Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Elämä on sillä tavalla eriskummallista ja arvaamatonta, että vaikka luulin jo jättäneeni hyvästit lapsuuskodilleni ennen kuin tiesin niiden olevan hyvästit, matkasimme sinne taas.

Monet hyvästit, muutokset ja tilanteen pitkittyminen tuntuvat jotenkin liitoitellun raastavalta, sillä koti ei sinällään liity enää minuun. Ja silti kaikki liittyy, juuriini ja vereeni. Muistoihini, minuuteni rakennuspalikkoihin, jotka ovat kaiken itsekkyydessään kohtuuttoman myllerryksen keskellä kuin lattialle paiskotut valokuva-albumit. Valokuvat ovat menneet väärään järjestykseen, kulmia on revennyt. Osa kuvista tuntuu vieraalta, osa on hävinnyt.

Mutta siellä me olimme taas, perinteisellä mansikkalomalla. Minä ja lapset, ystäväni ja hänen lapsensa. Tämä oli kuudes yhteinen Pohjanmaan-lomamme, jonka lapset ovat nimenneet ajankohdan mukaisesti mansikkalomaksi. Vaikka vanhempieni tilan mansikkakausi oli jo lopuillaan, söimme päivittäin litroittain mansikoita. Täydellisiä, punaisen meheviä ja makeita mansikoita. Ja muita pelloilla ja hedelmätarhassa kasvavia herkkuja: vadelmia, erilaisia herukoita, porkkanoita, karhunvatukoita, perunoita, saskatoon-marjoja, sipuleita, pensasmustikoita ja herneitä.

Mansikkalomaperinne alkoi kuusi vuotta sitten siitä, kun puoliso oli viikon vaellusreissullaan ja minun olisi pitänyt kirjoittaa kirjaa ja samaan aikaan olla yksivuotiaan ja kolmevuotiaan kanssa kesälomalla. Ihana ystäväni Outi ehdotti, että tulisi lastensa kanssa Pohjanmaalle mukaani. Että siinä samassa neljä lasta menee kuin kaksikin, mikä on kyllä monin tavoin taivahan tosi. Ja sitten ei. Eroahdistuksensa kanssa hätäilevä yksivuotias oli tuolloin suunnitelmasta eri mieltä, mutta vaikka kirja ei silloin edistynyt liuskan liuskaa, siitä alkoi kaikille tärkeäksi ja rakkaaksi muodostunut mansikkalomaperinne.

Kuudessa vuodessa lomaan on tullut suoraan pellosta syötävien herkkujen lisäksi muitakin perinteitä: kellon ja kenkien totaalinen unohtuminen elämästä, lasten juoksentelu pitkin peltoja pääasiassa nakuina, trampoliinilla pomppiminen kaikkien turvamääräysten vastaisesti ja pyöräretket lähikirpparille ja ehkä ihan kirkonkylälle asti (joskus ilman kenkiä, mutta aina kuitenkin vaatteet päällä). Viime vuosina olemme onnistuneet Outin kanssa lohkaisemaan ajasta myös kokonaisen kahden aikuisen kirppispäivän joko Vaasassa tai Seinäjoella.

Nyt huomasimme, että pystyimme Outin kanssa keskustella välillä täysin keskeytyksettömin lausein. Se aiheista toisiin pulppuavien keskustelujen hyväileväisyys tosin johti siihen, että havahduimme monet kerrat istuneemme keittiön ruokapöydän ääressä sisällä tunti kaupalla, samalla kun ulkona väreilivät heinäkuun viimeiset hellepäivät. Niinpä päätimme alkaa kattaa aamupalasta lähtien ruuan ulos. Siihen kelpasi unohtua laittamaan maailmaa paremmin ymmärrettävään järjestykseen, kunnes havahtui vatsan ilmoitukseen seuraavasta lähestyvästä ruokailusta.

Muistin taas, että vaikka tarvitsen paljon omaehtoista yksinoloa, ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin. Sitä ei ole tarkoitettu selviämään yksin tai edes kaksin pentuineen (saati ajatuksineen). Kaikki on paremmin, turvallisemmin ja varmemmin, kun nuotion tai ruokapöydän ääreen kerääntyy paljon isoja ja pieniä, yhtä pitävä lauma.