Tulihan se marraskuu sieltä, vaikka lempeä talvi yrittikin nitistää sen heti alkuunsa. Käytän päivässä vähintään tunnin pelkästään lasten pukemiseen, lasten riisumiseen, kuraisten vaatteiden putsaamiseen ja raparäjähdyseteisen siivoamiseen. On pimeää, märkää ja ankeaa. Väsyttää ihan hemmetisti, mutta siitä en voi täysin syyttää edes marraskuuta. Minä en nuku tarpeeksi.

Miten se on edes mahdollista? Hyville unille pitäisi nyt periaatteessa elämässäni olla ihan hyvä pohja. Lapset nukkuvat pääsääntöisesti yönsä. Saan tehdä työt päivisin, joten illat voi varata rauhoittumiselle ja nukkumaan pitäisi päästä ajoissa. Tykkään nukkumisesta ja tiedän, miten hyvää kunnon uni minulle tekee. Tiedän myös, miten liian vähäinen uni tekee minusta huonomuistisen ja rähisevän hermopussin. Miksi minä en nuku?

Aloin miettiä tätä, kun olin hiljan kuuntelemassa Liftedin Taneli Rantalan luentoa elämäntapamuutoksesta ja sen toteuttamisesta pysyvästi. Taneli kertoi, että me ihmiset teemme 95 prosenttia tekemisistämme tietyllä tavalla, koska ollaan totuttu tekemään niin. Minä olen tainnut tottua valvomaan, eikä rytmin kääntäminen olekaan niin helppoa kuin kuvittelin.

Asensin hiljan iPhoneni unikellon toimintaan. Se on nerokas. Sen lisäksi, että se herättää aamuisin, se myös ilmoittaa, koska pitäisi mennä nukkumaan. Lintujen laulu herättää joka arkiaamu seitsemältä, ja tasainen rytmi heräämisessä tasoittaa petiä hyville yöunille. Koska tarvitsen vähintään kahdeksan tunnin unet, nukkumaan pitäisi siis mennä viimeistään kello 23. Unikelloni ilmoittaa lempeästi kello 22.30, että pian pitää mennä nukkumaan. Olen luvannut itselleni, että siinä vaiheessa viimeistään sammutan koneen, jos työpäivä on venähtänyt iltavuoroksi.

Tätä nukkumaanmenohälytystä on jatkunut nyt parin kuukauden ajan, ja samassa kello myös laskee sen ajan, kun nukun. Ei se esimeriksi lasten aiheuttamaa valvomista tiedä, jos en sitten satu koskemaan puhelimeen. Unitilastoni paljastavat totuuden, jota en varmasti uskoisi ilman dataa: en ole mennyt mittausten aikana kuin kerran nukkumaan ennen vuorokauden vaihtumista. Päiväkeskiarvo kuluneilta kuukausilta on 6 tuntia ja 26 minuuttia unta vuorokaudessa. Se on minulle ihan liian vähän. Kun tietää, että yleensä loppuyön unet katkeilevat lasten kömpiessä väliin, kunnon unet jäävät varmasti alle kuuteen tuntiin yössä. Ei ihme, että etenkin näin marraskuun synkkyydessä silmissä on sahajauhoa ja päässä pisteleviä männynneulasia.

Syyn täytyy olla siinä, että kuluneet vuodet ovat totuttaneet minut tähän rytmiin. Kärsin siitä, että jouduin vuosia elää vasten luontaista aamuihmisen rytmiäni, mutta silti valvominen on jäänyt päälle.

Liftedin Tanelin luennolla muistutettiin taas siitä mahtavuudesta, että aivot ovat plastisia, eli ne voi opettaa uusille tavoille. Kun jotain uutta tapaa tekee toistuvasti, siihen käytettävät aktiiviset hermoradat vahvistuvat. Uuden tavan muodostuminen vie aikaa noin 2 kuukautta, minkä jälkeen se on automaatio. Tämä pätee niin liikunnan aloittamiseen, tupakoinnin lopettamiseen, ruokavalion parantamiseen kuin nukkumiseen.

Mulle on jäänyt päälle tapa, että julkaisen päivällä kirjoittamani postaukset vasta illalla. Perhevapaa-aikoina kun ehdin kirjoittaa postaukset yleensä vasta illalla lasten mentyä nukkumaan. Toisaalta olen myös huomannut, että juuri silloin te lukijat olette paremmin linjoilla ja somenostoilla saan teidät tänne lähiöön vierailulle helpommin. Niinpä istun vielä illalla koneelle, julkaisen postauksen ja teen somenostot, joita kaikkia ei voi tehdä ajastettuna. Ja yhtäkkiä on kulunut niin paljon aikaa, että puhelin lempeästi kertoo, että pitäisi mennä nukkumaan. Minä sammutan hälytyksen ja ajattelen, että kirjoitan tuosta vielä muutaman sähköpostin, naputan vähän kirjaa, vastaanpa vielä noihin kommentteihin ja katsos, mikä hauska kissavideo tuolla onkaan.

