Kellotettu työaika -aikakapseli. Olin hiljan maistattamassa jäätelöä Helsingin Narinkkatorilla blogissakin olleen jätskiyhteistyön tiimoilta. Promotytöt siis hoitivat homman pääasiallisesti ja minä sekä Laura olimme paikalla assaroimassa. Se oli hauskaa hommaa; aurinko paistoi ja ihmiset olivat hyväntuulisia. Jossain vaiheessa nelituntista settiä huomasin kuitenkin alkavani vilkuilla kelloa. Kuinka kauan työrupeamaa on vielä jäljellä? Koska pääsen lähtemään?

Tajusin siinä, että noin ei nykyisessä työssäni käy enää koskaan. Oikeasti, ei koskaan. En mitoita työmäärääni kellonajalla, vaan sillä, mitä saan valmiiksi. Toisina päivinä mittariin loppulukemiksi tulee mukavat määrät, toisina vähemmän. Nykyään katson kelloa enemmänkin kauhuissani siitä, että se on jo noin paljon. Vielä olisi niin paljon asioita, jotka olin laskenut ehtiväni tehdä!

Tämä oli kutkuttava havainto. En muista, milloin viimeksi olisin ollut sellaisessa suorittavassa työssä, joka hoidetaan sovittuna kellonaikana ja sen jälkeen laitetaan luukku kiinni. Taisi olla baarimaijana turkulaisessa The Cow-baarissa vuonna 2007, eli tasan kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen olen tehnyt vain media-alan duuneja, jotka ovat enemmänkin tekemisestä kuin kellosta riippuvaista. Esimerkiksi sanomalehtityössä nakutin konetta joka päivä kelloa vastaan ja ihan liian usein kävin viemässä jutun juoksujalkaa juuri ennen työvuoron loppumista vuorossa olevalle toimitussihteerille.

Se uutishommien jokapäiväinen kelloa vastaan taistelu ei sopinut minulle, mutta eipä onneksi nykyään tarvitse myöskään tuijotella matelevan kellon viisareita. Nämä kokemukset vahvistavat sitä, että olen löytänyt oman tapani tehdä duunia. Oli toisaalta jännä kokemus jätskipäivän päätteeksi napata essu päältä pois ja sen jälkeen lähteä muihin menoihin miettimättä enää lainkaan koko työrupeamaa.

Täytyy myös mainita sellainen mielenkiintoinen aikakapselikokemus, että olen aikoinani tehnyt noita promotyttöhommia Pohjanmaalla. Kerroin siitä toiselle promotytölle hakiessamme yhdessä lisää jätskiä kylmiötiloista, ja hän taas kertoi opiskelevansa yliopistossa viestintää. Vähän nauratti. Kannattaa opiskella, ja kymmenen vuoden päästä olet taas promotyttönä…tarkoitan promomummona tekemässä samaa duunia!

Kukaan ei kaipaa minua kotona -aikakapseli. Samaisena jätskipäivänä koin myös toisen aikakapselini. Mies oli lähtenyt jo aamulla teltan ja muksujen kanssa yöksi metsään, joten kukaan ei odottanut minua kotona. Tuttu tunne jostain muinaisuudesta kihmelöi varpaita jo aamusta. Kukaan ei odota minua kotona! Se voisi olla myös surullinen fiilis, jos se olisi koko ajan vallitseva tila. Mutta näin mutsina siitä tuli ihana ja riehakas tunne vapaudesta.

Lähdimme Lauran kanssa syömään. En vilkuillut kelloa, miettinyt lasten iltatoimiaikoja tai sitä, ehdinkö antaa lapsille halit vai olenko just sen verran pidempään, että en sekoita pakkaa ja sakki on jo nukkumassa. Illallinen venähti monen tunnin mittaiseksi – meidät piti lopulta siirtää toiseen pöytään, kun ensimmäisen pöytämme uusi pöytävaraus oli jo alkamassa.

Illallisen jälkeen kävelimme läpi laskevassa auringossa ja nousevassa humalassa kylpevän Helsingin. Laura tilasi liput vielä vähän myöhempään linja-autoon, ja me menimme terassille. Tuli se samanlainen kupliva, nuori, huoleton ja aikatauluista riippumaton olo kuin silloin joskus ennen lapsia. Lopulta puoliltaöin kävelin metrolta kotiin nauttien jokaisesta askeleesta kesäyössä. Kotona kaikki oli kuten lähtiessänikin. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta, jonka tiesin olevan rikkoutumaton.

Tämän kaiken olisin voinut tehdä myös miehen ja lasten ollessa kotona (paitsi että kotona olisi odottanut ainakin pikkusotku ja yön hiljaisuuden olisi voinut rikkoa vaikka yrjötauti), mutta jotenkin silloin on koko ajan päällä se vanhemmuusmoodi. Kun tiedän, että kotona ei joka tapauksessa ole ketään, vanhemmuusmoodi sulaa kuin jääpala gin toniciin.

Minun riippakiveni on kokea koko ajan riittämättömyyttä siitä, että en vietä perheeni kanssa tarpeeksi aikaa. Tahtoisin nauttia palleroideni seurasta enemmän, mutta samalla ahnehdin ja tarvitsen elämääni myös niin paljon muuta. Siitä pirullisesta riittämättömyydentunteesta ei näemmä pääse eroon kuin ottamalla perheeseensä tarpeeksi välimatkaa. Jos ei perhe lähde jonnekin, minä voin lähteä vaikka 24 tunnin naurulomalle ystävien kanssa.

Seuraavana päivänä jatkoin kuplaani vielä hetken. Söin rauhassa aamupalan ja kaadoin toisenkin mukin kahvia. Laitoin huulipunaa ja lähdin ystävän kanssa käymään kirpputoreilla sekä brunssilla. Jossain välissä se alkoi taas valua tajuntaan: pitäisi jo olla kotona. Vaikka ei siis kirjaimellisesti pitänytkään, mutta tiesin telttaretkeläisten olevan jo kotona. Ja kyllähän te lopun jo tiesittekin: olipas kiva palata kotona odottavan perheen luokse, kun itse tuntui vuorokaudessa nuortuneen 10 vuotta.

Kuvista kiitos Susanna