*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena

Kirja, jonka pääosassa on kala. Ei ihan sellainen lähtökohta, joka minut saisi kiinnostumaan kirjasta. Ei siinä, ettenkö tahtoisi ymmärtää maapalloa ja sen kamaralla eläjien elämää. Minähän rakastan taiten maalailtuja luontokuvauksia, ja olen hämmästyksestä ja ihastuksesta huokaillen lukenut esimerkiksi tiedemaailman rajoja ryskyttävää tietokirjaa puista.

Mutta että kala. Nuo ihanat ja tärkeät uintikaverini Itämeressä, mutta silti. Ehkä kala päähenkilönä assosioituu minulla liian vahvasti kalajuttuihin ja erätarinoihin, jotka olen suosiolla jättänyt pois lukupinostani. Olen yrittänyt niitä yhtä monta kertaa kuin Tuntematonta sotilasta, mutta kun ei lähde, niin ei lähde. Onneksi ei tarvitsekaan, kirjoista kyllä löytyy, mistä valita itselle kolahtavat.

Viime vuonna luin kuitenkin kaksi kirjaa kalasta, ja ne molemmat heilahtivat parhaiden lukemieni kirjojen sarjaan. Toinen romaanina, toinen tietokirjana.

Tässä nämä kalaisat herkkupalat teillekin vinkiksi, vaikkapa pääsiäisen aikaan nautiskeltavaksi:

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (Tammi 2020)*

Tämä saattaa olla hienoin koskaan lukemani tietokirja. En ihmetelekään, että se voitti vuonna 2019 tietokirjallisuuden August-palkinnon.

Ankeriaasta kertova kirja ei oikeastaan edes tunnu tietokirjalta. Sillä on kyllä komea lähdeluettelo, mutta kirja tuntuu enemmän filosofiselta pohdinnalta elämästä. Ankerias on kuin myytti, tarina ikiaikaisesta kalasta, josta on koittanut ottaa selvää niin Aristoteles, Freud kuin nykytiedekin. Ankerias on selvinnyt ja pitänyt salaisuutensa vuosituhansia, mutta nyt se on kuolemassa.

Ankeriaan testamentti on myös tarina kirjan kirjoittajan ja tämän isän suhteesta, elämän hauraudesta ja siitä, miten luonnossa kaikki ovat yhteydessä toisiinsa – myös me ihmiset, vaikka välillä meinaamme sen unohtaa.

Kaunis, mielen myllertämään saava kirja. Sellainen, josta haluaa puhua kaikkine kanssa, sillä maailman ja luonnon ihmeellisyys on liian hykerryttävää yksin ihmeteltäväksi.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019)

Herran pieksut, miten hyvä kirja! Tässä oli kaikki niin kohdillaan, että ainut harmitus on se, että miksi en osaa itsekin kirjoittaa näin. Ja se ei ole kirjan vika se.

Juhani Karilan Pienen haen pyydystys -romaania on turha yrittää esitellä juonitasolla. Se kuulostaisi liian sekopäiseltä. Se on koettava itse.

Tarina sijoittuu Itä-Lappiin, josta myös kirjailija on kotoisin. Tarina on kihmelöivä yhdistelmä murhetta ja kieron toteavaa huumoria. Luonto on läsnä, mutta sitä ei maalata, se on. Sen tuntee lukijakin, jokaista hyttystä myöten. Ja Lapin taika ei ole sitä, mitä turisteille kaupataan, vaan jotain, mikä menee ymmärryksen yli, jos et sitten satu olemaan paikallisia.

Kirja muistutti siitä hetkestä, kun joskus lukiolaisena luin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi – romaanin. Sama ihastunut hämmennys, että näin voi tosiaan kirjoittaa, näin voin sekoitella genrejä, kirjoittaa fantasian todeksi.

Lukukokemuksesta teki spesiaalin sekin, että puoliso kuunteli sen äänikirjana samalla kun minä luin. Meidän kirjamaut ovat totaalisen erilaiset (hän on juuri se, joka kuluttaa erätarinoita ja lisäksi true crimea ja dekkareita – jos olisimme tavanneet kirjapiirin kautta, meistä tuskin olis tullut paria), mutta nyt etiäiseni osui oikeaan ja riski kannatti: ollaan molemmat tästä kirjasta ihan että huh ja vau.