Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Miten nopeasti voi kesäloman keveys rusentua pieneksi kiukkuisen ruttuiseksi rusinaksi? Omien empiiristen tutkimusteni mukaan noin kahdessa viikossa – etenkin kun loma on päättynyt takkuisesti. Elokuun viimeisellä viikolla arki tuntui ottavan oikein vauhtia, jotta saisi yllätettyä minut ja motattua kunnolla ilmat pihalle.

Oli niin paljon säädettävää, selvitettävää, tehtävää, täytettävää, laitettavaa, näytettävää, opetettavaa, korjattavaa, muistettavaa, vastattavaa, lähetettävää, surettavaa, ilmoittauduttavaa, siirrettävää, tarkistettavaa, muistettavaa, lisättävää, tarkistettavaa, luettavaa, puhuttavaa

huolestuttavaa.

Ja kaiken sen vastapainoksi kalenteriin asetellut lähiaikojen kivat menot sai yksi toisensa jälkeen vedellä yli peruttuina: Festivaali-festivaalit, Herttoniemen kyläjuhlat, Pariisin kevään keikka (olisiko siirretty nyt neljättä kertaa) ja ravintolaillallinen. Jokainen peruuntuminen sai epätoivosta elävän mustan aukon sisälläni kasvattamaan painovoimaansa. Se imi kaiken elävän sisäänsä, sai mielenkin kääntymään sisäänpäin ja lommoille. Eikö tämä paska koskaan lopu? Miten paljon on se vähän, joka vielä pitää jaksaa?

Säät tuntuivat vielä korostavan arjen matalapainetta. Oli niin kylmä, että oli kaivettava villahanskat esiin ja pidettävä pyöräillessä pipoa, etteivät korvat jäätyisi. Lämmitin mökkiä takkatulella ja tein syystöitä palstalla. Tuoksui ja tuntui syksyltä, aurinkoisissa päivissäkin oli syksyinen sävy.

Mutta ennen kuin ehdin syksystä sanoa edes ensimmäistä kirjainta, joku ennätti paikalle mojitonsa pohjia epätoivoisesti ryystäen huutamaan, että ELOKUU ON KESÄKUUKAUSI.

Sekin ärsytti ihan kohtuuttomasti. Että antakaa minun nyt saakeli sentään nauttia edes tästä ja menkää muualle meuhkaamaan ja palelemaan epäkäytännöllisissä sandaaleissanne. Minulla on kumpparit ja villasukat ja aion nyt fiilistellä syksyä, ettäs tiedätte.

Kaikki tuntui kasaantuvan. Olin samaan aikaan etäyhteydellä vanhempainillassa, koitin auttaa lasta pianoläksyissä, pilkoin omenoita kattilaan ja vastailin vieressä voimistelurenkaissa temppuilevan lapsen ehtymättömänä pulppuaviin kysymyksiin. Tekemättömien ja hoitamattomien asioiden lista oli kieputettu narulla tiukasti aivojeni ympärille.

Pää tuntui sähikäiseltä, tulikuumaa verta sykkivältä pätsiltä, joka ihan juuri paineen alla poksahtaa.

Löysin itseni joka päivä haaveilemasta ryhtymiestä omavaraiseksi viljelijä-keräilijäksi, joka muuttaa erämaahan tai vähintään kaupunkimökkerölleen ja laittaa kaikki yhteydet muuhun maailmaan poikki. Tuskailin, että voisipa vain muina muumeina keitellä omenasoseita kaikki päivät.

Tiesin, että haaveeni olivat vain mielen pakopaikkoja, eivät sellaisenaan todellisia unelmia. Mutta silti: miten kaikki voi olla niin vaikeaa, niin säätämistä niin epämääräistä. Miten kaikkeen menee niin paljon aikaa, miten pienienkin asioiden selvittäminen ja tekeminen voi tuntua ponnistelulta.

Miten tästä arjesta selvitään?

Jaa: