*-merkityt kirjat saatu kustantajalta

Kun vuosia sitten siirsin työpöytäni sanomalehtimaailmasta aikakauslehtien pariin, lehtien kesänumerot ihmetyttivät. Minä olen aina ollut aikakauslehtien lukija, mutta kesäisin vasta olenkin. Siksi hämmästytti, kun sain kuulla, että kesäisin markkinoille laitettiin tuplanumeroita, koska 1.) toimituksen kesälomat pyörivät niin helpommin. 2.) ihmisillä ei ole kesäisin niin paljon aikaa lukea.

En oikeasti enää ole varma, onko muistini heittänyt tämän ajatuksen ympäri tai ymmärsinkö sitä alun perinkään oikein, niin kummalliselta se edelleen tuntuu. Kesäisinhän sitä aikaa juuri on! Minä luen tilaamieni lehtien kevätnumerot, joita en ole ajallaan ehtinyt lukea ja lataan marketista läjän irtonumeroita kassahihnalle.

Ja sitten toisaalta. Kesällä luulisi olevan aikaa lukea myös kirjoja, mutta itselläni tahti hidastuu sitä myöten, kun elämä siirtyy ulos. Talvisin olen peiton alla kirjani kanssa siinä vaiheessa, kun kesällä mietin, että kitken vielä tuon penkin tuosta, kyllähän sitä vielä uimaan ehtii lähteä ja pitäisikö kattaa iltapala ulos, kun kello onkin jo hups noin paljon. Lehtiä kyllä ehtii lukea pätkän siellä ja toisen täällä.

Ehkä vielä joskus palaan siihen lapsuuteni kesälomatahtiin, jossa poljin kirjastoon vähintään joka toinen päivä hakemaan uuden läjän kirjoja. Mutta nyt heinäkuun luettujen pinoon kertyi vain muutama teos: kaksi historiallista lukuromaania Pohjanmaan maisemista sekä anarkistin kirjoittama ja esseekokoelmaksi luokiteltu teos.

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli (WSOY 2021)*

Säästelin tätä kesälomalle: kunnon paksu lukuromaani ja ystäväni sanojen mukaan ”kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran -romaani, mutta Pohjanmaalle sijoittuen”. Täyteen ladatuilla odotuksilla ei kai olekaan mikään ihme, että alkuun kirja tahmaa.

Luen sitä muutama sivu kerrallaan, enkä meinaa päästä tarinan imuun. Syy on myös osittain omani, sillä kuuntelen samaan aikaan äänikirjana Oma maa -romaania, joka niin ikään sijoittuu Pohjanmaalle ja menneisiin aikoihin. Tarinat alkavat sekoittua päässäni.

Mutta sivu kerrallaan kirjan päähenkilö Hilda varttuu ja kurjien sattumusten kautta hän päätyy maaseudulta kaupunkiin, Vaasaan. Ja yhtäkkiä huomaan eläväni näkymättömänä kanssakulkijana Hildan elämässä. Eikä vain siksi, että Hilda päätyy töihin Pumpulitehtaaseen Vaasan Palosaarelle, tutuille kulmille, jossa olen itse asunut ensin ihan vauvana ja myöhemmin ensimmäisessä omassa vuokrakodissani 17-vuotiaana. Vaan siksi, että Alakoski tekee Hildan minulle niin tutuksi ja läheiseksi lauseillaan.

Pumpulienkeli kaivaa itselleni tutuista maisemista esiin uusia puolia, mutta ennen kaikkea antaa äänen työläisille, näyttää kurjat työolot ja loukot, joihin heidän pitää kotinsa perustaa. Samalla se kertoo elämästä, joka itää kurjuudestakin: ystävyyden, rakkauden, himon ja pienten asioiden tuoman ilon. Alakoski kirjoittaa historialliset tapahtumat ja poliittiset päätökset osaksi tavallisen ihmisen elämää. Itseäni kiinnosti etenkin sisällissodan pitkä laahus, sillä Pohjanmaalla varttuneena en ole voinut välttyä tältä minäkään, 1980-luvulla syntynyt.

Kirja avasi yllättäen myös omaa historiaani. Kävi ilmi, että mummini on ollut pumpulienkeli hänkin. Muutaman kuukauden ennen avioitumista ja yhteisen pienen maatalon perustamista paappani kanssa, mutta joka tapauksessa. Keskustelin mummin kanssa tehtaan työoloista ja kysymykseeni työn raskaudesta hän naurahti. Yksitoikkoistahan se oli, mutta ei raskasta!

Ehkäpä työn raskaus tuleekin siitä, että samaa yksitoikkoisuutta on odotettavissa hamaan tulevaisuuteen asti, ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään. Siksi onkin onni, että todellisessakin elämässä on ollut ja on Hildan aktivistiystävän Hellin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat asettaneet omat työmahdollisuutensa vaaraan saadakseen paremmat työolot kaikille.

Ann-Luise Bertell: Oma maa (Tammi 2021)

Äänikirjojoissa tarinat tarttuvat maisemiin. Saattaa olla, että monista kirjoista en vuoden-parin  päästä muista pääjuonta kummoisempaa, mutta muistan paikkoja ja tilanteita, joissa olen kirjaa kuunnellut. Tämä Pohjanmaalle sijoittuva kirja sijoittuu kuuntelumuistoissani Etelä-Karjalan helteisiin kesäpäiviin: ulkotiskipaikalle, karrelle palaneen nurmikon tuntuun jalkapohjissa ja paarmoihin, jotka hyökkäsivät kimppuun nyrkkipyykkejä ripustaessa.

