Lahiomutsi Arkikuva 52 Pohjanmaa Uudenvuodenaatto-1464

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

En ole kateellisuudessa rypevä ihminen. Toki tunnen toisinaan ikäviä vihlaisuja, kun joku on vaikkapa saanut jotain mahtavaa duunirintamalla aikaiseksi ja itse en ehdi edes vastata ajoissa sähköposteihin, tai kun jonkun lapsiperhearki näyttää rakastettavan seesteiseltä, kun itse en mahdu edes suihkuun kylpyhuoneen ollessa täynnä uitetulta koiralta haisevia märkiä haalareita, rukkasia ja kaulureita. Mutta ne vihlaisut taitavat enemmän olla (toisten aikaansaamia) haaveita kuin kateutta.

Mutta yksi asia saa aikaan kipeää, polttavaa ja raastavaa kateutta: lapsiperheen arkeen osallistuvat isovanhemmat. Olen aivan tolkuttoman, pohjattoman ja toivottoman kateellinen joka ikiselle lapsiperheelle, joiden arkeen kuuluu lasten isovanhempien tuki, apu ja läsnäolo.

Yritän parhaani mukaan olla onnellinen toisten puolesta, mutta joka kerta se tuntuu yllättävänä iskuna palleaan. Miten isovanhemmat ottavat lapset yökylään kerran kuukaudessa. Miten puolison työmatkojen ajan tai omien työsumien paahteessa voi nojautua isovanhempien apuun. Miten koululainen voi koulupäivien jälkeen mennä lyhyempää päivää tekevien isovanhempien luo. Miten koko perhe käy syömässä isovanhemmilla sunnuntaisin. Miten jotkut isovanhemmat hakevat lapsen päiväkodista luokseen yhtenä arkipäivänä joka viikko.

Miten toivon, että itse voisin joskus vain sanoa olevani niin väsynyt, että tarvitsen apua. Vaikka yhdeksi illaksi arjen keskellä. Kunpa voisin tukeutua toisiin ilman anteeksipyytelyä, palkanmaksukuvioita tai kiitollisuudenvelkaa. Minä olen saanut suvun turvaverkosta osani lapsena, mutta en enää äitinä.

Ehkä syynä ovat menneet pikkulapsivuodet, jotka veivät minusta enemmän kuin osasin odottaa ja jotka jättivät jaksamisen kai ikuisesti vähän vereslihalle. Ehkä syynä on jokainen subjektiivista päivähoitoa vastustava idiotismi. Tai ehkä tietämättömyydellä lausutut paheksunnat siitä, miten itse on lapsensa hoidettava, kun sellaiset on elämäänsä toivonut ja saanut. Ehkä syypää on suomalainen kulttuuri, jossa pärjäämisellä on enemmän arvoa kuin tasapainoisella elämällä.

Ehkä kateus häviää, kun tällaista nykyisenlaista tavallista ja hyvää arkea ehtii kertyä enemmän alle pehmittämään kateuspiikkejä.

Sitä paitsi, arjessa läsnä olevien isovanhempien sijaan meillä on paljon asioita, joista meille voisi olla kateellinen. Yksi isoimmista on se, että meidän lähipiirimme ja turvaverkkomme on suuri ja vahva joukko ystäviä. Yllättävän moni heistä on tullut elämäämme lasten myötä. Vaikka lähes jokaisella on omat ruuhkavuotensa, jeesiä pyritään antamaan suuntaan ja toiseen. Jos ei muuten, vertaistuellisessa mielessä.

Ja vaikka meidän lastemme isovanhemmat ovat fyysisesti kaukana, on meillä kuitenkin heidän henkinen tukensa. Monella lapsiperheellä ei ole edes sitä.

Meillä on myös ihmeellinen lomammummila ja toisaalla lomamummula, joilla ei ole arjen kanssa juuri mitään tekemistä. Se on pohjanmaalainen maisema, jossa tässä vuoden 2018 arkikuvasarjan viimeisessä kuvassa ollaan. Siellä paappa opettaa sytyttämään takkaan tulen, mummi lukee iltasadut, pappa vie metsäretkelle ja mummu opettaa rypyttämään karjalanpiirakat. Siellä minä voin lillua puolisoni kanssa kahdestaan paljussa ja viipyä saunan löylyissä vilkuilematta kelloa tai kuulostelematta lasten unta. Siellä voi kokea lomaluksuskokemuksen siitä, että on tylsää.

Sellaista arjesta kaukana olevaa kuplaa ei olisi, jos meidän perheemme ja isovanhempien välillä ei olisi yli 400 kilometriä.

Silti en voi mitään sille, että jokainen päiväkodin portilla, leikkipaikan käsienpesujonossa tai pulkkamäessä kesken tavallisen arjen tapaamani isovanhempi saa aikaan kipinöivän kateusaallon.

Jaa