Lopulta painan silmäni kiinni ihan liian myöhään ja suoraan koneen tai puhelimen sinisen valon kajosta. Se ei haittaa nukahtamistani, sillä väsymys heittää minut suorastaan väkivaltaisesti uneen muutamissa minuuteissa. Mutta tiedän, miten paljon rauhaton ilta vaikuttaa unenlaatuuni.

Silloin tällöin vietän iltani kuten niissä haavemielikuvissani täydellisestä elämästä. Luen lapsille pitkän iltasadun, eivätkä tekemättömän työt nakuta edes alitajunnassa. Annan unituhiseville lapsille vielä suukot ja hiivin villasukissani keittiöön, jossa laitan teeveden kiehumaan. Sytytän kynttilöitä ja istun sohvalle höyryävän teemukini kanssa. Luen lehtiä, uppoudun kirjaan tai neulon. Jos mies on kotona, saan tehdä saman hänen kainalossaan tai saatamme katsoa jonkun elokuvan. Ehkä kaataa lasilliset punaviiniäkin.

Menen ajossa nukkumaan ja olo on rauhallinen ja rento. Niskoja ei kiristä, päässä ei vilistä asioita ja uneen uppoaa pehmeästi hiljalleen kuin pumpuliin.

Miksi on niin vaikeaa tehdä sama joka ilta? Liftedin Tanelin luennon perusteella taidan yrittää liian isoja muutoksia kerralla. Otetaan esimeriksi ihan mikä tahansa elämänmuutos.

Elämäntapamuutoksen saaminen pysyväksi on sitä todennäköisempää, mitä pienemmän palasen kerrallaan haukkaa. Monet kun yrittävät laittaa kerralla uusiksi koko elämänsä, mutta tajuavat parin kuukauden kuluttua, että mikään ei muuttunut. Jos esimerkiksi aikoo aloittaa aktiivisen treenaamisen, lopettaa röökaamisen ja ryhtyä kasvissyöjäksi samalla kertaa, mahdollisuudet onnistua ovat vain 10 prosentin luokkaa. Mutta jos ottaa vain yhden tavan kerrallaan, mahdollisuudet onnistua ovat jo noin 85 prosentissa. Kun yhden tavan omaksuminen vie sen kaksi kuukautta, vuodessakin ehtii lopulta tehdä elämälleen paljon. Kunhan ei vain ahnehdi liikaa kerralla.

Jos elämä on ihan rempallaan, ensimmäisenä pitäisi lähteä rakentamaan kulmakivitapoja. Muut tavat seuraavat sitten helpommin perässä. Nukkumalla hyvin parantaa nälänhallintaansa, minkä jälkeen on taas helpompi panostaa hyvään ruokavalioon. Ja kun se on kunnossa, on taas helpompi olla positiivinen ja jaksaa esimerkiksi liikkua paremmin.

Minä olen siis elämäntapamuutosten alkupäässä, nukkumisen opettelussa. Taneli muistutti, että ei missään nimessä kannata ajatella, että nyt tästä eteenpäin menen joka ilta ysiltä nukkumaan ja herään kuudelta. Täytyy olla rehellinen itselleen ja tajuta, että niin ei vain tule tapahtumaan. Uuden tavan voi aloittaa pienistä, kuten siitä, että ei katso puoleen tuntiin puhelinta ennen nukahtamista. Hyvänä apuna siihen on juurikin sen nukkumaanmenokello – kunhan ei ole yhtä jästipää kuin minä.

Nyt pitäisi siis saada raivattua koneella notkuminen pois illoista. Olen välillä koittanut julkaista postauksia iltapäivällä neljän aikoihin, kuten nyt tänään, mutta se ei toimi tai ole itsellenikään oikein mielekästä. Mutta mitä sanoisitte, jos Lähiömutsin uusin postaus ilmestyisi nykyisen ilta-ajan sijaan aamulla? Voisin ajastaa sen edellisenä päivänä ja sitten päivän alkuun nostella sen eri somekanaville. Päivän aikana ehtisin käydä teidän kanssanne keskustelua kommenttiosiossa ja jatkaa sitten seuraavana päivänä. Toimisiko se? Tällä hetkellä kun analytiikkani sanoo, että te päädytte tänne juurikin iltasella, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen, kun se pieni rauhallinen omahetki päivästä alkaa.

Taneli kehotti luennollaan kaikkia elämäntapamuutoksia miettiviä pohtimaan, mikä olisi se tapa, jolla haluaisi projektin aloittaa. Se pieni askel, jonka voisi tehdä jo tänään. Musta kuitenkin tuntuu edelleen, että itse en pääse eroon vanhoista tavoista, ellen käännä koko päivärytmiä ylösalaisin. Tanelin luennosta on jo monta viikkoa, enkä ole kuin valvonut kahta kauheammin. Tämän tilanteen korjaamiseen ei riitä puolituntinen ilman älylaitteen kajoa, vaan kone pitää saada kiinni viimeistään ysiltä. Minä tahdon illat tietokoneeltani takaisin vain itselleni.

Jaa