Toinen arkiviikko, ensimmäinen eheä. Syksyltä tuoksuvia omenoita aamupalalautasella, jonka vieressä sanomalehti ja sen uutiset, jotka saavat vatsanpohjan muljahtelemaan. Kahdelle koululaiselle ovella suukot. Tämä minuus tuntui levollisen omalta lisättäväksi muiden minuuskerroksieni päälle heti ensimmäisestä päivästä lähtien: kahden koululaisen äiti.

Kimpullinen auringonkukkia työpöydälle, jolla välkehtii kontrasteja rakastava elokuun aurinko. Jospa viikko alkaisi vähän vähemmän tahmeammin, kun sen päälle ripottelee keltaisia terhakoita terälehtiä. Edellisviikko tuntui shokkipaluulta arkeen, vaikka sainkin perjantaihin mennessä edes sähköpostiloodan käytyä läpi.

Loma teki hyvää ja lomalta paluu pahaa.

Välillä naurattaa tämä järjettömyys: ensin ei meinaa millään saada itseään lomatunnelmiin ja sitten ei millään takaisin arkitunnelmiin. Ensin kauhistuttaa että loma loppuu ihan pian ja sitten että olenko nyt varmasti nauttinut joka hetkestä. Lopulta panikoi, miten lomalta paluu hoituu ja sitten se, että arki imaisee mukaansa ja lomafiilis on muisto vain.

Silti kesä oli hyvä, tarpeellinen. Äkkisyvää, mutta kelluttavaa lomatunnelmaa. Ja niin paljon uusia kokemuksia, ajatuksia, suruja, kutkutuksia, vitutuksia ja ymmärryksenlaajentumia, että vaikka ne yrittävät minulta lupaa kysymättäkin kirjoittautua lauseiksi päässäni, mitään selkeää ei vielä ole syntynyt.

Joku tässä arjessa silti tahmaa. Pelkäsin etukäteen, että viime syksy toistuu, että loma ei ehdi silitellä kummallisen vuoden kolhuja eheiksi. Mutta nyt en ole samalla tavalla väsynyt. Vuoden takaisesta viisastuneena olimme hakeneet apua arjen takkujen käsittelyyn, otin kunnolla lomaa ja luomamme arki tuntuu – vuorotyön aiheuttamaa perheen yhteisten vapaapäivien vähyyttä lukuun ottamatta – hyvältä. En vain saa kiinni päivien rytmistä.

Olimme ripotelleet koko loppuvuodeksi kalenteriin kaikkea kivaa pientä ja isompaa odotettavaa. Kulttuuririentoja, kotimaanreissuja, juhlia. Tuntui hykerryttävältä ajatella, että arkisen kaavan keskellä on aina jotain odotettavaa.  Ja sitten taas.

Peruttu. Katsotaan nyt. Ehkä. Entä jos. Joo vai mitä olet mieltä? Tilanteen mukaan. Siirretty. Eiköhän, kun rokotussarjakin on täynnä.

Minulla on luottamuspula arkeen.

En uskalla heittäytyä, nauttia tai antautua arkeen. Koko ajan pitää olla henkisesti varuillaan, että se ei toimikaan, kuten yhdessä on sovittu ja suunniteltu. Mitä suotta vaivautua. Minä rakastan suunnittelua, mutta nyt en meinaa jaksaa innostua mistään, kun ei tässä ikinä tiedä.

Perutaanko kaikki. Kaikki.

Hukkuuko kotimme mereen.

Päätyykö homo sapiens -laji pala palalta brutaaliin ja alistavaan patriarkaattiin.

Tässä räpiköidessä olen elävä ”kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa” -meemi. Luonnon vuodenkulku on sekaisin sekin, mutta jotkut asiat sentään yrittävät pysyä varmassa rytmissään: uudet perunat, karviaiset ja maa-artisokka, joka puskee maasta rehevänä kukkien siitäkin huolimatta, että minä iskin niiden päälle kompostorin.

Ollapa maa-artisokka, mutta ilman hairahdusta toksiseen positiivisuuteen.

(Lähdin kirjoittamaan tekstiä kesästä ja loman ihanuudesta, mutta koska ajat ovat tällaiset, se teksti näemmä peruttiin ja tuli tällainen.)

Jaa: