Lapsiperhearjessa – kun lapset ovat jo vähän isompia – ei parisuhteessa vaikeinta ole löytää aikaa pussailulle ja hellyydelle.

Hellyys ei vaadi sanoja; se on hampaiden pesua toisiin nojaten, työpöydän reunalle ilmestynyt höyryävä kahvikuppi ja kippuralle solmitut jalat samalla kun molemmat lukevat omia kirjojaan. Suukon ehtii antaa ovensuussa, lempeän hipaisun ohi kulkiessa.

Kaikista vaikeinta on löytää tilaa sanoille, etenkin niille vaikeille. Kun lauseita saa sanottua puolikkaita kerrallaan, sanomatta jääneet sanat alkavat kerätä pienistä nöftähippusistakin painoa ja muuttua raskaammiksi ja raskaammiksi.

Parisuhdevinkeissä puhutaan paljon sohvannurkassa vietetyistä hetkistä iltaisin. Että niistä se parisuhde elää. Kolmivuorotyöläisen ja iltatorkun perheessä parisuhde olisi henkihieverissä moisilla vinkeillä.

Seksiin toisen kanssa pystyy uppoutua väsyneenäkin siinä sohvannurkassa tai missä milloinkin – jos siis molemmat sattuvat olemaan paikalla. Se ei vaadi pitkiä lauseita, se voi olla ihanan unisen sanatontakin. Aivoista käytössä on pääosin vain se vähilläkin energioilla puriseva eläimellinen puoli. Seksistä tietää myös, että luvassa on jotain hyvää – ja että se loppuu aikanaan ja sen jälkeen uni on lempeän syvää.

Mutta puhuminen, se vaatii enemmän. Lasten mentyä nukkumaan, kun ehkä olisi aikaa puhua muustakin kuin siitä, että huomenna on koulu-uinti ja välikausihousut ovat muuten jääneet molemmilla pieniksi, on jo niin väsynyt, että ei jaksa aloittaa. Siksikin, että ei voi varmaksi sanoa, mihin kaikki vielä viekään. Tai jos jaksaa aloittaa, ei jaksa ja osaa kunnolla kunnioittaen lopettaa.

On suuri todennäköisyys, että iltamyöhään aloitetuissa keskusteluissa kärsii niin parisuhde kuin yöunet. Siksi on parempi antaa suukko, toivottaa hyvät unet ja kääntää kylkeä.

Siksi väitänkin, että parisuhteen taika ei ole arjessa. Arki on kyllä rakkauden pohja ja perusta, mutta taika on erikseen irrotettu ja vain meille varattu parisuhdeaika. Kahdenkeskinen aika, jolloin ei tarvitse miettiä, että oikeastaan pitäisi jo nukkua, kun aamulla on aikainen herätys ja voi helvetti, vastasinkohan siihen sähköpostiin.

Olimme kesällä puolison kanssa kahdestaan Loviisassa. Se vaati säätöä, mutta onnistui, kiitos jälleen ystävien luoma tukiverkon. Yövyimme kaksi yötä Strömforsin ruukin alueella, joka on ihan naurettavan kaunis ja romanttinen alue viettää treffejä. Päivisin luuhailimme ja pussailimme pitkin loviisalaisia puutalokortteleita, iltaisin istuimme illallisen ja saunan jälkeen yhdellä ruukin rantalaitureista, kunnes kesäyön pehmeys tiivistyi ympärille.

Vaikka en ole uskonnollinen, tähän ei sovi mikään muu kuin tämä: hyvä luoja, miten ihanaa ja tärkeää se oli.

Oli sydämen volteille kiskaisevaa söpöilyä ja vihdoin aikaa puhua, puhua ja puhua. Myös vihlovan kipeistä asioista. Oli mahdollisuus avata haavat yhdessä vereslihalle, luottaen, että ne yhdessä sanoin myös desinfioidaan, neulotaan hellävaroin kiinni ja hoidetaan.

Jokainen välillämme risteillyt lause kutoi kulkiessaan välillemme kiinnipitäviä säikeitä. Miten rakastunut ja kepeä olo sellaisen ajan jälkeen on, niin monin tavoin.

Musiikkitekstien lainaaminen on helposti hemmetin kornia, mutta siitäkin huolimatta nappaan tähän loppuun vielä otteen Samuli Putron Älkää unohtako toisianne -biisistä. Se on vavahduttavan upea kappale alusta loppuun, mutta tässä valikoitu palanen:

”Kun arki on taipuva itseään toistamaan, keksikää poikkeuksia. Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi taipua kuukausia. Kun olette hauraita, olette vahvoja, kallion kaltaisia. Luottakaa itsenne elämän kyytiin ja nauttikaa matkasta.

Älkää unohtako toisianne.”

Huomenna pakataan puolison kanssa reppu sekä sienikorit ja poiketaan arjesta treffeille.

Jaa