Se kesän keveys oli suuressa ristiriidassa kirjan tarinaan. Oma maa on sukuromaani, joka kertoo pohjalaisen Elofin elämäntarinan sisällissodan värjäämästä lapsuudesta aina 1980-luvulle saakka. On vahvoja naisia, sodan runtelemia miehiä ja pakko pärjätä. Tunnistin routivan lakeuden, sairastuttavan pärjäämiskulttuurin, negatiivisten tunteiden upottamisen työntekoon, alkoholiinkin. Ehkä sen saman tunnelman tunnistaisi moni muukin, olivat juuret sitten missä tahansa, mutta silti tarina muljauttelee sisukalujani.

”Vahvat juuret tuovat voimaa, mutta voivatko ne myös tukahduttaa ihmisen?” Näin kysytään äänikirjan esittelyssä, ja samaa olen pohtinut itse ahdistukseen asti. Se, että kirja toi nuo kysymykset kesäloman kepeyden keskelle, oli joko hyvä asia (oli aikaa antaa ajatusten myllertää) tai huono (miksi en pysty edes lomalla nauttimaan jotain kepeää kirjallisuutta).

Kaiken aikaansaamansa myllerryksen keskellä kirja ei silti yltänyt häikäiseväksi. Se oli välillä puuduttavan hidas liikkeissään ja tekstiin tuntui jääneen niin selkeää toistoa, että ihmettelen, miten viimeistään kustannustoimittaja ei ole sitä huomannut. Kerrontakin oli jotenkin nykivää, kuin olisin kuulijana istunut heinäkärryissä, joita raihnainen hevonen vetää viimeisillä voimillaan kuoppaisella ja kivisellä tiellä.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste (Kosmos 2021)*

Mitä korkeammat odotukset, sitä kovemmalla rytinällä on vaarana tulla alas. Odotin Lönkan lukupiirin kirjana olleelta Suvi Auvisen uutukaiselta suuria: kangistuneiden ajatuksieni sekoittamista, ihanan ärsyttävää sekä hyvin taustoitettua pisteliäisyyttä ja minussa asuvan hedonistivänkyrän herättelyä. Mitä muuta anarkistina tunnetuksi tulleen esseekokoelmalta voi odottaakaan?

Saatan ehkä olla liian sisällä kirjan teemoissa, että mannerlaatat olisivat liikkuneet tai aivot edes tärähdelleet kirjan voimasta. Voi olla, että jos ei ole koskaan erityisemmin kyseenalaistanut vallitsevaa maailmanjärjestystä, kirja voi saada aikaan vavahduksia, ehkä pitkäkantoisiakin.

Auvinen kirjoittaa kirjassaan omaelämänkerrallisesti muun muassa eläintenoikeuksista, (bi)seksuaalisuudesta, uskonnosta, paskaduuneista, aktivismista, patriarkaatista, poliisista, köyhyydestä ja nykyajan ilmiöistä.

Esseekokoelmana en kirjaa osaa nähdä, sillä muutamia hajanaisia viitteitä lukuun ottamatta siitä puuttuvat keskustelut muiden kulttuuriteosten ja toisen ihmisten ajatusten kanssa. Tekstien lopetukset ovat naiiveja kuin 1990-luvun Sinä & Minä -lehden novelleissa (jotka ahmin heti, kun lehti tuli postilaatikkoon).

Esseestä eroaa sekin, että pohdinnan sijaan ajatukset tiputellaan totuuksina. Kirjassa keskenään keskustelee Auvinen ja Auvisen erinomaisuus. Harmittaa, että koen näin. Etenkin kun Auvisen Lihan loppu -tietokirja oli ihan pirun hyvä, vaikka sen taas etukäteen pelkäsin olevan mesoava ja siten aiheelleen vain hallaa tekevä. Ja Auvisen somepresenssi on keskustelevaa ja siltoja rakentavaa, ihan muuta kuin tämä kirjan sivuilla oleva.

En tiedä, oliko minulla lukiessa vain pikkarit väärinpäin. Koska en edes ole Auvisen kanssa täysin eri mieltä (olisinkin ollut, olisi piristänyt lukukokemusta!) kuin hänen dyykkaukseen liittyvästä ajatuskelastaan, jossa on lopulta ok varastaa ruoka kaupasta, koska kaupan roskiksesta dyykatessa ruoka varastetaan jäteyhtiöltä.

Filosofisella tasolla kysymys on mielenkiintoinen, mutta täytäntöön pantuna perusteluna se saa minut kavahtamaan. Ehkä syy on eettisen ideologian eriäväisyydet. Minäkin olen dyykannut ruokiani, opiskeluaikoina Turussa kuten Auvinenkin, mutta minua ei ajanut siihen (pelkkä) rahattomuus (itselleni oli mahdollista käydä opintojen ohessa töissä), vaan eniten se, että syömäkelpoisen ruuan päätyminen roskiin on niin monin tavoin väärin.

Auvisen kirja istutti kuin istuttikin mieleeni ajatuksen. Ei uutta, vaan elvytti vanhan. Minulla on rahaa ostaa ruokaa kaupastakin, mutta miksi en edelleen dyykkaa? Ajan takia, luulisin, joten tässä keskiluokkaisempi versio: miksi en vaadi kauppoja laittamaan isommin esille tarjoushinnalla myytäviä päivämääräherkkiä elintarvikkeita ja nuhjuisia hedelmiä ja vihanneksia?

Ruokakaupat hoi! Antakaa minulle paremmat mahdollisuudet arvostaa ruokaa.