Lapsiperhearjessa – kun lapset ovat jo vähän isompia – ei parisuhteessa vaikeinta ole löytää aikaa pussailulle ja hellyydelle.
Hellyys ei vaadi sanoja; se on hampaiden pesua toisiin nojaten, työpöydän reunalle ilmestynyt höyryävä kahvikuppi ja kippuralle solmitut jalat samalla kun molemmat lukevat omia kirjojaan. Suukon ehtii antaa ovensuussa, lempeän hipaisun ohi kulkiessa.
Kaikista vaikeinta on löytää tilaa sanoille, etenkin niille vaikeille. Kun lauseita saa sanottua puolikkaita kerrallaan, sanomatta jääneet sanat alkavat kerätä pienistä nöftähippusistakin painoa ja muuttua raskaammiksi ja raskaammiksi.
Parisuhdevinkeissä puhutaan paljon sohvannurkassa vietetyistä hetkistä iltaisin. Että niistä se parisuhde elää. Kolmivuorotyöläisen ja iltatorkun perheessä parisuhde olisi henkihieverissä moisilla vinkeillä.
Seksiin toisen kanssa pystyy uppoutua väsyneenäkin siinä sohvannurkassa tai missä milloinkin – jos siis molemmat sattuvat olemaan paikalla. Se ei vaadi pitkiä lauseita, se voi olla ihanan unisen sanatontakin. Aivoista käytössä on pääosin vain se vähilläkin energioilla puriseva eläimellinen puoli. Seksistä tietää myös, että luvassa on jotain hyvää – ja että se loppuu aikanaan ja sen jälkeen uni on lempeän syvää.
Mutta puhuminen, se vaatii enemmän. Lasten mentyä nukkumaan, kun ehkä olisi aikaa puhua muustakin kuin siitä, että huomenna on koulu-uinti ja välikausihousut ovat muuten jääneet molemmilla pieniksi, on jo niin väsynyt, että ei jaksa aloittaa. Siksikin, että ei voi varmaksi sanoa, mihin kaikki vielä viekään. Tai jos jaksaa aloittaa, ei jaksa ja osaa kunnolla kunnioittaen lopettaa.
On suuri todennäköisyys, että iltamyöhään aloitetuissa keskusteluissa kärsii niin parisuhde kuin yöunet. Siksi on parempi antaa suukko, toivottaa hyvät unet ja kääntää kylkeä.
Siksi väitänkin, että parisuhteen taika ei ole arjessa. Arki on kyllä rakkauden pohja ja perusta, mutta taika on erikseen irrotettu ja vain meille varattu parisuhdeaika. Kahdenkeskinen aika, jolloin ei tarvitse miettiä, että oikeastaan pitäisi jo nukkua, kun aamulla on aikainen herätys ja voi helvetti, vastasinkohan siihen sähköpostiin.
Olimme kesällä puolison kanssa kahdestaan Loviisassa. Se vaati säätöä, mutta onnistui, kiitos jälleen ystävien luoma tukiverkon. Yövyimme kaksi yötä Strömforsin ruukin alueella, joka on ihan naurettavan kaunis ja romanttinen alue viettää treffejä. Päivisin luuhailimme ja pussailimme pitkin loviisalaisia puutalokortteleita, iltaisin istuimme illallisen ja saunan jälkeen yhdellä ruukin rantalaitureista, kunnes kesäyön pehmeys tiivistyi ympärille.
Vaikka en ole uskonnollinen, tähän ei sovi mikään muu kuin tämä: hyvä luoja, miten ihanaa ja tärkeää se oli.
Oli sydämen volteille kiskaisevaa söpöilyä ja vihdoin aikaa puhua, puhua ja puhua. Myös vihlovan kipeistä asioista. Oli mahdollisuus avata haavat yhdessä vereslihalle, luottaen, että ne yhdessä sanoin myös desinfioidaan, neulotaan hellävaroin kiinni ja hoidetaan.
Jokainen välillämme risteillyt lause kutoi kulkiessaan välillemme kiinnipitäviä säikeitä. Miten rakastunut ja kepeä olo sellaisen ajan jälkeen on, niin monin tavoin.
Musiikkitekstien lainaaminen on helposti hemmetin kornia, mutta siitäkin huolimatta nappaan tähän loppuun vielä otteen Samuli Putron Älkää unohtako toisianne -biisistä. Se on vavahduttavan upea kappale alusta loppuun, mutta tässä valikoitu palanen:
”Kun arki on taipuva itseään toistamaan, keksikää poikkeuksia. Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi taipua kuukausia. Kun olette hauraita, olette vahvoja, kallion kaltaisia. Luottakaa itsenne elämän kyytiin ja nauttikaa matkasta.
Älkää unohtako toisianne.”
Huomenna pakataan puolison kanssa reppu sekä sienikorit ja poiketaan arjesta treffeille.
Tämä sykähdytti. Iltatorkkujaa ja eri rytmissä olevia. Kuinka helposti väli toiseen kasvaa huomaamatta. Keskellä niitä kurahousuja ja vaihtuvia hampaita. Mutta onneksi viimeistään kaipaavan kiukun kautta tajuaa silloin kurottaa ja ottaa toisen lähelleen taas.
