Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Voi kuinka ihan itkettää tätä kuvaa katsoessa! Siinä sitä sidotaan onnekkaana nastalenkkareita jalkaan ja ollaan lähdössä pinkomaan joulukuisen pimeään metsään. Nyt, reilua kahta kuukautta myöhemmin, oloni on edelleen kulkutaudin jäljiltä nahkea ja sydänvikainen, enkä edes varmaksi muista, koska olisin viimeksi käynyt juoksulenkillä. Lähemmäs kolme viikkoa siitä varmasti jo on.

Tällä hetkellä ei auta kuin toivoa, että maltillisen hidas paluu liikuntaan saa kehon toipumaan ja iloita siitä, että aktiivinen juoksentelu pitkin lähiön metsäpolkuja on ylipäätään mahdollista, sitten kun keho siihen vain valmiina taas on.

Oli nimittäin aika, kun mietin, miten ihmeessä työelämässä olevat lasten vanhemmat ehtivät harrastaa mitään muuta liikuntaa kuin syväkyykkyjä legopalikoita kerätessään ja vatsalihaksiaan noustessaan 25 kertaa yössä tyynnyttelemään vauvaa. Elleivät sitten karsi yöunistaan, mikä oli minun ratkaisuni usean vuoden ajan. (Voin kertoa, mikäli se nyt jollekin epäselvää olisi, että viisi tuntia unta siksi, että ehtii nostamaan punttia bodypumppiin, ei edistä hyvinvointia, vaan työntää joka ähkäisyllä lähemmäs uupumusta.)

Nyt minä lähden lenkille, kun se minulle sopii. Ei enää tarvitse miettiä puolison työvuorojen ja kelloon sidottujen treenien tai lasten harrastuskuskausten mukaan, milloin minulla on mahdollisuus lähteä iltaisin lenkille. Sen kun vain lähden ja huikkaan lapsille lähtiessäni – jos he eivät sitten ole omissa menoissaan ympäri kyliä – että noin tunti menee.

En edes tiedä, koska tämä kaikki tapahtui. Ei siitä nyt valtavan kauan ole, kun en voinut käydä lähikaupasta hakemassa edes kahvikauramaitoa ilman että pakkasin koko revohkan mukaan. Lapset ovat syynä, että kolmekymppisenä opettelin juomaan kahvia, mutta näin jälkikäteen mietittynä heidän tekosiaan lienee myös se, että nykyään juon kahvini mustana.

Puhelin on toiminut meillä napanuoran joustavana jatkopalasena. Ensin pääsin sen avulla kauppaan yksin, videoyhteys kotiin avoinna porkkanalaarilta vessapaperihyllylle. Lopulta karkasin puhelimen kanssa myös lenkille, sillä ajatus siitä, että minulle voi soittaa, piti kotiin jäävät rauhallisena. Alkuun puhelin soi ennen kuin kotiin jäävien ikkunassa tapittavat päät olivat hävinneet nurkan taakse. ”Tuutko sä jo kohta takaisin?”

Pyysin apuun naapurit, kuten niin usein. Hiphurraa, parhausnaapurit! Lapset saivat sipsutella sukkasillaan jonkun naapurin hoteisiin siksi aikaa, kun minä tamppasin metsässä stressileveleitä alas. Sitten siirryttiin siihen, että naapuriin voi mennä, jos jotain tulee. Nyt en ole enää aikoihin kysellyt naapureilta, olisiko joku valmiudessa ottamaan tarvittaessa kopin, jotta pääsisin lenkille.

Sen kun vain menen.

Vedän säärystimet jalkoihin, pipon päähän ja heijastinlenksut takin päälle. Puhelimenkin sujautan taskuun, mutta lähinnä siksi, että voin juoksennellessa kuunnella äänikirjaa. Puhelin piipahtaa lasten toimesta oikeastaan vain silloin, jos joku elättelee toiveita siitä, että saattaisin antaa lisää peliaikaa.