”Tää on oikeesti siistiä!”, totesi yksi seurueemme muksuista haltioituneena, kun alkukeväästä ennen Suomen sulkeutumista kävimme Musiikkimuseo Famessa. Nyt kesäkuun alussa se avattiin taas, kuten monet muutkin museot, ja tässä siis vihdoin vinkki hurjan hauskasta ja pyllyn pyörimään saavasta museoelämyksestä.

Viime syksynä avattu Musiikkimuseo Fame toimii Helsingin Pasilan Tripla-kauppakeskuksen kyljessä. Sinne pääsee siis näppärästi junalla, busseilla, raitiovaunuilla sekä fillarilla. Me ajattelimme ystäväni Elinan kanssa tehdä sinne parin tunnin museoretken muksujen kanssa. Mutta lopulta viisi tuntia myöhemmin, hikisenä ja naama nauramisesta punaisena, oli pakotettava lapset lähtemään kotiin.

Lapset rakastavat museota, joka innostaa kokemaan musiikkia

Famen suosio lasten kesken perustuu sen toiminnallisuuteen. Siellä saa tehdä, koskea, kokea, tanssia, kuunnella ja laulaa. Tämän takia museo on näin pandemian yhä ollessa keskuudessamme vähän hasardi ajatus, sillä melkein kaikkeen museossa saa ja elämyksen varmistamiseksi kannattaa koskea.

Tämä on tietenkin otettu uudestaan avautuneessa museossa huomioon, mutta silti ihan vain kuukausien takaisen museoreissun kuvia katsellessa irvistyttää, että tuolla tavalla ilman huolta sitä laulettiin samaan mikkiin kuin muutkin ja tungettiin yhteiskäytössä olevia vr-laseja päähän.

Mutta jos ei huomioida koronan aiheuttamaa mollisointua musiikkimuseon yllä, paikka on hulvaton! Se perinteisempi museollinen osuus on kunniagalleriassa, jossa esitellään suomalaisen musiikin sankareita. Esittelyssä on niin Aino Ackté kuin Katri Helena ja niin Reino Helismaa kuin Hurriganes. Esineistöä ja tekstiä täydentävät videot sekä kuulokkein kuunneltava musiikki.

Pysyvien näyttelyiden lisäksi Famessa on kolme–neljä kertaa vuodessa vaihtuva näyttely, ja nyt heinäkuussa on tulossa suomalaiseen hevimetalliin keskittyvä Metal Export -näyttely. Museo on kooltaan aika pieni, ja tavallaan ymmärrän Ylen kulttuuritoimittajan huolen siitä, miten museoon saadaan vaihtuvuutta, jotta sinne saadaan museovieraita käymään aina uudestaan ja uudestaan. Etenkin kun lippuhinnat ovat melkoisen suolaiset. Onneksi lempparikorttieni kolmikko – matkakortti, kirjastokortti ja museokortti – on iloksi tässäkin, sillä jälkimmäisellä pääsee Fameen ilmaiseksi.

Karaokea Antti Tuiskuna Hartwall Arenalla

Mutta sen sanon, että kulttuuritoimittajan huoli siitä, miten kauan Musiikkimuseo Famen virtuaalikaraoke jaksaa kiinnostaa, on turha! Tiedän eräänkin pariskunnan, joka on mennyt Fameen treffeille vain laulaakseen sen virtuaalikaraokessa uudestaan ja uudestaan Antti Tuiskua (emme olleet me, vaikka hyvinkin voisin tehdä saman). Että suomalaiset kyllästyisivät karaokemahdollisuuteen museossa, turha pelko!

Famessa on tosiaan kaksi karaokekoppia, jossa voi laulaa virtuaalilasit silmillä esimerkiksi Hartwall Areenalla muina Antti Tuiskuina Sata salamaa. Ja niin me todellakin teimme! Lauloimme niin että äänipalkeet lepattivat ja vuoroaan odottavat nauroivat hyväntahtoisesti joka kerta kun poistuimme karaokekopista posket innosta helottaen.

Hikisen onnellinen museovieraskatras

Virtuaalitodellisuus oli läsnä myös kun pääsimme museossa kurkkaamaan erilaisiin musiikillisiin miljöisiin. Minä kävin metsäreiveissä sillä aikaa kun lapset vieressä hilluivat Ruisrockissa ja ystävä kuunteli turinoita keikkabussissa. Vaikuttava oli myös mahdollisuus päästä virtuaalisesti käymään Esa-Pekka Salosen konsertissa, sinforniaorkesterin seassa.

Mutta ehdoton lemppari lasten mielestä oli varsin yksinkertaisesti toimiva Tanssistudio, jossa muksut opettelivat ammattilaisten videoiden perässä niin hiphoppia kuin ilmakitaraa ja niin moshausta kuin balettia ja tangoakin. Oma suosikkini oli Aira Samulinin opettama diskoilu, ja minäkin näytin lapsille, miksi a.) en ole koreografiaihmisiä ja b.) miksi sillä ei ole mitään väliä siihen, miten paljon tanssimisesta voi silti nauttia.

Viisi museotuntia ja vähintään sataa salamaa myöhemmin olin heittänyt korkokenkäni nurkkaan ja olin ihan yltä päältä hiessä sekä naama punaisena kikattavasta ilosta. Lapset olisivat vielä tahtoneet jäädä, mutta oma bailauskestävyyteni ei enää kantanut. Sainkin lapset museosta ulos lupaamalla, että tullaan pian taas.

Lupauksen aikataulu venyi minusta riippumattomista syistä, mutta toivottavasti pian taas lauletaan museossa niin että sille oikealle Hartwall Areenalle asti kuuluu ”Sun maailma räjähtää, kun lähtee soimaan tää!”