Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Kesäisin iltoihin tuntuu tulevan lisää tunteja. Tai itsehuijaustahan se on, iltatoimet vain vanuvat joka päivä myöhemmälle, kun sisään ei maltettaisi mennä. Oli miten oli, arkipäivisinkin ehtii ja etenkin jaksaa sekä haluaa tehdä asioita. Kuten vaikka lähteä Kumpulan maauimalaan.

Sinä iltana kello oli jo melkein puoli yhdeksän, kun kehot raukeina uinnista, auringosta ja saunomisesta pakkasimme kamoja ja itseämme laatikkopyörän kyytiin uimalan pihassa. Olin napannut kotoa mukaan iltapalan, jotta lapset voisivat syödä sen matkalla kotiin, jossa heidät saisi vain kipata hammaspesun jälkeen nukkumaan. Tätä rakastan kesässä, karavaanarivempeleeksi muuttuvaa laatikkopyörää ja kaikin keinoin pitkitettyjä aikoja menossa ja ulkona.

Kumpulan maauima on minulle yksi rakkaimmista kesäasioista Helsingissä. Joka kerta siellä käydessä mietin, että nyt kyllä ostetaan kymppikerran kortti. Kunnes yhtäkkiä onkin syksy ja tajuan, että ei ehkä käyty kuin kerran jos sitäkään toisten maauimalassa.

On heinäkuun ensimmäinen, enkä voi itselleni mitään. On iskenyt kaipaus, paniikki ja pelko, että ihan kohta tämä on ohi. Kesä. Armollisen pitkät sekä valoisat illat ja kaiken yllä lepäävä pehmeä. Siitäkin huolimatta, että oma kesälomani alkaa tänään. Aikaa on enemmän, mutta silti se laukkaa nopeasti kuin auringosta lisäenergiaa saaneena.

Takaraivossa on edelleen muisto viime syksystä. Se painaa hartioita jännitystilaan ja saa mielen hätääntyneeksi. Viime syksy ehti valua pitkälle pimeyteen, kunnes tajusin, miksi kaikki on niin tahmeaa:

Koronakeväässä 2020 oli paljon hyvää, kun sitä etsimällä etsi ja vaali. Mutta se oli myös neljän sakkina pärjäämistä, eristäytymistä, etäkoulua (lue: kotikoulua), yöhön valuneita omia töitä ja ystävien sekä perheenjäsenten ikävää. Se oli kaupunkilaisuutta, josta oli yhtäkkiä viety kaikki se, miksi olemme kaupunkilaisuuden valinneet.

Viime vuoden kesäloma ei ehtinyt buutata tilannetta. Jos yleensä lähden syksyyn innoissani kuin ekaluokkalainen uuden reppunsa ja penaaliin järjesteltyjen glitterkyniensä kanssa, viime syksynä arkireppu painoi tonnin, kynät olivat teroittamatta ja pulpetti sotkussa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Vasta kun olin hakenut ulkopuolista apua lapsiperhearjen tahmeuteen (kiitos perheneuvola!), aloin ymmärtää, mikä kaikki repussa painaa.

Nyt paluu arkeen jännittää jo ennen kuin päästän siitä irti. Etenkin, kun en tietenkään tänäkään vuonna saanut ennen lomia maailmaa valmiiksi tai edes työpöytää (sitä fyysistä tai tietokoneen omaa) edes etäisesti järjestykseen ja siistiksi. Olisi ollut kiva voida pedata itselleen lempeä paluu työarkeen.

Äh, että ärsytän itseänikin välillä dramaattisuudessani! Onnekseni osaan tuntea isosti myös toiseen suuntaan, nauttiakseni ja iloitakseni pienen pienistä asioista. Sellaisten ääreen matkaamme huomenna, kun saamme taas mökkihöperöityä yhdessä ystäväperheen kanssa heidän sukutalollaan Itä-Suomessa. Mansikoita, järvi, mustikkametsä, rantasauna ja paljon paljaita varpaita kuin uusia perunoita. Kaivovesi, nyrkkipyykki ja käsitiskaus ulkona. Ystävät ja yöttömien öiden pehmeät unet.  

Instagram päivittyy sen mitä huvittaa, blogiinkin ehkä tahdon sanasen raapustaa. Mutta seuraavan kerran kelloa, kalenteria ja deadlineja mietitään elokuussa.

Nyt minä nakutan kotipihaan perustamassani toimistossa sähköpostiin lomaviestin, lapset siivoavat kavereidensa kanssa kepparitallia ja puoliso nukkuu pikkumökillä viimeisen yövuoron jäljiltä. Sitten se alkaa: koko perheen monen viikon kesäloma.

Ihanaa, rentoa ja suloista kesää myös teille, miten ikinä sen vietättekään!