Se kurotus on tärkeä <3
Ihania treffejä! ❣
Koronakurimus tuhosi itseltä viimeisetkin fantasiat mm . häämatkasta, josta on haaveiltu yli 10 vuotta. Tukiverkot meni melkein miinukselle.
Mutta silti olen loputon romantikko, ja iloitsen aina, kun joku pääsee ruuhkavuosien keskeltä puolisonsa kanssa vapaalle! Nimittäin useiden ruuhkavuosiperheiden kohdalla ei tarvitse olla yhtään huolissaan lasten etusijalle laittamisesta.
Parisuhteilla on sen sijaan heikompi tilanne monien aikalimbossa, jossa jälkikasvu ja duunit hoidetaan kunnianhimolla, aviohommelit ei niinkään. Ja onhan se mieletön setti nykynaisella (ja miehellä tai muulla sukupuolella) ; olla paras ”sovellusratkaisu” duunissa, tuottava, pätevä, tehokas, kekseliäs, tunneälykäs, ylivertainen yhteistyötaitoilija, kestävä veronmaksaja, lapsilleen rohkaiseva, valoisa kiintymys- ja tunnetaitovanhempi, kärsivällinen, sitoutunut, joustava ja pitkäaikainen ystävä, kenties kiitollinen ja avulias tytär, välittävä järjestöaktiivi, valveutunut kuluttaja, motivoitunut seuraharrastaja, uudistumishaluinen täydennyskouluttautuja, tiedostava kuntalainen, terveyttä edistävä ja vaaliva kansalainen, tasavertaisuuden puolestapuhuja, terävä kulttuuritietäjä.
Ja lisäksi: freesi, fitti, valloittava, älyllisesti inspiroiva, vastaanottavainen ja intohimoinen jonkun ihmisen puoliso. Onneksi sitä on pitkässä suhteessa aikaa yrittää parhaansa, vaikka olisi kaikkea muuta kuin parhaimmillaan.
Voi että, toivottavasti pääsette tekin treffeille, ehkä vielä sille häämatkallekin, kun viime vuosien epävarmuus ja myllytys tästä tasaantuu.
Ihana tuo kommenttisi viimeinen lause <3
Puhumattakaan puhumisen tärkeydestä suhteessa, jossa toinen osapuoli on A-seksuaalinen, eikä seksin aikana pysty luomaan tunneyhteyttä toiseen. Silloin nuo fyysisen läheisyyden hetket eivät ole oikeasti yhteistä parisuhdetta lujittavaa aikaa kun toinen sulkeutuu itseensä ja omaan kehoonsa.
Silloin se yhteinen juttu on etsittävä jostain muualta ja todellakin arki vie paljon energiaa eikä iltatorkun kanssa kannata yrittää arki-iltana yhdeksän aikaan ruveta juttelemaan mistään syvällisemmästä jos ei halua päätyä riitelemään sen takia, että toinen ei saa väsymyksissään ajatuksiaan järjestykseen ja turhautuu sen takia. Ja sitten kun iltatorkku aamulla on freesi ja valmis juttelemaan niin toinen on aamumörkö ja murahtelee vaan vastauksia xD
On se aikamoinen palapeli.
No enpä saata edes kuvitella, miten tärkeää puhuminen silloin onkaan!
Ollaankin taidettu tästä iltojen lamaannuttavasta väsymyksestä ja aivotoiminnan lakkaamisesta vaihtaa sun kanssa kommenttia ennenkin. Itse saatan olla niin väsynyt, että sanon vain, etten jaksa nyt puhua mitään, jutellaan huomenna. Onneksi toinen tietää ja ymmärtää.
Niin hyviä ajatuksia taas. Olen samaa mieltä siitä, että se kahdenkeskinen erikseen varattu yhteinen aika on jotain mikä auttaa ainakin meillä. Silloin sen toisen kanssa ehtii kunnolla olemaan ja muistaa, että niin onhan se aika ihana 😉 Arjessa rämmitään välillä eteenpäin vain wilma-merkintöjen, vuorotyön ja erilaisten tilanteiden läpi (kuten esim: miks on vaan tätä ruokaa, en syö sit mitään, tyttö 14v…). Vaikka lapset on isompia on niitä haasteita arjessa silti, ne vain muuttavat muotoaan. Haaveilen kahden yön reissusta kahdestaan, kun silloin pääsee vielä paremmin irti siitä arjesta ja saa kunnolla juteltua ja oltua. Edellisestä on liian pitkä aika.
Se ihanuuden muistaminen arkisen sähläyksen keskellä, kutkuttava tunne! Ja ehkä sitä itsekin on vähän ihanampi, kun ei ole sataa asiaa mielessä, vaan pystyy paremmin olla läsnä. Kahden yön reissuissa / kahdestaan kotona olossa / tms. on tosiaan ihan eri taikaa! Siinä ehtii irrottauduttua, rentouduttua, oltua ja puhuttua.