Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Vuoden arkikuvahaastetta päästiin joulukuuhun asti ilman yhtään kirjoitusta eteisestä. Tuosta kurahousujen, märältä koiralta haisevien ulkotakkien ja hukassa olevien välikausihanskojen alueesta, jolle vanhemmuuden hermoromahdukseni ovat tupanneet keskittymään.

Siispä tilanne piti korjata eräänä sunnuntai-iltana, kun olimme lähdössä ystävän luota pyöräilemään loppuvuoden hyhmäisessä sadesäässä kotiin. Siinä me puemme vaatetta ylle, ja kaikkia näyttäisi hymyilyttävän. Ei äksänä makaavia taaperoita, ei ”en haluuuuuua lähteä” -itkuja tai eteisen tukkivia lastenrattaita, joiden verhoiluihin on muussaantunut lahjontarusinoita.

Lapsiperhearjessa muutokset tapahtuvat välillä niin liukuen, että niitä ei edes huomaa, kunnes katsoo taaksepäin. Toden totta, meillähän tosiaan kaikki pukevat vaatteensa ihan itse. Peukalotkin ovat löytäneet paikoilleen lapasiin ilman apua jo vuosien ajan. Vetoketjut, solmut, napit, tarranauhat, nepparit, lenksut – kaikki hoituvat ilman apua. Lumilukotkin, ainakin jos huomaan muistuttaa asiasta.

Joskus tosiaan oli aika, kun kaikki piti aloittaa alusta, kun jollakin tulikin nälkä, vaikka juuri oli imetetty tai kun vaipasta kuului tunnin viivästystä enteilevä rusahdus. Nykyään lähden lastenkin kanssa ulos kahta kättä heilutellen, sillä kaikki mitä minä ja me tarvitsemme, mahtuu käsilaukkuun. Ja jos jotain tarvitsee kantaa, saan siihen apua muilta kahdella jalalla ihan itse kävelevältä.

Edelleen yhteislähtöihin kannattaa varata aikaa vähän enemmän. ”Puolen tunnin päästä lähdetään” on yhä olennainen tiedotus, että kaikki lähtijät osaavat siihen varautua. Eikä yhtään pöllömpää ole ajoissa tsekata sitäkään valmiiksi, että esimerkiksi kouluaamuina reppu on pakattu. Suurin osa viimeaikaisista eteishermoromahduksista on liittynyt kateissa oleviin avaimiin ja puhelimiin. Jännittävimpinä aamuina hermojeni lisäksi kateissa on ollut myös reppu.

Eteisen arkiset tilanteet ja niiden nostattamat tuskaiset hikipisarat korreloivat melko yksi yhteen sen kanssa, miten kuluttavaa lapsiperhe-elo itselleni on ollut. (Voin vain kuvitella, miten jälkikasvun teini-iässäkin eteisessä tullaan kokemaan monenmoista tunnetta.)

Olemme alkaneet hiljalleen siirtää osaa pukeutumisvastuusta lapselle itselleen, yksi huomaamaton liukuma kerrallaan. Kurahousuaika on ohi, olkoon niin, paitsi ehkä mutaisella viljelypalstalla häärätessä. En jaksa enää joka tilanteessa vääntää edes ulkohousuista, menkööt ilman. Jos sadetakki ei ole etsiytynyt repusta päälle, se ei ole minun vikani, vaan repun käyttäjän. Monesti reppuun sujauttamani säänkestävät hanskat ovat kyllä kelvanneet sitten päivän aikana, kun ohuet hansikkaat ovat leikeissä kastuneet.

Olen alkanut nähdä – ainakin kun hetken aikaa olen hengitellyt – yltäpäältä kuraiset ja märät ulkovaatteet rikkautena, merkkinä leikistä. Sitä paitsi nekin riisuutuvat päältä ilman minun apua, aika usein jopa paikoilleen tai valmiiksi kylpyhuoneen lattialle odottamaan jatkotoimia.  

Tällä eteisen ja aivojeni ulkovaatekaaoksen helpottumisella on tosin ollut hintansa. Ei kukaan ole sattunut näkemään mustia välikausihanksoja, merinovillaista kauluria, harmaata hupparia, toppatakin huppua ja kukkakuvioita lippistä, noin alkuun?