Eilen oli tahmea päivä. Aamu lasten kanssa meni huutamiseksi, mistä jäi väsynyt, epäonnistunut ja nihkeä tunnelma koko loppupäivän ylle. Tein kirjanpitoa, jossa oli kummallisia epäselvyyksiä. Siirtyessäni tahkoamaan raportointia, koko kone kaatui, mitä selvittelin loppupäivän. Illalla PMS-synkkyys sai kaverikseen kuukautisten alkua ennakoivan jomotuksen.

Siinä kaurapussia vatsan päälle asetellessani tuli mieleen palaute, jonka sain kirjoitettuani siitä, miten välillä kaipaan aikoja, kun olin vastuussa vain itsestäni. ”Miksi sitten pitää täydellistä kuvaa itsestään muille, jos ahdistaa?”, palautteen antaja kysyi.

En tiedä, pohtiko tämä kysymys ihmisiä yleensä, vai oliko se tarkoitettu minulle. Luultavasti jälkimmäistä, siitä huolimatta, että olin taas koostanut yhteen myös niitä mustempia ajatuksia.

En tiedä, onko se somemaailma, joka on saanut joidenkin käsityksen ihmisyydestä vääristymään. Eihän kukaan meistä ole vain onnellinen tai vain onneton.

Pari vuotta sitten selailin vanhoja päiväkirjojani etsiessäni sieltä hassunhauskoja lainauksia minun ja puolison häissä pitämääni puheeseen. Mutta hauskojen muistojen sijaan nurkistaan nuhruisten päiväkirjojen sivuilta päälleni vyöryi ahdistus. Vaikka teiniajat olivat myrskyisiä, järkytyin lukiessani kirjoituksiani. En muistanut, että olisin ollut niin onneton.

Keskustelin havainnostani ystäväni kanssa, joka pohti, että ehkä 1990-luvulla oli voimissaan ylipäätään erilainen lähestymistapa elämään. Ja totta, silloin tuntui olevan voimissaan sellainen ”pessimisti ei pety” -mentaliteetti, mikä ehkä näkyi myös päiväkirjamerkinnöissäni. Mutta kyse on varmasti myös siitä, että tartuin päiväkirjaan yleensä vain niinä hetkinä, kun maailma murjoi ja pahaa oloa oli jäsenneltävä kirjoittamalla. Päiväkirja oli sisäänpäin kääntymistä.

Some on kuin vastakohta päiväkirjalle, se on ulospäin kääntymistä. Sosiaaliseen mediaan tehdään merkintöjä pääasiallisesti juuri niistä hyvistä hetkistä. Ihan jo siksikin, että eipä siinä aamuisen huutokaaoksen keskellä ehtisi tulla edes mieleen, että kaivanpa puhelimen esiin ja teen tästä Instaan stoorin. Jälkeenpäin siitä voi jo jotain etäisesti viisasta, arkisen koomista ja ainakin vertaistuellista sanoa.

Mutta somessa elämän kirjo rajautuu myös siksi, että sitä ei suljeta lukolla, jonka avain on vain omassa hallussa. Minä voin kyllä työstää omia kokemuksiani ja niistä poikineita ajatuksia julkiseen muotoon, mutta aihepiirejä on rajattava.

En voi kirjoittaa herkistä ja kivuliaista asioista, jos niihin liittyy muitakin ihmisiä. Voin kirjoittaa lapsiperheaamujen kaaoksesta, sitä on kaikilla lapsiperheellisillä, mutta kun kipeät aiheet ja surut menevät syvemmälle ja koskettavat henkilökohtaisemmin muitakin kuin minua, ne on häivytettävä pois julkisista ajatuksista tai ainakin muokattava vain minua koskeviksi ja niin yleistason puheeksi, että lopulta ajatuksista häviää pointti.

Siksi tahdonkin muistuttaa ihmisyyden perusteista: jokaiseen ihmiseen mahtuu koko kirjo tuntemuksia. Ihminen voi kokea onnenhetkiä, nauraa ja nauttia, vaikka olisi masentunut. Ihminen voi kokea ahdistusta ja surua, vaikka olisi onnellinen.

Ihminen on siitäkin mielenkiintoinen, että se voi välillä suorastaan vihata asioita, joita se rakastaa: työtään, perhettään, harrastuksiaan, ystäviään, lemmikkiään, puolisoaan. Elämäänsä. Ja silti kokea isossa kuvassa olevansa onnellinen ja rakastavansa – ehkä juuri siksi, että on oikeutettu tuntemaan kaikenlaisia tunteita ja tulee lähipiirissä kuulluksi kaikkine tunteineen.

Tietenkin surut ja ilot tuntuvat välillä kasaantuvat ihmisille epäreilulla tavalla. Mutta se ei tarkoita, että toisen tuntemukset olisivat vähemmän oikeita ja merkityksellisiä, vähemmän olemassa. Minulla oli muinoin elämässäni puolituttu, joka oli niin kiinni omassa tuskassaan, että muiden kokemuksille ei jäänyt tilaa. Koskaan en kuullut vastavuoroista kysymystä: entä mitä sinulle kuuluu?

Kannattaa muistaa, että jokaisella meistä on oma tarinamme; ilomme ja surumme. Minkään tunteen olomuoto ei ole koskaan vakiintunutta. Koki ihminen sitten olevansa onnellinen tai jotain muuta, hän ei ole mikään yhden tuntemuksen robotti, joka on joko on tai off.

Jaa: