Eilen illalla Pohjanmaalta tuli suruviesti. Pekko-kissa on kuollut. Meidän erikoiskattien erikoiskatti, irvikissan sukulaissielu ja rasittavan ihana Pekko-Pekkolainen.

Pekko muutti vuonna 2007 löytöeläintalosta meille; minun, puolison ja sittemmin kuolleen Alma-kissan luo Turkuun. Mörököllin näköinen ja eläinlääkärin noin 2-vuotiaaksi arvioima kissa ei ollut kelvannut kenellekään ja oli ollut löytöeläintalolla pitkään. Mutta meidän sydämemme Pekko sulatti olemalla mitään häpeilemättä oma sekoboltsi itsensä.

Pekko oli kissa sieluaan myöten, eli teki just mitä itseä huvitti ja silloin kun itseä huvitti. Se söi kaikki kasvit sekä johdot, karkaili testaamaan akrobatiataitojaan kerrostalon parvekkeelle ja kuopi hissanhiekkaa sellaisella voimalla, että sitä lensi aina huoneen toiseen peränukkaan asti. Kerran se onnistui tunkemaan itsensä jumiin vuokrakodin kiinteiden keittiökalusteiden taakse niin että osa kalusteista piti hajottaa. Eräänä jouluna sen häntäkarvat paloivat.

Tiedättehän, vähän kuin kaksi ihan erilaista lasta samassa perheessä. Toinen on se rauhallinen sekä harkitsevainen ja toinen sitten se, jolle sattuu ja tapahtuu.

Rakkaudessaan Pekko oli ylitsevuotavainen. Se kiehnäsi, nyhjäsi, puski ja antoi kielellä suukkoja. Kai emostaan liian aikaisin eroon joutuneena se ei ollut ehtinyt opetella vienoa kehräystä, vaan Pekon kehräys röhisi, pörisi ja röyhtäili kuin potkurikoneen nielaissut possu. Se tykkäsi olla sylissä, makoilla siinä vatsa kohden taivasta kuin vauva. Ja kun sylissä oleminen ei enää kiinnostanut, se veti varoittamatta itsensä liito-oravaksi, säntäsi salamana juoksuun ja raapi siinä touhussaan minunkin käsiini ikuisia arpia.

Olimme ajatelleet, että Alma saisi siitä kaverin, ja niin osittain kävikin. Mutta enemmän Alma sai turpiinsa, kun Pekko ainakin pari kertaa viikossa sai yhtäkkiä hepulin ja myllytti turhautumisensa kissakämppikseensä. Hulppeassa 4 h + k -opiskelijakodissamme tilaa vielä riitti, mutta kun muutimme Helsinkiin kaksioon ja sitten toiseen kaksioon, oli välillä hankalaa saada luotua Almalle turvaisa olo kotonaan.

Pekkoakin entisestään pienentynyt reviiri selkeästi ahdisti ja se sai etenkin keväisin sekoilukohtauksia ja hyppi kirjaimellisesti pitkin seiniä mouruten niin että talon kivijalka vavahteli – vaikka oli leikattu kolli.

Villikissaelämässään kulkemaan tottunut Pekko ei oikein koskaan sopeutunut kaupunkielämään – eikä Alma elämään Pekon kanssa. Koska mahdollista oli, päätimme kokeilla, mitä Pekko sanoisi maalaiskissan elämästä Pohjanmaalla. Vanhempieni kotitalo oli sille tuttu, sillä kissat kulkivat aina mukana siellä käydessämme. Kerran Pekko jäi sinne vierailujen väliseksi ajaksi hoitoon, testiksi.

Pekko otti uuden elämäntilanteen haltuun samanlaisella lungilla varmuudella kuin Pekko vain. Alkuun se ramppasi sisään ja ulos kuin ei olisi osannut päättää, mikä on kaikista ihaninta vai että onko juuri valinnanvapaus se ihanin. Se oppi vetämään ulko-ovessa olevan kolkuttimen narusta ilmoittaakseen, että nyt pitäisi päästä sisään.

Pian sen reviiri laajeni ja se alkoi metsästää: hiiriä, myyriä, jättimäisiä rottiakin. Se kulki onnellisena ja tassut vapaina omia polkujaan. Kun me tulimme käymään, se oli ihan että, no hei tyypit, tulkaas tsekkaamaan mun uudet huudit. Vanhempieni mansikkatilan asiakkaitakin se opasti pelloilla häntä pystyssä, täysin tietoisena omasta erinomaisesta ihanuudestaan.

Maalaiselämä toi Pekon eloon myös saunan. Aina kun sauna lämmitettiin, pian lauteilla oli myös Pekko, koivet autuaan levällään joka suuntaan. Takkatulen lämmössäkin oli ihana loikoilla. Se oppi avaamaan jääkaapin oven ja juomaan hanasta tai pöydälle jääneestä vesikannusta, jos siihen suinkin vain mahtui pää.

Väliaikakokeilu jäi pysyväksi ja löytökissa Turusta muutti Vähänkyrön Järvenkylään.

Viime vuosina Pekosta alkoi nähdä ikääntymisen. Nenänpieliin ilmestyi harmaata, kiiltävän paksu turkki alkoi hompsuuntua ja tuli kaikenlaista vanhuuden vaivaa. Sinällään tieto Pekon kuolemasta ei siis tullut yllätyksenä. 16-vuoden ikä on komea kissalle, jonka elämä alkaa villikissana ja päättyy isojen kaupunkien koluamisen jälkeen maalaiskissaksi.

Surun ja ikävän rinnalla onkin ollut heti myös kiitollisuus ja nauru, jonka Pekon metkujen muistelu saa aikaan.

Hyvästi höppänä huuhkajakorvainen batman-kissa Peksi.

Jaa