Korona teki kaupunkilaisuudesta ahdistavaa. Se pakotti luopumaan kaupunkilaisuudessa niistä asioista, joiden takia olen valinnut asua kaupungissa.

Helposti tavoitettavat riennot ovat kiinni: museot, kirjastot, teatterit ja sisäliikuntapaikat. Lähellä oleviin kouluihin ja päiväkoteihin ei ole asiaa. Piipahdukset istumaan lähiravintoloihin ja -kahviloihin vaihtuivat pääasiallisesti liikaa muovia sisältävien take away -aterioiden roudaamiseen kotiin (onneksi pizzan saa pahvilaatikossa!).

Mutta hankalinta kaupunkilaisena on ollut luopua ihmiskontakteista, kun on tottunut sosiaaliseen elämään ja asuu kerroksittain toisten ihmisten kanssa.

Yleensä meillä käy ovi koko ajan (tai sitä ei välissä muisteta edes laittaa kiinni), kun etenkin kotirapun lapset juoksevat kodista toiseen sukkasillaan. Notkumme toistemme ruokapöydissä, raahaamme patjoja toisten lastenhuoneiden lattioille.  Nyt ovet ovat pysyneet kiinni, eikä sitä ole ollut helppoa selittää lapsille. Mä vihaan tätä koronaa, lapset kiljuvat pettymyskyyneleet silmissä läikkyen.

Oma poikkeusarjen aiheuttama meteli stressaa, kun tietää sen stressaavan kaikkia muitakin pakosta kotona poikkeusarjessaan stressaavia. Tukkimiehen kirjanpidossa oltaisiin menty jo sekaisin, kuinka monta kertaa olen huutaville lapsille huutanut, että täällä asuu muitakin kuin me, olkaa hiljaa.

Ennen oli rikkaus, että pihasta tai lähipuistosta löytyi aina leikkikaveria. Nyt vilkuilen pihalle koittaen löytää väliä, kun siellä ei olisi niin paljon väkeä, ei ainakaan tuttuja lapsia. Niin on helpompi varmistaa turvavälit. Ennen lapset on voinut päästää pihalle kahdestaan, mutta nyt viikonloppuna oli tiukennettava sääntöjä. Pihalle ei mennä kuin aikuisen kanssa, eli ei oikeastaan ollenkaan, sillä lasten pitäminen erossa muista lapsista on sama kuin yrittäisi pitää muurahaiskeossa turvavälit.

Ihan vain rappukäytäväkin nostattaa sykettä. Siellä lapsi saa päähänsä nuolaista porraskaidetta. Että sellaista sitten. Tekee mieli kirkua ja pyörtyä, mutta paimennan lapsikaksikon kotiin, vedän oven kiinni ja lysähdän kodin turvaan.

Hyötyliikunta on tipahtanut minimiin. Kodin seiniltä alkavat pian tapetit tipahdella, ja tilaan jäsenyyksiä online-jumppiin, joista itse saan paljon, mutta joihin lapset jaksavat keskittyä maksimissaan 10 minuuttia. Onneksi on katossa roikkuvat jumpparenkaat, joissa kieppua ja kodin huoneiden muodostama kahdeksikko, jota juosta matot myttyyn.

Henkireikänä ajassa ennen koronaa toiminut lähimetsä muuttui hetkessä ahdistavaksi. Kävin pari viikkoa sitten lenkillä, ja aikaisemmin niin hiljaisilla pikkupoluilla kulki jengiä isoissa lösseissä ja vierekkäin. Hyppelin vähän väliä poluilta ja teiltä metsään, jotta jonkinlainen turvaväli säilyisi. Vastaantulevien juoksijoiden ilmavirta pyyhkäisi naamalle ja pystyin haistamaan heidän hiustensa sampoot ja juoksutakin alla olevat hiestä kostuneen paidat. Välttelen ostoskeskuksia, mutta niissä olisi todennäköisimmin enemmän tilaa hengittää kuin metsässä oli. Päätin pitää taukoa lähimetsästä ja juoksulenkeistä.

Julkiset liikennevälineet kulkevat, mutta ei niihin tahdo mennä tässä tilanteessa, jos ei ole pakko. Autotonta ei Uudenmaan sulkeminen koske, hän on jumissa paljon pienemmällä alueella.

Huomaan sympatiseeraavani niitä, jotka ovat paenneet mökeilleen, vaikka hallituksen kehotus on nyt pysyä kotona.

Haaveilen vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa asuisimme jossain oikein syvällä maalla. Korvessa ei tarvitsisi lapsille selittää kerta toisensa jälkeen, miksi kavereita ei voi tavata, kun ketään ei joka tapauksessa olisi mailla tai halmeilla.

Perheellisessä erakkoelämässä soittaisin pianoa ja karjuisin ahdistustani juuri silloin ja niin paljon kuin tarve on. Olisi oma piha, jonne laittaa lapset temmeltämään pois loputonta energiaansa, ja itse voisi sillä aikaa keräillä omia energianrippeitään vahtimatta turvavälejä. Tyylikkäiden kahviloiden kauralatet ja seesteisten joogastudioiden asanat, huihai! Olisi metsä, jossa todennäköisemmin törmää karhuun kuin toiseen ihmiseen.

Kykenin olemaan poissa lähimetsästä 15 päivää. Sitten tuli puolison pitkä rupeama yövuoroja, joiden välissä hän ei ehtinyt kotiin. Kun rupeama eilen oli ohi, pääni ja kehoni huusi metsää niin hädissään, että uskaltaudun varovaisesti kokeilemaan takapihan metsän ruuhkatilannetta.

Polut olivat hiljentyneet, metsän Hullarit näyttivät olevan ohi. Muutamat harvat vastaantulijat väistivät kohteliaasti huomioiden. Otin juoksulle rytmiä antavat kuulokkeet pois päästä ja hidastin kävelyksi. Metsä lauloi kevättä niin kauniisti, että nenänpieltä kirveli.

Miten arvostus lisääntyy entisestään, kun jotain otetaan pois.

Kun tämä kaikki joskus on ohi, en nalkuta kertaakaan, kun lapset kavereineen unohtavat laittaa kotimme oven kiinni, vaan sen sijaan avaan sen itsekin sepposen selälleen rappuun.

Jaa: