Tuo röynäkasa tuossa keskellä on kuulemma maja. Helmitaulu on ikkuna ja salkku ovi. Selvä. Tuo majan valtaama osa kaksiostamme on myös kodin hotspot.
Hotspot on se kodin osa, johon suurin osa päivän tapahtumista ja askareista tuntuu keskittyvän, jos mukaan ei lasketa nukkumista. Tuosta kohdasta kuljetaan kaikkiin kotimme huoneisiin, joten jos tämä olisi vanha maalaistalo, tuossa kohdalla ikivanhat lattialaudat olisivat kuluneet askelista lommolle. Lipaston päällä viikataan pyykit, käydään läpi postit ja vaihdetaan vaipat. Noilla kohdin puetaan ja riisutaan, oltiin sitten matkalla ulos, sisään tai suihkuun.
Ja sitten niille kohdille aina ilmestyy myös esikoisen leikit. Majan lisäksi siihen rakennetaan kauppa, konsertti ja ravintola. Siinä leikitään nukeilla, siinä kasataan palapelit ja siihen levitetään junarata. Siinä kohdilla piirretään, luetaan ja vedetään kilareita.
Ollaan miehen kanssa yritetty saada esikoinen oppimaan, että siirtäisi omaa leikkipistettään pari metriä ihan mihin tahansa suuntaan. On nimittäin rasittavaa yrittää päästä keittiöön tai käväisemään vessassa, kun ovensuussa mustapalleroiden luola tai meneillään oleva koulutunti. Mutta ei, aina ne leikit jossain vaiheessa hivuttautuvat tuohon.
Onhan se toki loogista, että lapsi haluaa olla siellä missä tapahtuu. Mä olenkin miettinyt, että vaikka meillä olisi minkälainen lukaali, luultavasti sielläkin suurin osa perheen toiminnoista keskittyisi pienelle alueelle. Kai palatseissakin on hotspot?
toiselta nimeltään olohuone 😉 vaikka olisi kuinka iso asunto, ei meidän lapset ainakaan ole osanneet leikkiä omissa huoneissaan
Ihailen teitä kun saatte arjen pyörimään noissa neliöissä. Meillä on varmaan lähes kolme kertaa enemmän, mutta toki asuinpaikkakin eri, lakeuksilla asuminen on hieman eri hintaista. Monesti puhutaan miehen kanssa, että mitä jos olisi jääty Helsinkiin ja tätä palettia pyöritettäisiin (2+2) siellä, huh huh. Ja joka kerta todetaan, että onneksi elämä heitti meidät takaisin kotiseudulle.
Kohta josta näkee hyvin joka suuntaan seurata mitä asunnossa tapahtuu? Sellainen paikka saattaisi vaistomaisesti vedota lapseen.
Koirien on ainakin AINA pakko valita makuupaikakseen se kapein risteyskohta talossa mistä näkee joka suuntaan ja missä niihin meinaa kompastua joka kerta kun liikkuu huoneesta toiseen.
Meillä on 120 neliötä kahdessa kerroksessa, yläkerrassa sijaitsevat kaikki makkarit sisältäen lasten huoneet, mutta jostain kumman syystä kaikki on melkein aina alakerrassa olkkarissa. Esikoinen tekee läksyt ruokapöydän ääressä, molemmat piirtävät ja askartelevat siinä samaisen pöydän ääressä, vaikka omissakin huoneissa olisi työpöydät tarjolla. Maja tehdään sohvan ja lipaston väliin. Raja ollaan laitettu legoihin – niitä ei saa alakertaan tuoda, ja kas, leikit ei silloinkaan ole omassa huoneessa vaan yläkerran aulassa… Noh, ihan kiva näin. Varmasti murrosikien koittaessa mulle tulee ikävä lapsia, jotka on linnoittautuneet omiin huoneisiinsa ovien taakse.
Me vietetään suurin osa ajasta lapsen huoneessa tai olkkarissa, mutta kas kummaa, lapsi hilaa leluja eteiseen (just siihen kohtaan mistä pitää kulkee meni mihin tahansa) tai keittiöön. Eli just sinne, mihin vähiten sopis.
Upea maja! Noin se vaan menee. Meilläkin tiiviit neliöt, 6henkeä 87 neliössä. Toiminnankeskuksena, 'hotspottina', keittiön ja olohuoneen muodostama alue ns. tupakeittiö. Ja sillä alueella toimintaa riittää 🙂
Jep. Meillä on tilaa enemmän, mutta silti ne leikit syntyy just tuohon olkkariin tai läpikulkutilana olevaan ”kirjastoon”, siis vähän leveämpään käytävään, josta kuljetaan kaikkiin neljään makkariin. Oon jo luovuttanut, kahden ekan lapsen kanssa jaksoin ohjata ja opastaa (huonosti tosin siinä onnistuen, mutta vänkäsin silti), nyt sit kolmannen ja neljännen kanssa en enää viiti itteäni väsyttää asialla.
Välillä toki meinaa ärsyttää enemmän tai vähemmän, etenkin kun joku lego tai pet shop-ötökkä jää kipeästi jalkapohjan alle, mutta ei jaksa, pysty eikä kykene enää yrittää muuttaa asiaa, joka on toivottomaksi todettu 🙂
Enpä minä itekään viihdy makuuhuoneessa yksinäni kuin harvoin, mieluummin oon siellä missä muutkin.
Hei! Ihania nämä arkikuvat – jotenkin niin huojentavia! Että muillakin…
Olet varmasti jossain blogissa maininnutkin, mutta kysyn silti uteliaisuuttani, paljonko teillä on neliöitä? Meitä asuu kolme 52-neliöisessä kaksiossa Roihuvuoressa ja välillä ahtaus ahdistaa.. Mutta jotenkin sitä vain voi omaan kotiinsa rakastua niin, että asettaa tulevalle kodille aika korkeat vaatimukset. Ja kalliitahan nämä ovat, 50-luvun asunnot Helsingissä. Nostalgiasta saa maksaa…
Haha joo, näin se taitaa monilla pienillä lapsilla mennä. Teinit sitten jo osaavatkin omaa huonetta ja ovea arvostaa 😀
Tosi helposti nämä neliöt sitten lopulta riittävät. Varmasti jos olisi tottunut isompaan, voisi ainakin aluksi järkyttää 😀 Ja tietty sitä aina välillä leikittelee ajatuksella, että mitäs jos olis vaikka kolmio kaksion sijaan. Mutta nyt vielä tämä riittää hyvin. Jää rahaa matkusteluun ja samalla saa maksetta tätä mukavasti pois. On sitten joskus varaa ostaa isompi, kun luultavammin lapset joskus omaa huonetta / huoneita kaipaavat, vaikka nyt eivät sellaisia tahtosikaan.
Hehheee, no toi on totta. Moneen asiaan löytyy selitys, kun ajattelee eläimiä, olen huomannut aiemminkin 😀
Mä omakotitalossa lapsuuteni kasvaneena muistan ihan sama: kaikki me lapset olemme leikkineet ja sitten lopulta läksymme tehneet siellä missä muutkin ovat.
Ja joo, ihan otta. Teini-iässä omat ovet ovatkin jo paljon arvostetumpaa tavaraa. Siihen mennessä meidänkin pitää malttaa luopua tästä kodistamme ja ostaa isompi.
Ihme juttu! 😀 Sen täytyy olla tuo ylemmän kommentoijan mainitsema seikka, että siitä on hyvä tähystää joka suuntaan 🙂
Mä rakastan 50-luvun asuntoja ja niiden huonejakoja, mutta välillä kyllä kaipaisin tupakeittiötä. Se yhdistäisi menoa niin mukavasti. Ja olisi ihan varmasti hotspot!
Totta! Vaikka mä tykkään välillä olla ihan itsekseni, olen kuitenkin sen verran seurallista sorttia, että mieluiten olen siellä, missä tapahtuu ja muutkin ovat.
Meillä on 57 neliötä. Sivusilmällä koko ajan katsellaan asuntoja lähialueelta, että tiedetään, missä markkinoilla mennään. Mutta eihän me tästä voida muuttaa kuin pakon edessä. Meidän rakas koti. Se pakko tulee olemaan sitten, kun lapsemme tahtovat omaa tilaa. Vielähän he eivät sellaista tahdo, päinvastoin. Siihen asti nautitaan, kun jää vähän rahaa matkusteluun 🙂