja olo on kuin lapsuudessa uimisen jälkeen, kun kiipesi mummilan vintille äidin vanhaan huoneeseen, nappasi kirjahyllystä jonkun vanhan tyttöjen romaanin ja kietoutui laverisängylle vanhan painavan täkin alle. Viereisissä pöydissä väki vaihtuu, alhaalla kahvimylly jauhaa papuja ja minä uppoudun täysin kirjaan.

Sivulla 165 Anja suunnittelee miehensä eutanasiaa. Minä hätkähdän viestiin. Ystävä lähettää videon, jossa hänen perheensä yhdessä minun perheeni kanssa hassuttelevat maauimalassa. Ihanat. Mutta huomaan, että silti on kiva olla tässä. Vain minä ja kirja. Ehkä kyseessä on sama ilmiö kuin pulahtaessa uimaan mereen. Kun kastaa varpaansa, tekisi mieli perua koko juttu. Mutta lopulta uteliaisuus ja ehkä pieni itselleen näyttämisen halukin saavat kastautumaan. Lopulta uteliaisuus muuttuu iloksi, ja vettä alkaa räisköttää kuin pikkulapsi tai siihen sukeltaa pitkin nautinnollisin vedoin. Laitan puhelimen takaisin laukkuun, myttään sohvatyynyä paremmin selkäni taakse ja annan tarinan taas viedä.

Sivulla 182 löydän Annin lapsuuden ahdistuksesta jotain tuttua synkkyyttä omasta lapsuudestani. Jotain nimeämätöntä ja alkukantaista. Nostan pääni kirjasta makustellakseni tuota tunnetta, mutta tajuan, että alkaa olla nälkä. Eikä ihme, lapsiperheen lounasajasta alkaa olla jo neljä tuntia. Heti aikataulut ranttaliksi!

Hämyisestä kahvilasta ulos astuessa pilvivallien takaa esiin tunkenut aurinko häikäisee. Meri kimaltelee ja sen yllä syöksähtelevät lokit näyttävät kuin päihtyneen yhtäkkisestä lämmöstä. Vaihdan silmälasit aurinkolaseihin ja lähden kävelemään Rullaan. Nyt tarvitsee jotain kevyttä. Ja jotain, mistä tulisi lasten kanssa aterioidessaan sotku.

Tilaan avokadosalaatin, neljä rullaa ja juomaksi kuohuviinin. Ruoka on jumalaista ja nautin siitä hitain liikkein yrittäen napata jokaisen makuvivahteen talteen. Jälkiruuaksi ehdin herkutella vain parikymmentä sivua kirjaa, kun katseeni kohoaa viereisen hotellin huipulle ja mieleeni syöksähtää saman tien Elämän janoon -haasteen yksi opetus: toteuta haaveesi.

Mä olen aina halunnut käydä kuuluisan Torni-hotellin ylimmän kerroksen Ateljee-baarissa, mutta kun se perinteinen: en ole saanut aikaiseksi meinaamisesta huolimatta. Olen kyllä yöpynyt hotellissa miehen kanssa joskus ammoisina aikoina, kun vaasalaisina tulimme viettämään parisuhdelomaa isoolle kirkoolle. En kuitenkaan muista, että olisimme tuolloin käyneet Tornin huipuilla. Mikä lie siihen olikaan syynä.

Nyt matkaan kuitenkin pienellä hissillä hotellin ylimpään kerrokseen ja kiipeän vielä kapeat kierreportaat huipulle asti. Ympärille levittäytyy kaupunki kaikkine katuineen ja kadunkulmien tuntemine tarinoineen. 70 metristä näky rakkaaseen kotikaupunkiini on niin upea, että naurattaa. Kun olen hetken hengittänyt ympäristöä itseeni, tilaan juoman, istun keikkuvaan metallituoliin ja luen siellä turistien keskellä läpi kirjan märimmät seksikohtaukset.

Sivulla 236 Marin äiti on saanut tietää tyttärensä salaisuuden ja minä huomaan Espoon yllä välähtelevä salamat. Jos tahdon käyttää reppuun pakkaamiani bikineitä, nyt täytyy mennä.

