Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tämän kuvan oheen voisi laittaa tarinan siitä, miten muksut eivät oikein osanneet arvostaa kivaa nuotiohetkeä vanhempiensa kanssa. Tai tarinan siitä, miten ihmisen saa kuuhun, mutta silti on näemmä mahdotonta tehdä kasviksista pötkylä, joka pysyy kepin päässä ehjänä ainakin sen ajan, että sen saa nuotion yllä lämmitettyä toiselta puoleltaan.

Mutta mennään lempeämmällä tarinalla. Sillä tässäkin kuvassa se näkyy, miten luontoäiti laittaa parastaan.

Se alkoi jo keväällä, kun yhtäkkiä maailma pieneni oman kodin ympärille. Etäkoulupäivien jälkeen minulla oli tapana mennä juomaan kahvikupillinen parvekkeelle auringonpaisteeseen. Suljin silmät ja nautin auringon pussailusta poskipäillä. Ihan kuin se olisi hellinnyt kosketuksin, kuiskinut ”hyvin sinä vedät, ei hätää”.

Kesä toi utopian todellisuuden väliin. Varmasti kesäkuukausiin mahtui kaikenlaista, mutta itse muistan vain epätodellisen kauniit ja lämpimät päivät, joita tahdittivat sadekuurot juuri silloin kuin tarve tuntui olevan. Se tuntui silloin kuin luontoäidin anteeksipyynnöltä ja hyvittelyltä, vaikka me ihmisethän syyllisiä tässä ollaan. Kaikessa hässäkässä kun on päässyt unohtumaan, että kun ajamme luonnon ahtaalle, teemme sen samalla myös itsellemme.

Ei ole meitä ja luontoa erikseen, me olemme yhtä. Me olemme luonto.

Syksy oli satumainen. Palsta antoi satoa niin paljon, että oli opeteltava säilömään. Metsässä mättäät olivat sinisenään mustikoita, ja retkiltä palatessa sienikorit pursuivat. Kesämajalla Helsingin Kivinokassa sienipasta-ainekset sai monesti kerätä ulkokeittiön vierestä. Poimimme lakkojakin niin paljon, että niitä on voinut syödä pakkasesta talven ajan säästelemättä. Ruska viipyili maisemassa pitkään, ja silti joka päivä sydän oli pakahtua kaikesta kauneudesta.

Ja vielä tämä kulunut talvi; kaunein, hellin ja runsaslumisin naismuistiin. Jopa Helsinkiä myöten, vaikka aloin olla jo luovuttanut sen suhteen, että saisimme täällä kokea enää koskaan mitään muuta kuin kuukausia kestävän marraskuun. Aivan kuin luontoäiti olisi säälinyt uusmaalaisia, noita korona-Suomen spitaalisia, ja antanut heillekin palasen talvea lohduksi.  

Nyt sitten maaliskuu, kierros kaksi.

Olen kauhulla lukenut vilautuksia ulkonaliikkumiskielloista myös Suomessa. Luulin, että kestän ihan mitä tahansa, kunhan ei vain enää etäkoulua pienille koululaisille. Mutta olin väärässä. Kestän mitä tahansa, kunhan vain saa olla ulkona.

Mitä vain, kunhan saan pitää luontoäidin lohdun.

Jaa: