Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Kas näin, kolme kuukautta kuvaan tallentunutta vuodenvaihetta myöhemmin, saan vihdoin päätökseen kolmannen arkikuvasarjan. Ensin vuonna 2016, sitten vuonna 2018 ja lopulta vuonna 2021, joka viikko tallensimme arkemme keskeltä yhden kuvan.

Alkuun kuvissa olivat tiukasti vain minä ja lapset. Olen sääntöjen nainen, joten tämä miettimäni konsepti tuntui loogiselta ja sarjamaisena myös mielenkiintoiselta, kun arkikuvia voi verrata toisiinsa ja nähdä niistä ajan kulumisen. Esimerkiksi vuoden 2016 viimeinen kuva näytti tältä, ja vuoden 2018 näytti tältä.

Mutta hiljalleen kuviin alkoi hivuttautua myös muita ihmisiä. Ystäviä, lasten ystäviä, perheenjäseniä. Tärkeitä tyyppejä. He kaikki kertovat jotain myös kuvien äidistä ja kahdesta lapsesta.

On suorastaan huimaavaa, minkä määrän rakkaita ja valtavan tärkeitä ihmisiä minä olen saanut elämääni lasten myötä. En olisi pienen esikoisvauvan äitinä voinut ikinä kuvitella moista.

Tuoreena äitinä kammoksuin ajatusta siitä, että äitiys jollakin tavalla yhdistäisi. En koskaan käynyt missään perhekerhoissa (en usko, että kävisin vieläkään) ja kai maalaisuuteni takia karsastin kauan myös leikkipuistoissa hengailua. Vauvamuskarissa kävin lapseni kanssa tasan niin kauan, kun luulin, että teen sitä lapsen takia, enkä siksi, että minulla vanhempana olisi seuraa ja tekemistä muista vanhemmista.

En vieläkään koe, että äitiys yksistään riittää yhdistämään. Kyllä siihen kemioita tarvitaan, tunteen siitä, että tämän ihmisen kanssa on hyvä ja kiva olla. Mutta äitiys tuo lisäsiteen. Vertaistuen tärkeys ei ole yhtään vähentynyt lasten kasvaessa, vaikka aiheet ovat muuttuneet yövalvomisista, rintaraivareista ja uhmasekoilusta monisyisempiin aiheisiin.

On myös valtavan ihanaa ja onnekasta voida viettää yhdessä aikaa erinäisinä perhekokoonpanoina. Ja vielä enemmän ihanaa ja onnekasta on se, että kaikilla mätsää keskenään, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys.

Kun mietin nykyistä lähipiiriäni ja tukiverkkoani, valtaosa heistä on tullut elämääni vasta kuluneen 10 vuoden aikana, lasten myötä. Nämäkin kaikki tässä kuvassa näkyvät. Lapset, joista jokaisen olen tuntenut vastasyntyneestä asti, ja aikuiset, jotka tuskin olisivat tässä määrin elämässäni ilman meidät yhdistäneitä lapsia. Yhden tärkeän ystävän löysin päiväkodinportilta (tai hän nappasi minut siitä seisoskelemasta, kuten tapaamme sanoa) ja sitä kautta sain elämääni ja melkein kuin osaksi perhettä lauman muita isoja, pieniä, karvaisia ja vähemmän karvaisia ystäviä.

Luulen, että lapsia on kiittäminen, että meillä ravataan rappukäytävässä villasukissa kodista kotiin. Kyllä siihenkin klikki tarvitaan, pelkkä naapuruus ja saman ikäiset lapset eivät yhdistä, mutta lasten myötä varmasti ainakin löysimme toisemme nopeammin.

Lapset ovat myös juurruttaneet minut Herttoniemeen vahvemmin kuin mihinkään asuinpaikkaan tätä ennen. Kylillä kävellessä joka korttelissa tulee vastaan vähintään yksi tuttu, jonka olen oppinut tuntemaan jotenkin lasten kautta. Puistosta, päiväkodista, koulusta, iltapäiväkerhosta, harrastuksista. Ihan vain sellaiset hyvän päivän tututkin luovat tunnetta siitä, että kuulun yhteisöön, kuulun tänne.

Meillä ei varmastikaan olisi ilman lapsia myöskään Kivinokan kesämajaa, ei ainakaan juuri tuota rakasta tölleröä. Sen entisten omistajien myyntiaikeista meille nimittäin vinkkasi kivinokkalainen, jonka lapsi oli aikoinaan samassa pienten päiväkotiryhmässä lapseni kanssa. Kivinokkalaisuuden myötä elämään on taas tullut uusi yhteisö ja uusia ihmisiä.

Eikä minulla olisi tätä blogia ja sen ympärille kasvanutta yhteisöä ja mediaa, ei ainakaan tällaisenaan, jos minulla ei olisi lapsia. Ja minkä määrän tuttavia, kollegoita ja kollegoista ystäviksi muuttuneita ihmisiä olen kuluneiden 10 vuoden äitiysvuoden aikana saanut!

Ja sitten vielä kaikki ne virtuaaliset tuttavat, joista monet ovat niin tuttuja, että tunnistaisin heidät anonyymeinakin heidän tavastaan viestiä. Olen saanut teiltä siellä niin paljon tukea, että ette sitä ehkä osaa kuvitellakaan.

Lisääntyminen todellakin tarkoitti lisääntymistä! Äiti ja kaksi lasta –  sekä kaikki muut tärkeät tyypit.