Kävelen Yrjönkatua pitkin Korkeavuorenkadulle, joka on yksi loistavimmista luuhailukaduista. Sitä voisi kävellä verkkaisesti edestakaisin koko päivän, poiketen välillä putiikkeihin, joista ei ole aikomustakaan ostaa mitään, piipahtaa kahviloihin jättimäisille maitokahveille ja nälän yllättäessä hakeutua johonkin kadun houkuttelevista ravintoloista. Nyt kuitenkin tahdon huljuttelemaan varpaitani rantaan, joten jatkan Kapteeninkadulle, jonka Anton & Antonista ostan yhden naisen pikniktarpeiston: mansikoita, täyttyjä pepperoneja, croisantin ja inkiväärijuoman.

Eväät repussa suuntaan Uunisaareen vievän lautan luo. Tilaan jo kyydin, kun tajuan, että viimeinen lautta takaisin palaisi jo 20 minuutin päästä. Se on liian tiukka aikataulu päivään, jossa tarkoituksena on haahuilla ja olla. Perun kyytitilauksen ja pyörin hetken neuvottomana Kaivopuiston rantaa. Päätän istua niille sijoilleni, siihen venelaitureiden kylkeen. Levitän eväät katukivetykselle ja kaivan kirjan esiin. Aurinko lämmittää, ja mietin tovin, josko huljuttelisin varpaitani meressä siitä katukivetyksen reunalta käsin. Vesi on kuitenkin täynnä rantaan ajelehtinutta roskaa ja tunnistamatonta mönjää, että tyydyn vain vetämään legginssien lahkeita ylemmäs ja istahdan alas.

Ohitseni sujahtelee lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Siinä kadulla istuessani ja katsellessani ohitse lipuvia purjeveneitä, olo on rento ja ehkä koko päivästä epätodellisin. Käyn kyllä muiden hommien ohessa syömässä yksinäni, puiston penkillekin saatan istahtaa toviksi ihan itsekseni ja voisin ehkä näköalatorniinkin kiivetä, jos aikataulut antavat periksi. Mutta tämä on jotain eksoottista: istua rannassa venelaiturin vieressä pitämässä yhden naisen piknikkiä, vaikka lasten iltatoimien aika lähestyy.

Sivulla 328 Mari leikkii mielessään itsemurhaleikkiä todempana kuin koskaan aikaisemmin, ja mä havahdun auringon mennessä pilveen. Kirjaa on vielä vajaat sata sivua jäljellä, mutta kello on jo lähemmäs iltaseitsemää. Meren yllä kirkuvat lokitkin alkavat kirkua sillä tavalla kuin niillä on tapana illan lähestyessä. Kirjan voin lukea loppuun myöhemmin lasten mentyä nukkumaan ja auringon maalatessa oranssia parvekkeemme seinille. Nyt on aika mennä kotiin.

Metrolle kävellessä jalat tuntuvat kevyiltä. Alkukankeudesta huolimatta päivä on ollut ihana ja rentouttava. Olen huomaamattani kävellyt yli 10 kilometriä, juuri sellaista päämärätöntä haahuilua kuin etukäteen haaveilinkin. Tuntuu, että olen ollut poissa kauemmin kuin kymmenen tuntia. Olo on puhdistunut, nollattu. Tajuan, että työpäivät ja arkiset to do –päivät ilman lapsia eivät ole sama asia kuin tällainen haahulupäivä, vaikka nekin koen tavallaan omana aikana.

Tällaisia päiviä jokaisen tarvitsisi viettää silloin tällöin; tänään olen saanut olla vain oman itseni kanssa. Samalla olen myös tajunnut, miten paljon oma perhe ja lapset tuovatkaan iloa ja onnea. Olen siis edelleen vahvasti sitä mieltä, että perheaika on parempaa kuin oma aika. Mieluiten olen perheenä, minuna osana meitä. Mutta jos suinkin arjen taas lähtiessä ruuhkautumaan aikaa löytyy, välillä pitäisi keskittyä päivän ajan vain oman napansa tutkiskeluun. Se tekee hyvää, koko perheelle.