Rakastan tuota pyöreää ruokapöytäämme, joka juuri ja juuri mahtuu kotimme keittiöön. Pyöreän pöydän ääressä on jotenkin kotoisaa. Siinä istutaan vieruskavereiden kanssa kylki vasten kylkeä ja kaikki ovat nenätysten toistensa kanssa.
Pöytä päätyi meille sattumalta, kun muuton yhteydessä tajusimme, ettei vanhan kotimme tupakeittiöön antiikkikaupasta ostettu jättiläispöytä mahtuisi uuteen kotiimme mitenkään. Ystäväperheellä oli tämä Artekin kaunokainen sillä hetkellä tarpeettomana nurkissaan, joten saimme sen pitkäaikaislainaan. Lopulta sovimme, että ostamme pöydän omaksemme. Onneksi, sillä se on keittiömme sydän, jonka toivon kulkevan mukanamme kodista ja elämäntilanteesta toiseen vielä vuosikymmenien ajan.
Nyt meitä vakkarina pöydän ympärillä aterioivia on neljä. Ja hyvin mahdutaan, vaikka en olisi ihan heti uskonut. Välillä joku kaataa maitomukia vieressä istuvan syliin ja heittää parsakaalit rinnuksille, mutta ensi kerralla sitten toisin päin. Kun ruokailijoita on vielä enemmän, pöytä vedetään keskelle keittiön lattiaa. Silloin koko köökki on tukossa ja mihinkään ei pääse kulkemaan, mutta tuoleja lisäämällä pyöreän pöydän ympärille mahtuu kahdeksankin ystävää aterioimaan.
Itselleni perheen kanssa yhdessä syöminen on tapa, jota vaalin. Voisi jopa ajatella sen olevan itsestäänselvyys, mutta ei se sitä ole minulle, yrittäjäperheen tyttärelle ja lama-ajan lapselle. Pyrimme syömään yhdessä perheen kanssa ainakin kerran päivässä, mutta aina se ei miehen pitkien työvuorojen takia onnistu. Silloin syödään kuten kuvassa, kolmistaan kylki kyljessä, vaikka sapuskointireviiriä olisi mahdollista laajentaa yhden tyhjän tuolin verran.
Pyöreän pöydän äärellä pysähdytään. Ruokaillessa käydään läpi kuulumiset, ihmetellään maailman menoa, suunnitellaan tulevaa, nauretaan ja välillä vähän riidelläänkin. Eletään elämää aterimet kilisten. Mä olen hidas syöjä, minkä olen tajunnut olevan hyvä asia. On aikaa olla. Jokaisen on kuitenkin syötävä, oli kuinka kiire tahansa. Ja onni on, kun voi viettää sen kiireettömän ruokahetken yhdessä perheen kanssa.
Meilläkin syödään koko perhe yhdessä kerran päivässä (kiitos mieheni 8.00-17.00 työn). Päivän paras hetki! Ihanaa kun jaksat itsekin rauhoittua ja istua lastesi kanssa silloinkin kun se toinen aikuinen käsipari on poissa:-)
Sama homma, kerran päivässä perheen yhteinen ateria. Lounas syödään vielä pojan kanssa kahdestaan (siskon syödessä eskarissa), mutta pian tämäkin muuttuu, kun aloitan työt toukokuussa. Sitten päivällisestä yhdessä tulee vieläkin suurempi tapahtuma, kun kaikki syömme eri tahoilla lounaamme. Tärkeitä nämä ovat tämmöiset asiat, varsinkin nykyajan kiireisessä maailmassa!
Miehen hullunkurisissa työvuoroissa on se hyvä puoli, että vaikka välillä ei ole mahdollista syödä yhtään ateriaa yhdessä päivän aikana, välillä on sitten niitä päiviä, että ehditään kattaa työvuorosta huolimatta pöytä koko perheelle pariinkin otteeseen päivän aikana 🙂 Eniten tykkään yhteisistä aamupaloista, mahtava aloitus päivälle!
Totta, sitten kun se ”perusarki” taas alkaa, yhteisistä ruokahetkistä saman pöydän ympärillä tulee vieläkin tärkeämpiä. Mukavaa töiden aloitusta sinne!
Tuo on ihana pöytä! Onko tuo se 100 cm halkaisijaltaan? Samaa pöytää harkitsen meille keittiöön… Mitä mieltä olet mustan linopinnan kestävyydestä? Onko helppo huollettava?
Niin on ihana! Mä luulen, että se on juurikin 100 senttiä halkaisijaltaan. En ole nyt kotona, että ihan tarkasti pääsisin mittaamaan, mutta mutuna metriseksi ajattelisin 🙂 Linopinta on kieltämättä vähän kinkkinen. Siihen jää kuumasta mukista aina renkula, samaten jos kaatuu jotain kosteata. Nämä haalet jäljet tosin haihtuvat pois, osa tunnin kuluessa, osa kahden päivän kuluessa. Vaikka pinta siis välillä on läikikäs, se ei ole jostain syystä mua erityisemmin haitannut. Mutta jos nyt olisi ostamassa pöytää, varmaan harkitsisin kuitenkin myös puita pintamateriaalivaihtoehtoja.